Mä olen juuriltani varsinais-suomalainen. Ikuinen pessimisti, jonka lasi on aina puolityhjä. Elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ilmapiirissä, jossa puoli kaupunkia jäi kertarysäyksellä työttömäksi ja kysymyksetkin ovat kieltolauseita. “Es sä mittän kahvil tul?” on täälläpäin ihan neutraali kysymys. Hämmentää usein turisteja. Että haluaako se mut kahville, vai ei? No kyllä se haluaa. Pettymys on vaan huomattavasti vähäisempi, jos et pääsekään, kun kysymys on valmiiksi jo negatiivis-sävytteinen.
Ärsyynnyn asioista myös tosi helposti. Ylimielinen käytös, jonottaminen ja kaikenmaailman odottelu saa mun ketutuskäyrän hetkessä nousemaan. Onnekseni ärsytys ei useinkaan ole kovin pitkäkestoista, vaan harmitukset tulevat ja menevät.
Kävin eilen ystäväni yllytyksestä tekemässä Elämä pelissä– testin. Kauhuissani mietin, mahtaakohan niiden v-käyrä edes riittää, kun mä pääsen vastailemaan. Olin varma, että lukema on reilusti yli puolenvälin, ainahan sitä tuntuis v*tuttavan. Vaan eipä kuitenkaan. V-käyrä kääntyi inhimilliseen lukemaan 28/100. Piirun verran korkeampi, kuin suomalaisella keskimäärin, mutta ihmeen inhimillinen kuitenkin.
Pisti se kuitenkin hiukan miettimään. Ei sitä tiikeri niin vaan raidoistaan toki pääse, mutta voishan sitä yrittää harjotella. Että miltä tuntuis, jos se lasi oliskin vaikka toisinaan puolitäynnä. (viiniä, kiitos)
Mä siedän jatkuvasti ylipositiivisia ihmisiä ihan yhtä huonosti, ku ne mun kaltaisia negaattoreita. Mutta jos pyrkis olemaan inhimillisesti positiivinen. Ei päästäis sitä v-käyrää nousemaan turhista ja oppis nauttimaan niistä ihan tavallisista, arkisista hetkistä.
Vaikkapa siitä, kuinka hyvältä kirpeät hedelmä- ja salmiakkipääkallot maistuu suussa yhtä aikaa.
-Päivi-
Mä sain 20, ja Irina Krohnin 😀
No mä sain sen rikkaan äijän. Mitä se sit ikinä kertookaan. :D-Päivi-
Mun arvon sä jo tiedätkin, eli 14 ja Irina Krohn. Mutta toi sun teksti oli tosi hyvä! Pienin askelin edetään. Ei elämä ole pelkkää naminamia ja pusipusia, mutta hienoja hetkiä se tarjoaa silloinkin, kun kovin hienolta ei tunnu. Noh, kyllä sä tiedät, mitä mä tarkoitan. Tosi vaikeaa pukea sanoiksi. 🙂 Tuo “inhimillisesti positiivinen” oli tosi hyvä ilmaus. Sitä kohti!<3
Tänään mentiin ehkä taas hiukan takapakkia, mutta kunhan tänään pääsis ajoissa nukkumaan, ni huomenna vois olla taas parempi mieli. Ja lauantaina viimestään! ;)-Päivi-
Sul on mun luonto. Viime aikoina on sattuneista syistä joutunut tätä asiaa pohtimaan aika paljonkin ja tarkoitus olisi saada itsensä ajattelemaan “lasi on puoliksi täynnä”- mukaisesti. Rupeaa nimittäin itseäkin v*#&&tamaan tämä ainainen negatiivisuus. Siinä taas muutama pojo lisää lukemaan;)Täytyy mennä tekemään testi.
Hyvä, että meitä on muitakin! 🙂 Muakin välillä ihan itteekin rasittaa, kun oon aina niin pahalla tuulella… Mutta pikkuhiljaa positiivisempaan suuntaan, eiks jeh? :)-Päivi-
Mä puserruin tuon tunteen kanssa aika pitkään, ja nyt tän opiskelun kanssa toisinaan (onneksi en tauotta tai jatkuvasti) ihan liiankin lujaa- ei se koulu, ei se opetus, mutta yleinen ilmapiiri ja huomattavat ikäerot… varmaan ihan hyvä paikka mullekin viivähtää että näkee mitä ne nuoret nykyään tekee ja kuinka ne toimii – en perässä enää pysyisi. Mutta eihän sille mitään voi, ei kai sitä edes aina tarvitse olla ylipositiivinen ja kai ne tunteet moninkertaistaa sitten ne hyvien hetkien helmetkin?! Täytyykin käydä kurkkaamassa oman käyrän tulos hetimiten…
Voi että, mä tiedän aika just tarkkaan, mistä puhut.. saman koulun käyneenä. Mutta kasvattava kokemus monella tapaa sekin. :)Tsemppiä opiskeluun ja positiivisiin ajatuksiin. <3-Päivi-
Pakko kommentoida tähän hyvään kirjoitukseen, kun (satakunnan ja pirkanmaan harmaalla rajamaalla ollaan)paikallislehdessä haastateltiin jostain muualta (lue: iloisemmilta seuduilta) tullutta käsityöläistä, jolla oli yhteinen työtila usean eri alan ihmisen kanssa. Hän kertoi alkuun olleensa ihan kauhuissaan vihaisista ihmisistä, jotka tivasi hältä “mitä sää siälä nurkasa kökötät”, kunnes tajusi että se oli täkäläinen tapa olla kiinnostunut toisen työstä :DJa toinen ääripää: aikuisuuteen juuri astuneena tyttösenä olin ameriikan maalla ja kaupassa kassatädin “Hello Love, how are you today?” sai mut ekat viikot pysäyttään koko kassajonon, kun ryhdyin vastaamaan mitä mulle oikein kuului… kröhöm… no opinpa senkin 🙂 small talkin….