Mä myönnän, etten vielä tällä viikolla kovin montaa ajatusta ole alkavalle arjelle uhrannut. No sen verran, että tänään käytiin tulevan ekaluokkalaisen kanssa kynä- ja kumiostoksilla ja muutama kouluvaate hankkimassa.
Voi olla, etten vain ole uskaltanut. Kuukausi sitten jouduin miettimään tulevaa vuotta paljon ja uudelta kantilta. Jouduin puntaroimaan ajankäyttöä, laittamaan vaakakuppiin itselleni tärkeitä asioita ja perheen. Vaikka helposti voisi ajatella, että perhe tietenkin, ei sekään ihan niin yksinkertaista ole. Hyvinvoiva äiti ja niin edelleen. Kyllä te tiedätte.
Mutta joskus on vaan pakko myöntää ajan ja ehtimisen rajallisuus. Vaikka olen aina halunnut olla monessa mukana, enkä mielelläni kieltäydy mistään kivasta, kalenterin seitsemän päivää viikossa ja kellon 24 tuntia vuorokaudessa ovat armottomat.
Kuukausi sitten selvisi, että meidän perheessä aloittaa nyt elokuussa viisi koululaista. Lapsista nuorimmainen aloittaa koulutien musaluokalla, keskimmäinen hyppää kolmoselle ja saa lukujärjestykseensä mm. ensimmäisen vieraan kielen ja vanhimmainen starttaa alakoulun viimeisen vuoden hyvin vahvassa esimurkku-meiningissä. Omat opintoni jatkuvat mitä luultavimmin ainakin joululle asti ja lisäksi myös isimies lähtee pitkästä aikaa työn ohella opintielle.
Vaikka meidän vanhempien opiskelu luonnistuukin suurimmaksi osaksi etänä ja verkossa, aikaa siihen on varattava kuitenkin. Kun kaiken päälle kauhotaan muksujen harrastukset koristreeneistä, tanssituntien kautta teatterikurssille ja turnausmatkoihin, blogi- ja muut kirjotushommat, sekä miehen palloiluharrastukset ja soittotreenit, oli se vaan pakko myöntää. Aika ei tulisi riittämään näyttelemiselle. Niinpä lopulta kieltäydyin mulle tarjotusta pääroolista. Monta yötä se vaati, itkut se vaati, mutta ymmärsin kuitenkin, että näin on nyt parempi.
Lopulta teatterin olisi varmaan saanut tuohon arkeen mahdutettua jotenkin. Isovanhempien avulla ja ehkä ystävienkin. Mutta todennäköisesti myös ilo olis jäänyt tossa kohtaa tekemisessä taka-alalle. Kaikkea ei vaan voi tehdä samaan aikaan, eikä tarvitsekaan. Toisaalta päätös oli hieman helpottavakin. Teatteri olisi tarkoittanut pitkiä iltoja pois kotoa ja näytöksiä pitkälle kevääseen asti. Nyt tuo aika on varattu lapsille. Ja no, ehkä vähän blogille ja koululle, mutta ensisijaisesti lapsille. Siitä on hyvä mieli.
Kai se joku aikuistumisen merkki on tämäkin. Tajuta, että asioita on mahdollista tehdä vielä myöhemminkin. Ja että jokainen tarjottu mahdollisuus ei välttämättä ole “once in a lifetime”. Ja vaikka oliskin, se ei haittaa. Aina tulee jotain uutta. Ja välillä on hiton hyvä myös vaan elää ja hengittää.
Joten aavistuksen ristiriitaisissa tunnelmissa nilkutetaan kohti arkea. Luotan kuitenkin siihen, että tulevasta vuodesta tulee hyvä. Hiukan erilainen, kuin suunnittelin, mutta hyvä.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Aina tulee jotain uutta. Ja uusia tilaisuuksia. Oot vielä nuori ja kaikkea on sulla edessä. Joskus on hyvä rauhoittaa elämää <3
Toi on niin totta. Ja onneksi elämässä on ihan huikeesti kaikkea kivaa, vaikka teatteri tältä vuodelta jääkin pois. 🙂
Joo hei tuo onkin tosi hyvä oivallus. Että kaikkea ei tarvi elää just siinä heti hetkessä. Tuntuu että nykyään rummutetaan ihan sikana sitä että pitää elää NYT mutta mistään et kuitenkaan saa sitten apuja siihen että millä keinoilla eletään kaikki NYT. Koska eihän se ole mitenkään päin mahdollista. Asioista on pakko priorisoida ja miettiä, oli perheessä yksi tai useampi pää. Kukaan ei repeä kaikkeen ja kaikea ei voi heti just saada. Mua melkeinpä ärsyttää se että aika monesta tuutista toitotetaan miten ei pitäisi siirtää asioita tulevaan tai odottaa aikaa parempaa jne jne nönönönöö. No hitto soikoon kertokaa sitten että MITEN se kaikki onnistuu nyt tässä heti ajankohtaisesti ja reaaliajassa 😀
No siinäpä se! Kun ei kukaan veny siihen kaikkeen MILLÄÄN yhtäaikaa. Ja sit tulee tietysti helposti itselle sellanen erheellinen mielikuva, että muka pitäis. Ja pah! 😀
Joskus niitä kipeitä ” aikuisten itku-potku-raivari päätöksiä ” on vain pakko tehdä. Lapset on pieniä vain häviävän hetken, ja kun itse on vielä nuori niin taatusti vielä ehditään tehdä niitä itselle rakkaita asioita vielä moneen kertaan! Kyllä sinä saat vielä tähtiroolisi, monta kertaa!
Niinpä. Välillä aikuisuus haisee, oikein kunnolla! Mutta uskon kanssa, että niiden tähtien aika tulee vielä. Nyt saa lapset olla tähtiä, kuten heidän kuuluukin. <3
Mistä sä revit energian tohon kaikkeen? Mulla on työ, yks laps, sen koulu ja sen harrastus 3-4 krt/vk, enkä mä muka muuta ehdi/jaksa?!?
En mistään! 😀 Enkä mä tietty joka tanssitunnilla tai koristreeneissä mukana ole, eikä siis aika meinaa riittääkään mihinkään. Muutama tunti lisää vuorokauteen ja yksi päivä lisää viikkoon tekis terää!
Ja siks toiseks, muuta ei todellakaan tarvikaan ehtiä tai jaksaa! Yhden lapsen koulunkäynnissä ja harrastuksissa on ihan yllin kyllin jo. 🙂
Minusta ihanan kypsästi ajateltu, kaikkea ei vaan voi, vaikka kirpaisee. Ja elämää on edessäpäinkin, vaikkei just sitä samaa ehkä voisi tehdä, niin tulee aika kun ehtii kehittää vielä vaikka mitä. Mulla kuopus viidennelle menossa ja aikaa omille jutuille paljon enemmän, vielä kun ens vuonna esikoinen saa ajokortin 😉 Toki toki arjen perus- ja harrastuskuviot vie aikaa aina. Ja teillä aika laaja skaala toimintaa.
Oijoi, sithän sulla on hovikuski omasta takaa. 😀 Meilläkin on selvästi jo aikaa enemmän omille jutuille, kuin vaikka muutama vuosi sitten. Mutta selkeesti lapset myös ovat nyt ilmaisseet tarvitsevansa meitä. Varsinkin pienin. Joten nyt oli hyvä tälle sanoa ei ja mennä sitten myöhemmin. 🙂
Sä todellakin kerkeet vielä näytelmiinkin, sit ‘paremmalla ajalla’, juu nou. 🙂
ps. Taannoisen hiuspostauksesi kommenteissa suositeltiin palashamppoota, ja tämä lättähiusihminen siitä innostui. Tilasin ja testasin, ja todella hyväksi havaitsin! Ainakin tällasessa suht lyhkäsessä hiuksessa toimii, on helppo käyttää, vaahtoaa hyvin ja alun tahmaisuuskin katosi. Ja hiukset tuntuu jotensakin pörheemmiltä.
[…] kuin olisin kirjoittanut tämän, hieman pelonsekaisen tekstin vasta viime viikolla. Muistan vielä hyvin elävästi, kuinka paljon […]