Kun viime vuodenvaihteessa räjäyteltiin viereisellä puistoalueella raketteja, kilisteltiin kuoharilaseilla ja toivoteltiin ystäville mitä ihaninta alkavaa vuotta, en totta puhuen osannut suhtautua vuoteen 2017 millään tavalla uutena, positiivisena alkuna. Koko alkava kahdentoista kuukauden periodi tuntui jo etukäteen taakkana harteilla ja otsa veti huolesta ja ahdistuksesta ruttuun. Ruoskin itseäni siitä, että olin lupautunut liian moneen, etten tulisi ehtimään, jaksamaan, enkä varsinkaan osaisi.
Kaikki tuntui ylitsepääsemättömältä.
En osannut odottaa mitään, en ajatella pitäväni mistään. Pyyhin jo etukäteen koko vuoden 2017 oman elämäni kirjasta. Revin sivut, viskasin ne ikkunasta ja jäin odottamaan seuraavaa. Vuotta 2018.
Alkuvuodesta yritin järkeillä, että enhän minä nyt yhtä vuotta tule kaipaamaan. Menköön painollaan, kyllä sitä nyt yhden vuoden klaaraa. Mutta kun kaikki, koko elämä tuntuu paskalta, ei sitä vaan klaaraa. Edes kuukautta. Se huonouden tunne, joka oli käynyt minuun pesänsä tekemässä, ei kaikonnutkaan vain päättämällä. Se piti repiä auki, kuroa takaisin umpeen ja talloa päälle. Vasta sitten helpotti.
En tiedä vieläkään, olinko viime talvena masentunut, vai oliko kyseessä vaan minulle tyypillisen alakulon pohjakosketus, mutta sen purkamiseen tarvitsin silloin apua. Suuri kiitos myös teille, jotka silloin osasitte kaivautua syvemmälle rivien väliin ja uskalsitte sanoa ääneen, että kaikki ei ehkä ole hyvin. Ilman noita viestejä en ehkä olisi uskaltanut hakeutua terapiaan, vaan yrittänyt viimeiseen asti löytää ratkaisua itse.
Keskusteluapu oli kuitenkin lopulta ehkä tämän vuoden paras asia. Se, että rohkenin myöntää itselleni, etten pärjää yksin, eikä se kuitenkaan madalla ihmisarvoani yhtään. Terapian avulla pääsin käsiksi niihin asioihin, joiden takia tunsin jatkuvaa paskuuden tunnetta, ja syihin, joiden takia halusin tehdä kaikkeni, jotta kaikki pitäisivät minusta.
Vaikka olisin kiireessäni ja kummallisessa häpeässänikin halunnut äkkiä vain jonkun taikapillerin, joka olisi palauttanut mut itsekseni, parasta on kuitenkin joutua kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa sensuroimattomina, jonkun toisen silmien alla. Ensimmäisellä kerralla itkin koko tunnin. Toisella kerralla enää puolet. Kolmannella jo paljon vähemmän ja sen jälkeen en oikeastaan yhtään. Yllättäen itsensä avaaminen tuntemattomalle ihmiselle ei tuntunutkaan pahalta, vaan mahdottoman luontevalta.
Minä opettelin vähitellen tuntemaan itseäni aikuisena. Purkamaan lapsena sen hetkisiin olosuhteisiin rakentamani toimintamallit ja luomaan uusia. Vähitellen tajusin, että ei tartte. Ei tartte tehdä niin kuin isovanhemmat teki aikanaan, eikä niin kuin joku muu haluaa. Ei tartte pusertaa ja yrittää koko aikaa niin hemmetisti. Ei ole pakko olla kaikessa hyvä ja oikeassa.
Ja että joskus on ihan ok olla myös se, josta pidetään huolta.
Tänään lapset leipoi koko illan pipareita. Ne sekoili, kinasteli, sotki, ärsytti toisiaan ja perseili. Ja tajusin, kuinka eriltä se kaikki tuntui kuin vielä viime vuodenvaihteessa. Kuinka osasin nyt nauttia siitä kaikesta keekoilusta ja hölmöilystä, enkä repinyt hiuksia päästä ja paennut vessaan stressi-itkemään. Kuinka elämä on sittenkin aivan helvetin hienoa ja meillä kaikki niin sairaan hyvin.
Ja tämä vuosi. Sekin lähenee loppuaan. Eikä se mennyt hukkaan läheskään kokonaan.
-Päivi
P.S. Sain lukuisia viestejä alkuvuodesta, kun kerroin rohjenneeni keskustelemaan. Yritin vastata teille kaikille, toivottavasti osasin olla edes jotenkin avuksi. Kaikkia haluaisin muistuttaa, että tarvitakseen tai ansaitakseen apua ei tarvitse täristä itkuisena peiton alla, päinvastoin. Keskusteluapua kannattaa hakea ajoissa. Matalan kynnyksen apua tarjoavat esimerkiksi seurakunnat.
<3
<3
Hieno, rohkea kirjoitus ja mukava kuulla, että olo ja elo on kevyempää! Olkoot vuosi 2018 entistäkin parempi!
Kiitos! Kevyempää ja eri tavoin haastavaa vuotta toivon minäkin! <3
Kiitos. Näistä kirjoituksista.
Voi Hanna. Kiitos. <3
Jos olisin tammikuussa tiennyt, millainen vuosi edessä on, olisin ehkä kääntynyt kannoiltani ja kieltäytynyt jatkamaan eteenpäin. Ainakin tosi erilainen vuosi on ollut, kuin millaiseksi sen kuvittelin, jos positiiviseen sävyyn asiaa haluaa kuvailla.
Työuupumus, syvä ja sumea, katkesi kuin seinään, kun fyysinen terveys petti (myös). Mutta tästäkin vielä noustaan.
Ehkä jokainen vuosi on mahdollisuus. Välillä kunnon vetää syvemmältä, on seuraavana vuonna mahdollista ylittää rima?
Olen usein miettinyt samaa. Että harvoin sitä etukäteen osaa edes kuvitella, mitä kokonainen vuosi voi mahdollisesti pitää sisällään. Mulla tämä todella nihkeästi alkanut vuosi kyllä parani huomattavasti loppua kohden. Ja mä toivon ja uskon, että myös sulle koittaa tulevana vuonna varmasti paremmat ajat. <3
Ihanaa joulua, Veera!
[…] viime postauksessa teillekin avasin, tämä koko vuosi, mutta erityisesti sen alkupuolisko, oli mulle tosi vaikea. […]
[…] koko vuoden ajan on enemmän tai vähemmän ollut aistittavissa se raskaus, joka harteilla painoi jo viime vuodenvaihteessa. Vuosi 2017 ei tosiaan päästänyt helpolla, […]