Tiedättekö sen fiiliksen, kun aina kesän lopussa tulee? Että jee, onpa huikeen ihanaa kun alkaa toi arki! Että olenkin jo kaivannut aikatauluja ja täytyy nyt vaan muistaa, että onni asuu arjessa, hei! No haluutteko, että kerron teille just nyt, kuinka paljon asuu arjessa se onni? Aika vähän.
Vaikka oikeesti se on jossain tuolla metristen pyykkikasojen alla, mädäntyneiden hedelmävatien kyljessä ja huomaamatta syntyneissä silmäkulmien harakanvarpaissa. Aika vaan juoksee. Joka ilta ihmettelen, että mihin helvettiin tämä päivä katosi ja ehdinköhän tehdä kaiken, mitä piti. Aamuisin kiukuttelen, kun yö oli taas niin lyhyt ja mietin, monenko tunnin päästä pääsee seuraavaksi nukkumaan. Onk vähä säälittävää?!
Mutta ihan tosissaan, huomaan nyt, että oon ehkä (siis vaan ehkä!) haukannut aavistuksen liian suuren palan. On tullut haalittua lisätöitä siihen malliin, että meinaa iskeä uupumus. Ja enhän mä nyt halua ruveta tässä uupuilemaan. Enkä varsinkaan ehdi!
Ja tiedättehän, kuinka hedelmällistä maaperää hiukan väsähtänyt äiskä on syyllisyydelle. Huono omatunto nakuttaa jumittuneessa kuupassa alituiseen. Kun on ne roskatkin viemättä. Ja pätkä meni taas kouluun reikä housuissa. Enkä oo taas ainakaan viikkoon muistanut tarkistaa pienimmän lukuläksyä. Kaikki paskuusäitiyden perusmerkit ilmassa siis.
Oon tosi paljon miettinyt viime aikoina, onko tää kaikki sen arvoista. No ei tietenkään. Mutta kun se voi kuitenkin olla. Ei ehkä ihan heti, mutta joskus. Mutta oonko mä silloin jo jäänyt paitsi miljoonasta lapsille tärkeestä jutusta kököttämällä aina tässä koneella? En tiedä. Voi olla. Mutta en voi tietää.
Vielä en kuitenkaan ole valmis luopumaan. En mä nyt niin väsynyt ole. Luulen, että pari päivää aikatauluttomuutta hoitais tän aika perusteellisesti. Eli juuri se, lapsiperheissä varsin absurdi, “viikonloppu, jolloin ei ole mitään ohjelmaa”. Mutta kyllä sellanen vielä tulee. Pakko tulla.
Onko muita uupumutseja (vitsi mä sit rokkaan näit termei) langoilla? Koitettaisko piristyä porukalla?
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Juu – ohi se menee ja lapset kasvaa joka tapauksessa.
Välillä olet väsyneempi ja välillä vielä väsyneempi ja sit kuitenkin tunne että ei voi koskaan tietää vie eteennpäin ahnehtimaan lisää…
Mut kun et olis voinut sitäkään tietää että jos olisit ollut ilman näitä tiettyjä juttuja niin mitä sitten? Ne lapset kasvais siltikin:)
Täytyy löytää vaan balanssi ja koska omat lapsukaiseni ovat jo isompia niin tiedän ettei hassummin käyny vaikka äiti välillä joskus innostuu jostakin. Kunhan innostuu välillä lapsistakin.
Toi on niin hyvin sanottu, että lapset kasvaa siltikin. Ja mulla, kuten varmaan sullakin, on se varsin paha tapa, ettei oikein osaa olla. On oltava jotain pientä prokkista koko ajan. Sellasta kivaa puuhaamista. Kun vaan sen balanssin muistais… 😉
Täällä näin, mä oon! Paitsi etten oo äiti. En edes ehtis olla 😀
Ihanaa, kohtalotovereita! 😀
Täällähän minä!
Kun olisit mun päivissäni kirjoittanut.
Koti on kuin pommin jäljiltä, sillä ehdin siivota paikalleen vain murto-osan siitä, mitä päivän aikana menee pois paikoiltaan.
En ihan heti muista, milloin meillä on keitetty viimeksi perunoita. Sellaista oikeaa ruokaa…
Meillä ei lapset edes juuri harrasta. Siis jokainen jotain pari kertaa viikossa (no onhan siinäkin, kun kolmella kertoo). Usein mietin niitä isiä ja äitejä, jotka kuskaavat useampaa lasta joka ilta jonnekin. Elämää autossa.
Onneksi on työ, jota rakastan! Sillä voimalla ja rakkaudella jaksaa kotonakin eteenpäin.
Ja ystävät.
Niille ei meinaa riittää aikaa, mutta silti mieltä lämmittää se ajatus, että joku toinenkin rämpii eteenpäin samanlaisessa tilanteessa.
Yhteinen suo…
Oi! Ihanaa! Mäkään en tiedä yhtään, koska olis ollu viimeks pottuja, tai sellasta ihan kunnon tavallista ruokaa. Sillä mennään, mitä löydetään ja ehditään.
Mulla on näitä sivuhommia, joita rakastan. Ja onneksi perhe, joka jaksaa kattella ja tukea näissä sivuhommissa. Muuten menis kyllä sakeeks… 😉
Ihanaa, kun siellä on muitakin meitä uupumutseja! <3
Voi nakilla silimään! Amen! Multa melki tuli itku. Sen jälkeen ku ensin oli tullut helpottunut nauru poikineen. Ihan kuule yhtäläisyysmerkit, nainen! Ai SOU fiil jyy! <3 Joku kimppapiristyminen ois tosi jees. ASAP pliis. OlkoonVoimaKanssamme. Ja vaffa kaffe. Nii juu. Ja oikeen leppoisaa, ohjelmoimatonta, stressitöntä ja syylisyysvvapaata viikonloppua, allihuuppa. Piis änd lööv. * tähen se peace-sormimerkki ja väkinäinen, väsynyt hymy*
Rentohan se viikonloppu ei tule olemaan, tai siis parhaillaan paahdan viikonlopun hommia valmiiksi, jotta voin mennä huomenna työpaikan kemuihin… niin hauskaa kun noissa pippaloissa aina onkin, onhan nekin sitä ohjelmaa ja väsyttävää ohjelmaa onkin. 😉
Pöö Genevestä! Olis mielipide. Minusta uupumus ei ole mikään äitiyden normi. Väsynyt – vähän vähemmän väsynyt – väsynyt taas – täysin loppu on surullinen reitti, koska kun uupumus todella iskee, siitä toipuminen kestää. Todellinen uupumus iskee salakavalasti: juuri niin että funtsailet yhtenä päivänä vieläkö jaksat, ja seuraavana et enää jaksa ja sit se saikku on jo vuoden mittainen. Mun neuvo olisi siis: Ota omaa aikaa NYT. Peru kaikki ja ihan kaikki ja kato telkkaa. Koska on paljon hauskempi kaikkien kannalta ottaa viikko nyt kuin vuosi ensi kuussa!
Siis jos tilanteesi ei ole näin paha, jätä saarnani omaan arvoonsa!?Piti vaan saada sanottua kun eräs näyttävä uupumustapaus on pistänyt lähiaikoina miettimään.
Mä taisin kokea tuossa joku vuosi sitten jonkinlaisen oivalluksen. Kun lapset oli vielä pienempiä ja oli yöheräilyjä ja tautikierteitä ja siihen päälle ne työt ja kotityöt ja harrastukset ja parisuhdekriisit… Oli niin rankkaa, että jotenkin mulla tuli mitta täyteen sitä stressiä ja väsymystä. Sen jälkeen aloin ihan tietoisesti karsia elämästäni rönsyjä pois.
Perusarki ja arjen rytmit pitää tietenkin olla kunnossa. Ruoka- ja uniajat, työt, koulut ja lasten harrastukset jne. Pakolliset koti- ja pihatyöt. Mutta ei yhtään enempää. Ei mitään raatamista eikä mitään hifistelyä. Tuohon kaikkeen uppoaa ehkä 70 prossaa mun ajasta ja voimista.
Loput 30 prossaa haluan käyttää niin rennosti kuin suinkin osaan. Harrastan liikuntaa, koska se saa mussa aikaan hyviä asioita. Ja tapaan samasta syystä ystäviäni. Perheen kanssa on myös kiva välillä ihan vaan olla. Mutta mitään muuta en edes yritä. Oon systemaattisesti skipannut kaikki mulle tarjotut vapaaehtoishommat, projektit, uudet harrastukset ja verkostot. Ei nyt. Tarvitsen nämä 30 prosenttia pelkkään elpymiseen ja hyvinvointiin.
Olen onnistunut yllättävän hyvin rauhoittamaan elämääni. Tai no, kaikki on suhteellista. Aika vauhdikasta menoa meidän arki tietenkin on, kun liikkuvia osia on paljon. Mutta enää mulla ei ole juuri koskaan sellainen olo, että hengästyn ja väsyn. Jos meinaa olla, niin teen äkkiä korjausliikkeitä ja priorisoin tekemisiäni.
Mä en ole ehkä sellainen puuhastelija, että aina pitäisi olla jotain pientä projektia ja hanketta työn alla. Mutta olen (ollut) OSALLISTUJA. Sellainen aktiivi, joka päätyy aina kaikkiin työryhmiin, johtokuntiin ja toimeenpanoelimiin. Näinä ruuhkaisimpina vuosina oon kuitenkin todennut, ettei jatkuva osallistuminen ja toimeliaisuus tee mua onnelliseksi eikä millään tavalla paremmaksi ihmiseksikään.
Siksipä vietän tätä nykyä viikonloput mahdollisuuksien mukaan nenä kiinni kirjassa, kahvikuppi kädessä, villasukissa hissutellen, maisemia tuijotellen. Lepäillen.