Oli jo aika pitkään tässä taas harmaata. Taivas roikkui matalalla ja kaikista luonnon harmaan sävyistä olisi varmaan löytynyt oiva väri myös olohuoneen seinämaaliksi, jos oikein olisi etsinyt. Tammikuu on vuodesta toiseen vuoden rasittavin kuukausi, pitkä, tahmea ja väsynyt. Helmikuuhun tultaessa on niin helpottunut edellisen kitukuukauden päättymisestä, että valoisamman ajan huomaa vasta lyhimmän kuukauden puolivälissä.
Tänä aamuna herätessä tiesi, että on kylmä. Sen tuntee vanhan talon viilenneestä ilmasta, nurkista joista tuulee. Näinä aamuina kaipaan tulisijaa kaikkein eniten. Rätiseviä puita ja pehmeää lämpöä, jota kovalla pakkasella päälle napsautetut sähköpatterit ei tuota.
Päivällä näyttäytynyt aurinko sai kodin näyttämään omissa silmissä pitkästä aikaa kivalta. Likaiselta, mutta kodikkaalta. Harmittaa, kun kaikki pienet fiksaukset ja remontti-ideat jäävät aina vaan arkisählingin alle. Nyt alkaa pikkuhiljaa huomata, että koti on laitettu kuntoon seitsemän vuotta sitten. Pientä kremppaa, jälkeä ja kulumaa on siellä täällä, nurkat joihin muuttovaiheessa ajatteli ihan kohta keksivänsä jotain, ovat edelleen kesken. Keittiöstä puuttuu kattolistat, useimmat taulut on kiinnittämättä ja monista sisustusratkaisuista on aika ajanut ohi.
Joskus tulee pohdittua, päättyyköhän tämä jatkuva kellon perässä juokseminen joskus. Tuleeko aika, jolloin on taas aikaa paneutua kotiin ja nauttia omasta pesästään, eikä ainoastaan pestä pyykkiä, viikata pyykkiä tai narista, kun ei ketään kiinnosta, miltä tässä läävässä näyttää.
Olohuoneen remonttia ollaan suunniteltu ainakin pari vuotta, pihaa ollaan kaivamassa ylösalaisin joka kevät. Se on se yksi satunnainen vapaa sunnuntai kevätauringon aikaan, kun ideat päässä villiintyvät ja heti seuraava maanantai, jolloin ne kuolevat mahdottomuuteensa. Kun ei jaksa ryhtyä, ei ehdi tehdä.
Ja mua ärsyttää se niin paljon, että takahampaisiin sattuu. Haluan lisää energiaa, enemmän tunteja ja potkua toteuttaa niitä suunnitelmia. Mutta kun aika tätä vauhtia kirii, kohta mukulat asuu ympäri maailmaa ja me voidaankin muuttaa jonkin masentavan betonilaatikon parvekkeettomaan kaksioon tuijottelemaan televisiota ja syljeskelemään kattoon.
No ei ne asiat nyt oikeasti niin huonosti ole. Tällä hetkellä vellova stressi vaan ilmenee yleisenä epätoivona ja kiukkuna. Oikeasti tein ihan tietoisesti tänään töitä, että olisin paremmalla mielellä. Nautin auringosta, keitin vielä yhdet kahvit ja ostin pitkään haaveilemani korvakorut. Kai se sellanen maalikauppa on olemassa vielä kymmenen vuoden päästäkin. Jos vaikka olis jo saanut siihen mennessä valittua sen oikean helmikuun harmaan.
-Päivi
Kun asioita on laitettava tärkeysjärjestykseen, ajan uhatessa loppua taas kerran kesken, niin niinhän se vaan menee, että ensin tulee lähikauppa, sitten makkarakeitto ja sen jälkeen autokuski kaipaa lapset viime hetkellä harrastuksiin. Ei siinä paljon ehdi sisustaa, suunnitella ja haaveilla, korkeintaan juurikin kerran kuussa päiväkahvinsa ääressä ärsyyntyä, kun on joulukoristelaatikkokin tuossa vielä.
Eikä kyse ole tahtomisesta. Tahtosinhan minäkin.
Tahtoisin tehdä huikeita kirpparilöytöjä.
Tahtoisin siivota vanhat romut nurkista ja pienet vaatteet lasten kaapeista.
Tahtoisin laittaa vanhan syöttötuolin myyntiin ja maalata keittiön seinän.
Tahtoisin tehdä hienoja asetelmia ja ajankohtaisia hittikäsitöitä.
Mutta. Se makkarakeitto ja pyykkikone ajavat ajanpuutteessa kaiken tämän edelle. Vähän niin kuin pakosta.
Ps. Tahtoisin myös näyttää salilla vimpanpäälle treenatulta.
Onneksi on nää arkikiireet!
Mitä mä sitten teen, jos en voi enää sanoa (itselleni ja muille), “et kyl mä muuten, mut kun en mä ehdi. On niin kiirettä näiden lasten ja töiden kanssa”
Noi on just niitä perusjuttuja, joita mäkin haluisin tehdä. Mut ei ikinä. Sit kesälomalla on ihan, että mikä siinä nyt oli niin vaikeeta? Kunnes ekana arkipäivänä muistaa.
[…] Takaseinä kaipailee vielä tauluja ja työnurkka ainakin kelloa. Mutta muuten alkaa näyttää omaan silmään aika mukavalta. Vaaleaa olkkaria voi muistella vaikka täältä. […]