Turha ilakoida. En ole raskaana. Enkä meinaa enää tullakaan. Sen sijaan on tullut aika luopua meidän perheen “vauvasta”. Kuopuksemme, nappisilmäinen kiharapää viettää tänään 6-vuotissynttäreitään.
Heitin joskus kahden ensimmäisen lapsen jälkeen läpällä, että niin monta lasta on vielä tehtävä, että on edes yksi ruskeasilmäinen ja yksi, jolla on kiharat hiukset. Joku korkeampi voima ilmeisesti tajusi voimieni rajallisuuden ja päätti antaa nuo molemmat ominaisuudet tälle kolmannelle. Onneksi.
Mutta en voi väittää, etteikö olisi haikea fiilis. Katsoessani tätä kuvaa pari viikkoa vanhasta vauvasta, joka kantoi tuolloin nimeä “Lissu”, voin vielä tuntea sen nyrkkien tuoksun ja niskahiusten kutittelun. Muistan unisen tuhinan ja tummat, elämän merkitystä huokuvat silmät.
Nyt tuo tuima otsaryppy kasvoillaan syntynyt neito tanssii paljasjaloin ruusumekossaan synttäreidensä kunniaksi. Otsaryppy on oiennut, mutta syvät hymykuopat sulostuttavat pyöreitä kasvoja edelleen. Tämä tyttö viihtyy omassa satumaailmassaan pitkiäkin aikoja, uppoutuu leikkeihinsä oman huoneensa sopukoissa ja lyö tarvittaessa kantapäätä lattiaan, jos asiat eivät suju halutulla tavalla. Luonnonlapsi ja lapsikatraamme mahdollisesti tuleva taiteilija tai viihdyttäjä. Tavalla tai toisella. Tässä pienimmässä näen itseäni eniten. En ehkä ulkoisesti, mutta henkisellä tasolla ja käytökseltään. Uskoisin, että äitini voisi vahvistaa pikkupäivimäisen temperamentin nuorimmaisen käytöksessä.
Kai se pienin on omalla tavallaan vanhemmille ikuinen vauva. Ensi syksynä kutsuu eskari ja reilun vuoden kuluttua tämä viimeinenkin olisi talutettava koulun portista sisään. Ajatus kylmää väkisinkin. Mutta sitä kai tämä vanhemmuus lopulta on. Luopumisen tuskaa.
Tänään ollaan juhlittu neitokaisen kanssa maltillisesti. Yhteiseen vapaapäivään on kuulunut meidän tyttöjen kahdenkeskiset lempparijutut: kirjastokäynti ja kahvilassa herkuttelu. Jätskiä, kakkua, iskän kanssa lattian asentamista ja illemmalla tekastaan vielä pannari ja laitetaan sima pöhisemään. Ja rutistetaan sankari ruttuun.
Niin tavallista, mutta juuri nyt… kultaakin kalliimpaa.
-Päivi-
Onnea 6-vuotiaalle kaunottarelle <3 Ihana teksti!
Kiitos! Nyyhk! <3
Voi ihanaa nössykkää, pienenä ja nyt jo 6-vuotiaana. 🙂 Mites muuten teidän perhesuunnittelu meni, oliko iso halu nuorena äidiksi ja mistä tiesit että “nyt nää on tässä”? Meillä mennyt ilman suunnitelmaa niin että poikia on 2 (8 ja 2,5 v.). Haaveilisin kolmannesta (mies oksentaa ajatuksestakin)mutta tavallaan mietin, että kerpele kun “päästetty” ikäerot tällaisiksi. Että just kun päästäisiin ns. helpolla olisi taas uusi pieni. Aurinkoista ihanaa päivää!
Niin ja on muuten mahtavaa miten sisarukset voikin olla keskenään niin erinäköisiä. Meillä toinen on pitkä ja hoikka ja vaalea sinisine silmineen. Toinen taas mallia sumo ruskeilla silmillä. 🙂
No mä joskus päätin jo nuorena, että enää yli kolmekymppisenä en tee yhtään, kun olen niin aikaisin aloittanut. Ei haluttu lapsille kovin suuria ikäeroja ja kolme tuntui sopivalta. Mä kyllä jossain vaiheessa vielä manguin neljättä, mutta onneks mies pysyi kannassaan. (meinasin kirjottaa kovana, mutta se olis tainnu olla tässä tilanteessa väärä ilmaisu 😀 😀 :D)
Tästä aiheestahan voisi vaikka postauksenkin lypsää joku kerta… kiitti vinkistä! 🙂
On kyllä hauskaa, miten samoista aineista voi tulla niin erilaisia lapsia. Sekä ulkoisesti että luonteeltaan. 😀
k
Ihana kirjoitus. Myöhäiset synttärionnittelut! 🙂
Kiitos kovasti! 🙂