Olimme heränneet yöllä puoli kolmelta ja lähteneet matkaan tuntia myöhemmin. Ne muutamatkin tunnit, joina oltiin maattu silmät kiinni, oli jännitys pitänyt valveilla. Että päästäisiinkö lähtemään tai kuka pääsisi.
Kun oltiin iltapäivältä viimein lounaan jälkeen Wienissä hotellissa ja toipilaana matkannut teini nukahti, rojahdin itsekin sängylle ja ehdotin nuorimmaiselle pieniä päikkäreitä. Että sitten hieman myöhemmin jaksettaisiin vähän käydä tutustumassa paikkoihin.
Ehdin vaipua uneen ehkä puoleksi tunniksi, kun kiharapää alkoi elehtiä levottomasti. Piti kuulemma päästä liikkeelle. “Mitä me nyt tänne Wieniin asti tultiin päiväunia nukkumaan?”, kersa kummasteli silmät lautasina ja kohotteli mulle paheksuen kulmiaan.
Ei siinä auttanut. Kaavin itseni horroksesta hereille ja skarppasin sen verran, että jaksoin lähteä innosta pirskahtelevan lapsen kanssa edes kauppaan ostamaan juotavaa. Heräsin jotenkin niin syvältä unesta, että tunsin pääni jääneen kokonaan jollekin toiselle tietoisuuden tasolle. Paikkoja särki ja sain oikeasti tehdä töitä, että pääsin kauppaan ja takaisin.
Samaan aikaan, kun minä hiihdin zombin askelin, lapsi eteni hypähdellen, lauloi ja pysähteli ihastelemaan hädin tuskin vielä erottuvia pensaiden silmuja. Hänestä kaikki oli ihanaa!
Myönnän, että lähdin reissuun ehkä vähän vailla suuria nautinnon odotuksia. Lasten kanssa ei olla oltu aiemmin Tukholmaa lukuunottamatta kaupunkilomilla ja tuostakin reissusta oli kulunut aikaa jo useampi vuosi. Tilanteesta teki erilaisen myös se, että oltiin käytännössä matkassa tyttöjen kesken, poikien yöpyessä joukkueen mukana. Vaikka tietysti odotin matkaa hirmuisella innolla, enkä vähiten siksi, että voitiin tarjota matkan mahdollisuus myös lapsille, olin samalla vähän jännittynyt. Jos mimmit vaikka tappelisivatkin koko loman, eivät suostuisi syömään mitään, roikkuisivat kintuissa tai saisivat lentojännityksestä separit lentokoneessa, eikä mukana olisi sitä toista aikuista, jonka kanssa voisi vaihdella vastuuvuoroja, kun itsellä kiristyisi pinna.
Jos koko hommasta tulisikin vain sitä kuuluisaa “arkea vaikeammissa olosuhteissa”.
Eniten ehkä pelkäsin sitä, että koko reissusta tulisi sellaista vääntämistä. Jokaisen askeleen perustelemista, maanittelua ja jotenkin vaikeaa. Tiedättekö?
Näin jälkikäteen en tajua, mistä nuo pelkoni ylipäänsä olivat peräisin. Ehkä joltain randomilta tiistai-illalta, kun ruoka on ollut myöhässä, pyykit unohtuneet koneeseen ja kaikki kiukkuisia. Matkalle osui nimittäin sen luokan reissukersat, että en suostu matkustamaan ilman niitä enää koskaan! (no ehkä joskus…)
Kohta 10-vuotias kiharapää veti koko viikon tuolla samalla ensimmäisen päivän maailmanvalloitusaseenteellaan. Ei valittanut kertaakaan sapuskoista, ei marissut pitkistä kävelymatkoista tai kiukutellut aikaisten aamujen metroreissuista, saati iltaisin kun suhattiin lopulta takaisin. Ostokset pikkumimmi halusi hoitaa ilman muiden apua – yhden vuoden kouluenglannilla pärjää kyllä mainiosti. “Sä voit äiti kyllä mennä pois, mä pärjään”, tyyppi hätisti monta kertaa. Loppuviikosta se tilasi jo ruokansakin itse, ihan muina maailmannaisina.
Vähän ujompi isosiskokin nautti matkasta silminnähden, kun influenssastaan toipui. Shoppaili, valokuvasi ja nautiskeli.
Kaksikolle ei tullut viikon aikana paria nopeaa sihahdusta kummempaa riitaa, pikemminkin vedettiin muilla mailla yhtä köyttä. Poikakin oli jaksanut hyvin, eikä kylmän koululuokan lattialla nukkuminen lopulta ollutkaan kummoinen juttu.
Meillä oli, kaiken tuon lähtösäädön ja jännityksen jälkeen, aivan ihana matka. Ennen kaikkea oli tosi kivaa olla reissussa lasten kanssa, vaikka nyt enemmän tyttöjen, mutta sekin oli arvokasta. Harvoinpa arjessa tulee oltua yhtä tiiviisti mimmien kanssa. Ja harvoin vajaan viikon aikana oppii lapsistaan ja niiden ajatuksista yhtä paljon.
Kun reissun jälkeen esikoinen kertoi kirjoittaneensa tukioppilashakemukseensa meidän olevan koko perheen kesken tosi läheisiä, mua vähän herkisti. Niin minäkin ajattelen, mutta tuntui erityisen hyvältä kuulla se myös 15-vuotiaan suusta. Että ajoittaisista kiehahduksista huolimatta meillä on just meidän näköinen, hyvä porukka.
Kyllä näiden kanssa kelpaa reissata vaikka kuuhun.
-Päivi
Meillä on kanssa todettu tää, että vaikka arjessa hieman tökkiskin, niin reissussa menee ihan huipusti. (No, se reissureippaus sitten saattaa kostautua taas arjen alettua, mutta kyllä sitä sillä rentoutumisella taas jaksaa vääntää.) ?
Itsellä oli myös tippa linssissä, kun 9v. tyttö oli koulun voimavarakyselyssä tms. kirjoittanut yhdeksi harrastukseksi perheen kanssa yhdessä puuhastelu. Kyllä, ollaan paljon kotona ja pelaillaan, luetaan yms. Se että tuon ikäinen osaa sitä niin paljon arvostaa, oli opettajastakin hyvin liikuttavaa.
❤
Mä tykkään myös kaupunkilomista lasten kanssa. Jos vaan rahaa olisi enemmän kuin sillä kuuluisalla rosvopäälliköllä, niin kyllä vaan matkustettaisiin enemmän koko porukka!