Mun ei pitänyt ollenkaan kirjoittaa tästä. Eihän tällaisesta voi kirjoittaa. Koko asia on mun kohdalla pelkkää suurta paradoksia.
Yksinäisyys.
Oikeasti on melkein vastenmielistä ja jopa julmaa mennä väittämään, että avioliitossa oleva useamman lapsen äiti ja hyvinkin vahvasti moneen suuntaan verkostoitunut ihminen voisi olla yksinäinen. Kuin märkä rätti oikeasti yksinäisten ihmisten naamaan. Niiden, joilla ei todella ole ketään.
Vielä naurettavamman asiasta tekee juuri sen paradoksaalisuus. Olen täälläkin joskus suoraan kertonut, kuinka välillä haluaisin kadota hetkeksi välttyäkseni ihan kaikelta ihmiskontaktilta. Jos kerran todella haluan pysytellä välillä erossa kanssaihmisistäni, millä ilveellä voin kitistä olevani yksinäinen?
En tiedä. Mutta myönnän jo pidempään tunteneeni hetkittäin olevani yksin. Huolimatta siitä, että minulla on pari oikeasti hyvää ystävää, paljon kavereita ja jopa valtava määrä tuttavia. Rupattelen valehtelematta jokaisella kauppareissulla ainakin muutaman tutun kanssa, heitän sujuvasti huulta puolituntemattomille ja koitan vuorokauden kahtakymmentäneljää tuntia uhmaten ehtiä mahdollisimman moniin kutsuttuihin kissanristiäisiin.
Silti en kenenkään kanssa pura työpäivieni antia, jaa onnistumisia tai käy läpi huonoja fiiliksiä. Jos saan mielenkiintoisen toimeksiannon tai yllättävän puhelun, hurrailen itsekseni. Päivinä, jolloin kaikki tuntuu menevän päin persettä, kiroilen itsekseni. Olen työn itsenäisen luonteen myötä vetäytynyt yhä enemmän kuoreeni ja jättänyt asioideni jakamisen.
Siis oma syy. Pakkoko olla niin helvetin varsinaissuomalainen, ettei asioitaan voi kertoa edes luotetuimmille ihmisille, jos ne eivät erikseen kysy. Ettei sitten vaan katsokaas vaivaa ketään. Ihmisillä on omiakin asioita. Mielenkiintoisempia. Tärkeämpiä.
Tämä kaikki on osaltaan varmasti myös äitiyden mukanaan tuomaa. Koko perhepaletin aikatauluttaminen ja muiden hyvinvoinnista huolehtiminen johtaa lopulta siihen, että äiti venyy ja venyy katkeamispisteeseen saakka. Järjestää ja huolehtii vain huomatakseen, ettei yht’äkkiä omistakaan enää yhtään asiaa vain itselleen. Ei kuulu työ- tai harrastusporukkaan, jossa jakaisi arjen kuulumisia. Ja lopulta löytää itsensä kyhjöttämästä yhä useammin työn äärestä, koska se on paras tapa karata ajatusta siitä, että häviää yhä useammin perheen sisäisessä ajankäyttökisassa jollekin tekniselle vempaimelle.
Ehkä totuudenmukaisempaa olisi sanoa tuntevansa itsensä yksinäiseksi kuin olevansa yksinäinen. Raastava tuo tunne silti iskiessään on. Kuin kuuntelisit maailman jokaisen ihmisen surut ja murheet ilman, että kukaan kysyy sinulta, mitä sulle kuuluu.
Tämä elämänvaihe antaa myös oivan kasvualustan yksinäisyyden tunteelle. Kun arki on koko ajan niin aikataulutettua, että parhaan ystävän kanssa löytyy yhteinen vapaa lauantai vasta kahden kuukauden päähän tai että toisinaan tiskikonetta täyttäessään katsahtaa puolisoaan ja tulee vaivihkaa miettineeksi, että kukahan tuokin on ja mitäköhän se nykyään ajattelee. Missä ihmeen välissä sitä niitä suhteitaan muka sitten hoitelisi?
Uskaltaisin väittää, etten ole yksinäisyydentunteeni kanssa yksin (hah!) Jokainen eletty vuosi parisuhderutiinia irrottaa säikeen siitä joskus kauan sitten olleesta kiintymyksestä. Eikä sitä enää vuosipäivänä elokuvateatterissa rutiininomaisesti katsomassa käyty kotimainen paskakomedia pelasta. Pitäisi ihan oikeasti muistaa ja ehtiä olla kiinnostunut siitä toisesta. Mutta perkele, kun ei jaksa.
Tästä aiheesta ei kovin mielellään puhuta, mutta mä kuitenkin halusin, koska en usko olevani ainoa. Siitä, että vaikka päällisin puolin kaikki on kunnossa ja elämässä on tärkeitä ihmisiä, saattaa sitä kuitenkin itse jäädä arjen jalkoihin. Unohtua olemaan yksin.
-Päivi
Kiitos tästä. Itku tuli. Niin tuttuja ajatuksia. Yksinäisyys kuristaa, tälläkin hetkellä. Vaikka ihmisiä ympärillä onkin, silti ei ole.
Tuo juuri. On läheisiä ja tärkeitä, mutta en tiedä onko sitä itse rakentanut ympärilleen muurin, joka estää lopullisen avautumisen. <3
Kiitos täältäkin suunnasta. Kirjoitit just mun elämästäni.
Kiitos sulle. Ihana kuulla, etten ole yksin.
<3
<3
Et tosiaan ole tämän asian kanssa yksin. Ihan samat fiilikset. Kiitos kun kirjoitti tästä <3
Oon saanut paljon palautetta, en selvästikään olet ainut. <3
Osu ja uppos :'(
<3
Kops. Lyhesti ja ytimekkäästi.
<3
Kyllä ! Olisipa edes ne pari hyvää ystävää, mutta kun ei. Pohjaton yksinäisyys. Ja kyllä sitä kaipaisi ihmistä, joka kysyisi “mitä kuuluu ?”. Itse kirjoitin tästä blogiini joka aika sitten ja toivoin, että perustettaisiin kaveri-Tinder. Olisi niin ihanaa saada ja löytää uusia ystäviä.
Äiti-Tinder on, iPhonelle 😀
Tuo olisi loistava idea! Jokainen tarvitsee ystäviä. <3
Juu äitien kaveritinder (Momzie) on jo olemassa! 🙂 Kannattaa kokeilla, nykyään saa Androidillekin.
Rohkea kirjoitus. Yksinäisyys tai yksin oleminen kun eivät ole mitenkään helposti toisiinsa korreloitavissa. Monilapsisen perheen keskimmäisenä tyttärenä ja myöhemmin kolmen lapsen uraäitinä olen näiden ajatusten kanssa paljon paininut. Kun on paljon porukkaa ympärillä, kaipaa omaa aikaa, omaa tilaa ja rauhaa.. Sitten kun lapset ovat lähteneet, eikä arki enää olekaan yhtä suurteollista suoritusta, omaa aikaa kyllä on, mutta jotenkin sitä on vaikea hyödyntää. Järjestää kaikenlaista pippaloa ja sukutapaamista ja odottaa että ne kaikki taas tulisivat.. Niin kuin silloin ennen. Ja on aivan ihanaa kun tulevat. Mutta toisaalta on kohdattava sekin tunne, että yksinäisyys tulee sisältä. Ehkä vois auttaa , jos yrittää olla yksinänsä itsensä kanssa.. Toisaalta en tiedä varmaksi, opettelen vasta itsekin. Tämä ei yritä olla mikään vastaus, pelkkä reaktio vaan kirjoitukseesi, joka kosketti minua..
Jotenkin tämä aika on hurjan ristiriitaista. Kun yhtä aikaa kaipaisi valtavasti tukea ja läsnäoloa, mutta yhtä aikaa tuntee tarvitsevansa rauhaa, hiljaisuutta ja omaa aikaa. Joku puhui kauniisti kumppanuudesta. Että vaikka kaikki on niin hyvin ja on läheisiä, se kumppani puuttuu. Ehkä monella on kyse just siitä.
Kuulostaa liian tutulta. Onneksi tuo mies jaksaa vielä kuunnella.. <3
<3 <3
Et tosiaan ole ihan yksin näiden ajatusten kanssa! Kirjoittelin itse ihan samasta ystävyysvajeesta kun harvoin ne viikonloput muiden lapsiperheystävien kanssa sitten natsaa kun itse ehtisi jotain. Mitään ratkaisua mulla ei tähän kyllä vieläkään ole.
Hei hyvä kirjotus! Eikä tähän ehkä oo ratkaisua. Ehkä sekin, että vaikka on tosi läheisiä ystäviä, se niiden kanssa vietetty aika on niin vähäistä, ettei niillä hetkittäisillä kohtaamisilla tule avauduttua sen enempää. Pidetään homma vaan pintapuolisena, koska sen ehkä molemmat ehtii ja jaksaa.
Auts, kirpas, osu ja uppos. Kiitos. Mietin tätä lukiessa, et kuin voit tietää must ton kaiken….tarkoittanee, että et ole yksin. ❤
Jotenkin tosi helpottavaa kuulla. <3
<3 voi kyllä, voi. Voi se. On se. Loistavasti tallennettu kokonaisen ihmisryhmän ajatukset, uskon. Ehkä kaikki ovatkin vähän yksinäisiä välillä mutta on tossa äitiydessä kyllä vielä joku erityismyrkky, joka saa meidät nimenomaan kääntymään sisäänpäin ja olemaan tietämättämme "Liian vahvoja" eli liian yksin.
Nyt jos ihan rehellisiä ollaan, niin juuri tuon heikkouden (ole mun kanssa, älä jätä mua yksin) takia tämä teksti syntyi, vaikka tällä kertaa en uskaltanut olla näin avoin kuin sinä ja jätin kepeämmälle tasolle:
http://valeaiti.blogspot.fi/2016/08/ala-turhaan-vuokseni-vaivaudu.html
Silti poittina edelleen "en ole sen arvoinen", joka vaivaa myös tossa yksinäisyys-teemassa. Maratonkommentti over, kiitos Päivi ja onnea hyvän keskustelun avaamisesta 🙂
Tekstisi on erinomainen! Ja toi on niin totta, kuinka helpolla sitä äiti-ihminen jää olemaan vahva ihan yksin. Että kun älä toki minun tähteni vaivaudu, pärjäänhän minä tässä. Vaikka oikeesti ois ihan romu.
Kiitti, darling! Nähdään pian!
Voi että! Miten on mahdollista että kirjoitit ajatukseni, tunteeni, tuskani. Lohdullista kuulla vertaisistaan, kiitos <3
On lohdullista. Todella. IHana kun kommentoitte. <3
Aivan samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia täälläkin.. On hyviä ystäviä ja kavereita, joita vain näkee niin harvoin. Päivät menevät arkea pyörittäessä, kolmivuorotyö tuo vielä omat haasteensa sopivan ajan löytymiseen. Monesti tuntuu olo yksinäiseltä. Toisaalta pitäisi vain olla aktiivisempi ja ottaa yhteyttä, vaikka onkin epävarmaa saadaanko treffiaikoja natsaamaan. Et ole yksin ❤
Tää on ihan hirmuisen ristiriitaista. Arki myös imee mehut ihan hiton tehokkaasti. Useimmiten ei jaksaisi millään sopia kenenkään kanssa mitään, vaikka tietäisi, että ystäväillan jälkeen on kuitenkin virkistynyt olo. <3
Mä olen kärsinyt tästä ongelmasta ajoittain opintojen loppumisesta asti. Kaipaan välillä ihan hitosti kouluun, siis yliopistolle, koska siellä näki aina jonkun tutun. Edes naamatutun. Oli ihania pitkiä lounaita ja kahvitaukoja, joiden aikana pakoiltiin tenttikirjoja ja parannettiin maailmaa.
Mulla on harmikseni ollut vain pari työpaikkaa, joiden sosiaalisesta meiningistä olen nauttinut niin paljon, että olen nauranut vedet silmissä päivittäin. Silloin olen roikkunut työpaikalla ihan vain roikkumisen ilosta. Harmikseni enemmän on ollut työpaikkoja, joissa ei ole syntynyt sen suurempia ystävyyssuhteita tai ilmapiirissä on ollut kireyttä. Ehkä siksi olen nauttinut niin kovasti tästä freelanceriuden suomasta yksinäisyydestä. Nautin ennen kaikkea siitä, että työ on työtä ja sosiaalisuus sosiaalisuutta. Energiaani ei kulu enää siihen, että yritän selvittää, mikä tikku jonkun ikävän duunikaverin pyllyvakoa tänään hiertää.
Toisaalta kyllä minä kaipaan sitä höpöttelyä välillä ihan hulluna. Vertaistukea kahvipöydässä, hassuja kommelluksia, inside-vitsejä.
Pahin yksinäisyyskausi oli heti opintojen loputtua ja lapsen synnyttyä. Pyörin ihan pallo hukassa joissain mammakerhoissa juttelemassa bataattisoseesta, vaikka ääni sisälläni huusi, että mää haluan kauhistella jonkun kanssa Teuvo Hakkaraista ja kertoa alapäävitsejä ja puhua eksistentiaalisesta kriisistä ja naisen asemasta ja Fingerporista.
Onneksi niistä mammaporuikoista löytyi pari yhtä kompleksista ja huonolla huumorintajulla varustettua tyyppiä, joiden kanssa ystävystyin. Blogipiirit ovat tuoneet myös elämääni mahtavia uusia ihmisiä. Mutta siitä huolimatta, kyllä se sosiaalisten kuvioiden kaventuminen taitaa olla niin perheellisten kuin perheettömienkin kolmekymppisten riesa. Työpaikalla porukka on heterogeenisempää. On eri ikäisiä ihmisiä, erilaiset koulutustaustat ja kiinnostukset. Päivät ovat tiukkoja. Elämä on juoksemista työpaikan, K-marketin ja pesukoneen välillä.
Etenkin nyt, kun työsi on itsenäistä, olisi tosi tärkeää, että sosiaalisuutta tulisi muuta kautta. Mites se korisporukka, jota huhuilit Facebookissa?
Hirmuisen hyvin tunnistan sun ajatukset. Mä kaipaan myös sosiaalista kontaktia, mutta en taaskaan sitä, kun joku ottaa asiakseen istua jauhamaan, niin ettei työt etene. Oon myös huomannut itsestäni, että mitä vähemmän lähden ihmisten ilmoille, sitä suurempi kynnys siitä tulee. Kesällä erityisesti, kun jumiuduin tekemään duunia kotona. Nyt, kun lasten koulut alkoi, oon itekin löytänyt rytmin ja harpponut useimmiten kirjastoon kirjoittamaan.
Mietin silti toisinaan työhuonetta, tai huoneistoa. Sellaista, jossa jokaisella olisi oma koppinsa mutta kahvihuone olis yhteinen. Seuraa ja vertaistukea saisi tarvittaessa, toisaalta voisi lukittautua oven taakse painamaan töitä.
Mä INHOSIN kaikki mammakerhoja. En viihtynyt lainkaan tuntemattomien seurassa. Sain äitikaverini melkeinpä puistojen kautta, joissa en niissäkään viihtynyt, paitsi kun vähän tutustuin. Oon aika kranttu myös siitä, kenen kanssa aikaani vietän. Vaadin samaa aaltopituutta.
Korisporukalla on ekat treenit ensi maanantaina. 😀
Vau, hienosti kirjoitettu taas jälleen kerran!
Olen itse törmännyt lyhyen ajan sisään pariin, ihan eri suunnista tulleeseen, kommenttiin, joiden pääsanoma on ollut sama ja haikea: ” muistatko, kun me ennen oltiin aina yhdessä”.
(enää ei ehditä muuten edes näkemään, eikä toista juuri viitsi puhelimellakaan vaivata, jos ei ole ASIAA.) kommentit ovat olleet haikeita ja pysäyttäviä. Sellaisia, että jo siinä tilanteessa on meinannut tulla itku.
Annettuani kaikkeni tälle perheunelmalle olen pala palalta luopunut aina jostain omastani. Toki perhe on tietysti ihan oma unelmani ja valintani, minun omani, mutta sen tieltä on karsittu lopulta kaikki muu, paitsi työ.
Tiedän monen ystäväni kaivaneen itselleen aivan vastaavanlaisen kuopan ja nyt me ikään kuin vain huutelemme vertaistukea kuopan pohjalta toiselle ilman että kukaan oikeasti enää kykenee kuopastaan nousemaan ja kohtaamaan toinen toisensa ihan oikeasti.
Minulla on ikävä
– pitkiä syvällisiä keskusteluja.
– kirjettä postilaatikossa. Sellaista ihan oikeaa.
– omaa harrastusta. Sellaista, jonka ääressä kokisin taas pohjatonta innostumista ja flowta.
– kiireettömyyttä, hetkeä, jolloin tämä jatkuva tekemätömien (pikku) hommien lista katkeaisi edes hetkeksi
Ehkä jo tänään sovin ne treffit sinne kahden kuukauden päähän. Sopimatta niitä ei tule muuten koskaan.
Ehkä tänään kirjoitan postikortin. Ihan oikean. Henkilökohtaisen,
Mä voin niin samaistua! mäkin kaipaan noita. Ja ehkä sitä huolettomuutta, kun pystyi vielä joskus valvomaan koko yön ja vaan juttelemaan. Koska sellasta olis viimeks tehny..? Öööö. 15 vuotta sitten?
Kalenteriin kaikki on pakko lyödä. Parisuhdeaika, ystäväaika ja harrastusaika. Mä olen aloittamassa nyt ensimmäisen kellotetun harrastuksen ensi maanantaina. Tuntuu uskomattomalta.
Hei,
Mulla on maailman ihanin pikkusisko, joka paikkaa tämän vajeen kaikessa kohtaa. Hänen kanssaan jaan jokaisen ilon ja surun, useasti jopa ennemmin kuin miehen kanssa, koska tiedän että hän tietää puolesta sanasta, mitä tarkoitan. Vaikka olemme luonteiltamme täysin erilaiset, menevät ajatukset ja, onneksi, myös ystävän tarve yhteen. <3
Nyt olemme yhdessä ja erikseen löytäneet myös juoksu- ja kuntosaliharrastuksen, entisen yhteisen kuoroharrastuksen rinnalle. Mikäs sen mukavampaa, kuin lauantai-iltana lähteä kuntosalille, kun muu perhe suunnittelee saunaan menoa 🙂 Jos harrastamme erikseen, jaamme toisillemme "tulokset" . Muutaman kuukauden päästä lähdemme kuoromatkalle, tietenkin yhdessä, saman huoneen jakaen..
P.s. vieläkin uusi nimimerkki mietinnässä 🙂
Hieno ja rehellinen kirjoitus! Aito.
Ja tuohon kun lisää oman iltavuorotyön ja miehen päivä- ja yötyön niin sitä aikaa ei vain ole. Ja sitä kun ei normi päivävuorolaiset ymmärrä….
Kiitos siis kirjoituksestasi, luulin todella olevani yksin ajatusteni kanssa…
Loistelias teksti, olet niin ytimessä. Uskomatonta ja tavallaan hienoa, että tämän(kään) asian kanssa en ole yksin (hah!) en ollut aiemmin lukenut blogiasi, mutta taidan palata tänne uudelleen. Kiitos ?
Kiitos, että kirjoitit tämän. Luulin olevani aika yksin samanlaisten ajatusten ja tunteiden kanssa, mutta meitä on muitakin. Se oikeasti lohduttaa, koska nämä tunteet tekevät ajoittain surulliseksi. Tämä teksti oli todella tärkeä kirjoittaa. Valtavan iso kiitos. ❤️
Voi miten osuva!
Mä olen kaiken ylitsepursuavan sosiaalisuuden ja ahdistuneiden vaikeavanhemmuus päivitysten runtelemana todennut hiljaa mielessäni, että “ei mulla varmaan ole mitään sanottavaa. Kun muillakin on niin helevetin vaikeaa” . Tasaisen rauhallisena soljuva (opettaja ja yrittäjä ja 3 lasta 10 harrastuskertaa/vko) arki imee mehut parisuhteesta ja empatiapankista. Uutiset maailmaltakin tumppaa karulla peukalollaan meikäläsen murheet mitättömäksi liiskaksi.
Mutta mää nousinkin barrikaadeille.. teinkin ongelmistani ison itselleni ja päätin, että ne on riittävän isoja muttia mun elämässäni ja tarviin apua selvitäkseni universumin mun päälle viskelemistä ongelmista.
Kyllä vaan… kerran parissa viikossa käyn juttelemassa ihan ammattilaisen kanssa siitä miten mä selviäisin paremmin itseni kanssa. Koska siitähän tässä kaikessa on kyse.
Kuinka MINÄ teen itseni onnelliseksi joka päivä.
Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises – vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta,
huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkeihin kumppanin löydät, et toden riemuun ja tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipaus sulle on luonut,
houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.
-V.A. Koskenniemi (1918)
Ihanaa! KIITOS!
En siis olekaan yksin näiden ihmisnälkäisten negaatioajatusteni kanssa…
Mies, joka kodissani asuu ja on biologisesti sukua kolmelle pojalleni, on lähinnä toinen suorittaja.
Ja ajatuksissani masennusta aiheuttava, vanha ärsyttäjä sen joskus niin romanttisen ja kaivatun kumppanin sijaan.
Duunin kaverit on duunikavereit, ei niitä kehtaa omilla bisneksillään liikaa vaivata…
Pitäiskö perustaa Facebookkiin joku yksinäisten perheenäitien treffipalsta?
Loistava teksti.
Itse tein pari vuotta sitten päätöksen etten minä halua aina olla se joka soittaa kaverille/ystävälle, ja niin ne ihmiset alkoi häviämään minun elämästä. Luulin aiemmin että minulla on paljon ihmisiä elämässäni, mutta miksi ne eivät sitten pidä yhteyttä. Kyllä minut silloin muistetaan kun olisi jotain kutsuja, joihin pitäisi rahoja tulla törsäämään. Mutta kun olen jättänyt niihinkin moniin osallistumatta, kutsuja tulee nykyään harvemmin.
Olen kahden teinin äiti, mieheni on töiden takia paljon pois kotoa. Olen siis usein yksin kotona. Vanhempiini minulla on läheiset välit, mutta ne on tämänkin vuoden aikana käynyt ihan muuten vain esim. iltakahvilla noin 5krt vaikka välimatka on pieni. Minun toivottaisiin käyvän heillä viikottain.
Harvemmin meillä ketään muitakaan minun ystäviä käy kahvittelemassa. Syytä miksi näin on, en tiedä. Näin vain on aina ollut, minä olen aina juossut kylässä kaikkien luona. Nyt olen lähes lopettanut senkin.
Olen miettinyt paljon sitä että työt, koti ja lapset vievät paljon aikuisten aikaa, jospa he eivät siksi ehdi pitämään yhteyttä. Mutta miksi minä sitten saan lukea ja nähdä kuvia Facebookista ja instagramista yms kuinka kaksi perhettä on viettänyt yhteistä iltaa, lapset ja aikuiset yhdessä. Tai ystäväpariskunnat on ollut yhdessä syömässä ravintolassa ja jopa reissujakin tehneet. Ei me vaan.
Olen lakannut päivittämästä facebookiin minun elämän tapahtumia sen toivossa että joku ehkä soittaisi ja kyselisi kuulumisia, turhaan.
Välillä tuntuu että kotoa lähteminen julkisille paikoillekin vain tulee päivä päivältä vaikeammaksi. Miksi en vain kävisi paikallisessa pikku kaupassa ostamassa ruokaa ja menisi äkkiä takaisin kotiin.
Kuitenkin vaikka olen yksin, kaipaan rauhaa. Ärsyynnyn jos tarvitsee mennä jonnekin ihmisjoukkoon ja hälinään. Mikä sinänsä on minusta outoa, olen aina aikoinaan ollut menossa kaikkiin tapahtumiin, keikoille, baariin jne. Ei enää.
Olen tästä kaikesta surullinen, mutten tiedä kuinka tilanteen saisi muuttumaan.
Kiitos koskettavasta ja varmasti varsin ajankohtaisesta kirjoituksesta. Samojen asioiden ja tunteiden kanssa tulee itsekin painittua.
[…] taustalla on yksinäisyyden tunteita, väsymystä ja liiallista huolehtimista. En tiedä. Mutta tuntuu että tuo möykky on imenyt myös […]