Aamulla heräilin rauhassa, join kahvit, puleerasin naamani ja lähdin juttukeikalle melkein naapuriin. Tunnin kuluttua palasin kotiin, kirjoitin jutun valmiiksi, valitsin ja muokkasin kuvat ja laitoin eteenpäin. Haukattiin muksujen kanssa lounasta ja kysyin pienimmältä, haluaako hän seuraavalle keikalle mukaan.
Tallustettiin yhdessä seuraavaan osoitteeseen, jossa järjestettiin askartelupajaa. Pikkumimmi väritteli sen aikaa, että sain hommat tehtyä ja duunin jälkeen istahdettiin kahdestaan kahville ja mehulle. Kotimatkalla höpöteltiin tyttöjen juttuja ja poikettiin leipomon kautta ostamassa sämpylöitä ja korvapuusteja.
Kotona istahdin hetkeksi kirjoitushommiin, likka painui touhuihinsa, keskimmäinen pyörähti kotona pelikassin haussa ja teinimimmi morjensti ovelta ja linnoittautui huoneeseensa. Muokkasin kuvia ja hupsista sentään, eksyin Pinterestiin, kunnes mukelot ilmoittivat kovaäänisesti olevansa nälkäisiä. Pamautin pinaattikeittokuutiot kattilaan ja munat kiehumaan ja jorailin keittiössä Sandhjaa.
Mies palasi työmaalta kotiin ja minä suunnistin päivän kolmannelle työkeikalle. Kävellessäni illan hämärtyessä kotia kohti mietiskelin, voiko elämä olla joskus liiankin hyvällä mallilla. Kuinka kauan sitä on haaveillut joustavasta työn ja perheen yhteensovittamisesta ja aina huomannut juoksevansa ärtyneenä ja kieli vyön alla aavistuksen myöhässä joka paikkaan. Toki lasten hiihtoloma antaa tälle viikolle ihan oman, rennomman säväyksensä, mutta näin vajaan kuukauden jälkeen tämä mun työarki alkaa kuitenkin löytää omat uomansa. Töitä on (onneksi!) paljon ja päivittäinen työtuntimäärä vaihtelee varmaan suunnilleen kuudesta kymmeneen, vähän päivästä riippuen. Mutta tämä oman työn aikatauluttaminen sopii mulle ja meidän perheelle paremmin, kuin varmaan yksikään aiemmin kokeilemani työmuoto.
Välillä olen kotona lasten tullessa koulusta, ehdin kuunnella tuoreeltaan murheet ja ilouutiset ja kuunnella lukuläksyt. Useimpina päivinä voisin nukkua pitkään ja jatkaa päivääni illasta, mutta ainakin vielä olen halunnut aloittaa hommat muksujen herätessä. Huomaan, että mulle tärkeintä on kuitenkin vapaus. Päättää koska, kenelle ja mitä. Kaikille tällainen virran vietävänä eläminen ei varmaan sovi, mutta juuri nyt musta tuntuu, että omilleni pomppaaminen oli paras päätös jopa vuosiin.
Tietysti kaikki voi muuttua jo vaikka seuraavassa sekunnissa, mutta ainakin juuri tänään koen olevani niin onnekas, että ehdin jo miettiä, onko mahdollista, että kaikki on jo liiankin hyvin?
Onneksi mieheni ehti jo rauhoitella. Ei ole, sillä meillä on Opel. Ja se on paskana.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Meilläkin Opel ja hengenvaarallisesti oli rikki. Nyt kalliisti korjattu. Hyvähän sekin kai:) Ei vaan. Vielä kotona oleilevana päivittäin yritän luoda, haaveiilla ja suunnitella, jotta vapaasti voisi sitten omaa aikaansa säännöstellä ja saada siitä sopivan korvauksenkin. Onnea! Oot selkeesti hypänny pois oravanpyörästä:) Nauti!
Auts.. mä en ees uskalla ajatella, mikä tossa mättää. Ei inahdakaan. On ollu oikeesti tähän saakka niin vakaa… Huoh. 🙁
Kuulostaa niin hyvältä!
Voi, kunpa itsekin pystyisin. Vasta eilen minulta yllättäen kysyttiin, mitä tekisin, jos voisin valita. Silmääkään räpäyttämättä vastasin, että jäisin pois työelämästä hoitamaan lapsia, kotiani ja itseäni. Jos siis saisin valita, eikä kuukausittaisesta palkkalapusta tarvitsisi kantaa huolta…
Mutta voin olla onnellinen puolestasi!
Vapaus vaikuttaa omaan aikatauluun on varmasti hyvää vastapainoa lukujärjestyksille ja treeniajoille.
Vapaus on ehkä se avainsana. Ja kun mä olen kuitenkin omalla tavalla luonteeltani kontrollifriikki, ni teen kyllä itelleni viikottain “lukujärjestyksen”, jotta pysyn kartalla, mitä pitää tehdä milloinkin. Lähinnä siis päivätasolla.
Treeniaikataulut on ja pysyy, mutta helpottaa silti, kun ei itse juokse kellon perässä töihin ja pois, vaan useimpina päivinä voi tehdä duuneja senkin mukaan, mitä muuta on luvassa. Tykkään!
Kuulostaa niiiiiin hyvältä. Huippua, että uskalsit ja asiat on lutviutunu mallilleen. Tää sai mut hyvälle tuulelle heti aamusta ja jatkamaan miettimistä, mitä itse voisi tehdä :). Kiitos!
Ihana kuulla! Kiitos! <3 Oon kyllä tositosi tyytyväinen tähän päätökseen, vaikka tokihan kaikki on epävarmalla pohjalla ja voi murentua koska tahansa. Mutta sellanen murehtiminen ei perinteisesti auta ketään, joten täysillä eteenpäin vaan!
Kuulostaa upealta! Mahtavaa kun uskalsit hypata! Ei varmasti ollut helppo paatos…
Mullakin alkaa muuttoshokki tassa jo puolentoista vuoden jalkeen hellittaa, ja on just samoja tunnelmia etta voiko olla nain hyvin. Onneks mun tietsikka on rikki, muuten menisin varmaan ihan sekasin enka tietais miten pain olla.
Hihiii, onpa ihastuttavaa, että aina joku kuitenkin tasapainottaa. Ooppeli tai tietsikka. 😀
Mut hyvä me!
Voi ooppeli parkaa, toivottavasti se siitä tokenee! 🙂 Meillä on 3 ooppelia, ollaan taidettu vähän hurahtaa niihin.. 😀
Mutta hei, nauti! Mä olen sen suhteen kade, että haluaisin kanssa ite päättää menemiset ja tekemiset.. tehdä sitä ihan omaa juttua. Toisaalta on niiin turvallista olla palkkalistoilla ja tehdä hommia, mitkä tuodaan nenän eteen. Toistaalta.. Noh, ehkä sitten joskus 🙂