Sulkeuduin joulukuun alussa kuukauden mittaiseen joulukuplaan, kauas kaikesta arkisesta, etenkin kaiken pilaavasta pandemiasta. Henkisen jaksamiseni pikkuruinen pipetti oli siihen mennessä läikkynyt jo niin monesti yli, että tein, kuten kaltaiseni haihattelijat arjen tympeyden lakaistessa jalat alta tekevät: pakenin.
Kelluin joulunpunaiset lasit silmillä kuplassani tyytyväisenä. Kävin itsekseni aktiivisen ajatuspainin ja päätin olla murehtimatta laskupinoja, kirjoittamista odottavaa kirjaa, peruttuja musikaalinäytöksiä ja muita tulevia (ja olevia) pettymyksiä. Ennen kaikkea tein töitä karistaakseni harteiltani taustalla vaivihkaa voimistuneet katkeruuden tunteet.
Pieni piiloleikkini onnistui yllättävän hyvin. Joulu oli ihastuttava, lämmin ja kaunis perhejuhla, olkoonkin, että jokajouluinen uupumusitku pääsi tällä kertaa aattoaamun riisipuurokattilan äärellä. Tietynlainen jouluperinne jo sekin.
En tietenkään olettanut kuplani jatkuvan ikuisesti, niin lapsellinen sentään en ole, vaikka mielikuvitusmaailmaani arjen melskeessä mielelläni pakenenkin. Tiesin kyllä, että arki tuskaisilta tuntuvine rajoitteineen odottaa myös uuden vuoden puolella. Silti tänään oli puettava ylle jonkin sortin mielikuvituskorsetti pitämään reippautta kasassa, kun istahdin taas tuohon samaan työnurkkaukseeni, tuijottamaan samaa harmaata seinää ja tietokoneeni kylmää valoa.
Mitäs nyt sitten?
Välipäivien laiskanpulskeina iltapäivinä kirjasin puhelimeni muistioon askareita tulevalle vuodelle, niin teen aina. Rasti pitäisi saada ruutuun ainakin talon maalaamisessa, ullakon siivoamisessa ja autotallin tyhjentämisessä. On listalla toki kivojakin asioita, kuten brunsseja, piknikejä ja ajatus paikallisten yksinyrittäjien yhteisistä aamukahveista. Edes joskus, sitten kun taas saa.
Sen sijaan huomaan ensimmäistä kertaa vältelleeni työhön liittyviä suunnitelmia ja haaveita. Kyynisyys katkoo haaveet ennen kuin ne ehtivät paperille asti. Miksi edes yrittää tehdä mitään kovin erityistä tai itselleen merkityksellistä, kun joku kaikesta riippumaton asia voi vaan tulla ja pilata kaiken?
Kuplan ulkopuolella katkeruus on näemmä läsnä, vaikka yritän sitä kaikin voimin vältellä.
En varmaankaan ole yksin toivoessani kaiken palaavaan ennalleen, ihan vain siihen tavalliseen. On koko ajan vaikeampaa löytää voimia käsitellä omia pettymyksiä, saati pyrkiä kääntämään lasten pettymyksiä väkipakolla johonkin mukapositiiviseen asentoon, kun tekisi itsekin mieli vain paiskata ovi kiinni, karjua vittua maailmalle ja pillittää posket raidallisiksi.
Vaikka jonkinlaista valoa tunnelin päässä jo näkyy, olo on edelleen voimaton, väsynyt ja epävarma. Kestää varmaan aikansa kerätä luottamus elämään takaisin.
Toisaalta, tuskin olen koskaan aiemmin lähtenyt alkavaa vuotta kohti yhtä vähäisin odotuksin. Jopa minä, jolle tasaisuuden sietäminen on vuosi vuodelta haastavampaa, pyydän vuotta 2021 olemaan yllättämättä. Ehkä vuoden ensimmäinen päivä oli kuvissa näkyvässä harmaudessaan lupaus tasapaksuudesta. Toivottavasti.
Kiltti 2021, ole tasainen, tavallinen ja tylsä. Jooko?
–Päivi
Mulla samanlaisia mietteitä ku sullakin. Luottamus elämään on todellakin koetuksella, ku pettymyksiä tulee toisensa perään. Koittaa siinä sitten tukea lapsiaan, puolisoaan ja pitää ystäviä pystyssä. Miten tän nyt nätisti sanois.. no, alkaa henkinen kuormitus olla melko suurta, akut tyhjät ja puhti loppu.
Joten, i feel you. Voimia sinne! ♡
Se oli erittäin hyvin kiteytetty. Henkinen kuormitus alkaa tosiaan olla aika tapissaan. Huoh.
Voimia myös siihen suuntaan. Toivottavasti joku jaksamisen rippu on jäljellä vielä kun tämä joskus on ohi. Jospa siitä sitten taas…
Kiitos! Pakko oli tehä tietoinen päätös vähentää uutistulvan lukemista ja katsomista aiheesta pandemia, ku ahdistus ja tuska alkaa kasvaa liian painavaksi kantaa. Tässä asiassa todellakin tieto lisää tuskaa ainakin itseni kohdalla. Ristiriitaista, sillä kuitenkin haluan tietää, missä mennään..
Mä en edes uskalla ajatella, miten kauan tää kaikki vielä kestää (ja voidaanko pitää häitä tänäkään kesänä)?