Kuten varmasti moni jo tietääkin, mun epämääräinen, varsinaissuomalais-karjalainen jäyhäneläväinen luonteeni on saanut kohta jo 17 vuoden ajan tasapainotusta hämäläisestä elämänkatsomuksesta. Mieheni kutsuu itsekin itseään tunteiden tiehöyläksi, viitaten omaan tasaisuuteensa. Muistan eräänkin kerran muutama vuosi sitten, kun oltiin todella veitsenterällä miehen työn mentyä alta ja uusi oli pakko löytää heti. Lopulta työpaikka aukesi lähes välittömästi ja vieläpä paremmin eduin kuin aiempi. Kun itse hypin helpottuneena riemusta tasajalkaa, tyytyi hän toteamaan “olisihan tässä huonomminkin voinut käydä”. Että sellaset juhlat siihen väliin.
Suuria tunteenpurkauksia nähdään meidän perheessä siis enimmäkseen (ja varmaan kaikkien tosi suureksi yllätykseksi…) naisväen puolelta. Siinä missä minä nautin toisinaan valokeilassa paistattelusta, mies on se taustalla vakauttava voima, joka onneksi tasoittaa tiehöylänä väylän myös aina, kun olen itse kaivamassa kaikkivoipuuteni jälkimainingeissa itselleni kuoppaa.
Tietenkin näin monen yhteisen vuoden jälkeen arki ja parisuhde ovat jossain määrin ehtineet urautua. Molemmilla on omat rutiininsa perhearjessa, osa toimivia, osa hemmetin ärsyttäviä. Valitettavasti sitä on urautunut myös ärsyttävien tapojen sietämiseen niin, ettei niistä tule välttämättä koskaan toiselle mainittua. Kun ei vaan jaksa. Ja sitten takahampaat kireinä vaan sietää ja pahimmassa tapauksessa tahallisesti ärsyttää myös sitä toista.
Me ei oikein olla puhujia. Molemmat nieleskellään ja murjotellaan mieluummin. Puhuminen tuntuu niin vaivalloiselta ja pelottavalta. Kuitenkin tulee jotain vaikeaa esille. Ja kun nyt ei vaan jaksa.
Tästä(kin) syystä seurailin mielenkiinnolla erilaisia parisuhteelle tarkoitettuja joulukalentereita ja mietiskelin, josko kokeiltaisi sellaista. Piristystä, toisen huomioimista ja töitä parisuhteen eteen. Koska jotain yhteistä nyt minä, ja me, janotaan ja kaivataan.
Mutta kuulkaa ei. Yhteiset paketointitalkoot tai glögi-illat hartiahieronnalla kuulostavat tässä meidän tiehöylällä tasoitetussa ikisuhteessa lähinnä yltiöjuustoiselta jenkkileffalta ja päivittäin uudet keskusteluaiheet ja post it -lappuviestit toisen vahvuuksista väärin kirjoitetun Facebook-sivun mauttomalta aforismi-kuvalta. Niin hyviä ja oikeasti varmasti käyttökelpoisia kuin nämä kalenterien luukut ja ideat ovatkin, me ollaan tosi kaukana aforismeista. Niin monella tasolla.
Itsehän lähdin muka tarmokkaasti viime vuodenvaihteessa parisuhdettamme piristämään ja sovin (lähinnä varmaan itsekseni) että nyt vietetään kuukausittain sellasta parisuhdeaikaa. Ni ei vietetty. Muistan yhden illallisen (hääpäivä) ja yhden matkan (Köpis). Toki lounastreffejä sentään on harrastettu pitkin vuotta, mutta ne puolituntiset laskettaneen pikemminkin asiain- kuin parisuhteenhoitotapaamisiksi.
Koska ilmiselvästi nautin haasteista, enkä ole vieläkään ymmärtänyt luovuttaa pidempiaikaisten lupausten tai ideoiden kanssa, ajattelin väkertää meille ihan koko vuoden kestävän treffikalenterin. Eihän se nyt ole jumalauta mistään kotoisin, ettei siltä omalta, epämääräiseltä elämäntuherrukseltaan edes kerran kuukaudessa muka ehdi puolisonsa kanssa olemaan kahden! Ihan oikeasti.
Vuoden 2017 Treffikalenteriin ajattelin sisällyttää kaikkia niitä pitäis-juttuja, joita viimekin vuoden varrella on tullut ilmoille heiteltyä, muttei koskaan toteutettua. Pitäis kyl käydä leffassa. Pitäis nyt mennä sinne teatteriin. Pitäis edes joskus käydä syömässä kaksin. Pitäis mennä keilaamaan. Pitäiskö mennä jonnekin kylpylään.
Jos näitä kivoja, kahdenkeskisiä juttuja listaisi 12, yhden jokaiselle kuukaudelle. Valinnan voisi suorittaa umpimähkään nostamalla kunkin kuukauden treffit lasipurkista (ja ne paketointitalkoot oli muka siirappiset…) tai antaa vaikka molempien vuorollaan päättää mitä kulloinkin tehdään, ja myös hoitaa järjestelyt, eli mahdolliset lastenhoidot, varaukset ja yllätykset. (hah!)
Miten on, lähdetkö puolisosi kanssa mukaan? Heittäkää kehiin myös parhaat treffi-ideat! Saa olla kaikkea kuutamouinnista viikonloppulomaan ja leffaillasta pilkkikisoihin.
Meidän kohdalla tämän projektin onnistumista voi arvioida vaikka tämän perusteella…
-Päivi
Lähden
Jes!
oi joi joi, pitäisi kyllä varmaan liittyä mukaan. Me saimme tänä vuonna yhden viikonlopun, jolloin lapset olivat hoidossa ja olimme kaksi yötä hotellissa ja ystävämme häissä. Siis kaksi yötä vuoden aikana, ja jumaliste parisuhde niin pelastettiin sillä minilomalla.
Mieheni ei vain halua vaivata ketään. On myös tuollainen tunteiden tiehöylä, ja mitä vähemmän vaivaa ketään, sen parempi. Eli käytännössä päästään kerran vuodessa jonnekin, kun joku älyää kysyä haluaisimmeko kenties antaa lapset yökylään. Lasketaanko remontointi muuten parisuhdeajaksi?
No siis hotelliyö toki pitää teillä olla ensi vuonna. Joku ihan eri kaupungin hotellihuone. Peli-ilta, siis lautapelejä ja kumpikaan ei saa räplätä puhelinta koko iltana. Kylpyläloma. Yhteinen iltalenkki, siis sellainen hikilenkki, piristää kummasti.
Oi kyllä, me niin kaivattaisiin tätä.
Mä heräsin tähän jotenkin lopullisesti viime viikonloppuna, kun lapset menivät yllättäen kaikki kavereilleen yökylään ja me jäätiin koko illaksi ja yöksi kaksin. Oli tosi outo olo, jopa jännittynyt. Että miten ton kans kuuluu olla, onko nyt paineita tehdä jotain erikoista vai voiko vaan olla, pitäiskö nyt keskustella jotain vai mitä hittoa. Niin harvinaista se kaksinolo on. Ihan persiistä!
Meillä oli tuo parin yön Köpiksen reissu, mikä oli tosi kiva, mutta minkä osaltani itse vähän ryssin, koska otin koneen mukaan ja… noh, tein osan ajasta töitä. Ei mitään järkeä.
Hyviä ideoita treffeiksi sulla myös! Oikeesti sen ei tarvis olla mitään kummallista, enemmänkin se kaksinolo olis se tärkein. Ja rutiini siihen, että sitä tulis tehtyä. Lähtekää mukaan vaan!
Tekis mieli lähteä. Meillä oli tälle vuodelle sama suunnitelma eli käytiin kerran leffassa. Nää menee meillä perseelleen joka kerta! 😀
Joo, toi just! 😀 Kauheella tohinalla lähdetään toteuttamaan, että nyt kyllä pelastuu samalla tässä naapurinkin parisuhde. Ja aina persiilleen. 😀
Meillä on saatu pidettyä kiinni treffailusta, tänä vuonna on mm. käyty syömässä lempiravintoloissamme, vietetty leffailtaa, käyty konsertissa, kahdestaan shoppailemassa, laavuilemassa ja milloin mitäkin. Kuviota helpottaa teini ikäinen lapsi, joten lapsenvahtikuvioita ei tarvitse järkkäillä. On mukavaa nähdä itse hieman vaivaa yhteisen illan eteen, ja on myös mukava kun oma puolisi on nähnyt vaivaa yhteisen ajan järjestämisen eteen. Toisen ihmisen näkee kummasti uusin silmin kun irtautuu hetkeksi kotiarjesta.
Aivan mahtavaa, oikeesti. Musta on ihana kuulla myös näitä tarinoita, joissa se treffailu on oikeasti osa arkea pitkänkin parisuhteen jälkeen. Koska tän tyyppisiin postauksiin tulee aina myös niitä “ei olla mitään treffailtu ja hyvin menee silti” ja “kyllä sitä kuule sitten tulee kun lapset muuttaa kotoa” -kommentteja. Eikä kaikki varmaan samalla tavoin kahdenkeskistä aikaa kaipaakaan, mutta mä kyllä ainakin tarvitsen. Juuri tuosta syystä, kun säkin mainitset. Sen toisen näkee taas eri silmin, kun irrotautuu arjesta.
Ai että, kyllä pitäisi lähteä! Me ei tehdä yhdessä mitään (tai no, ehkä jotain, mut mitään tollasta!) koska pienet lapset ja miehen ilta- ja viikonloppupainoitteinen työ. Nyt kun vauvavuosi on ohi niin pitäisi kyllä tehdä asialle jotain! Juuri vitsailin, että nyt joutuu mies perumaan kaikki hääpäiväksi tehdyt suunnitelmat (hah!) kun buukkasin lapsen enkelikirkkoon enkeliksi juuri samalle illalle. Mut hei, vietettiin me just parisuhdeaikaa tekemällä to do -listaa seuraaville päiville!
Mäkin sanoisin, että me ei tehdä yhdessä mitään, vaikka joo, tietty tehdään kaikkia arkisia asioita ja käydään kaupassa kaksin (hah!) ja joskus lounaalla. Mutta kyllä ne ajat keskittyy enemmän johonkin muuhun kuin siihen siippaansa. Ja sitä mä kaipaan, että oikeasti olisi aikaa jutella ja olla kiinnostunut myös sen toisen ajatuksista.
Noi to do -listojen tekemiset on ihan parasta parisuhdeaikaa! 😀
mukana (kai. ehkä.)
Mä en usko laatuaikaan, en lasten, enkä aikuisten kohdalla – arki on arkea. Mutta siitä arjestakin voi tehdä merkityksellistä.
Totta, hottideitti marketin perunalaarin ääressä ei ehkä pääse jenkkileffaan eikä feissin aformismiksi, mutta jos siinä hetkessä kun niitä perunoita valikoi, edes hetken verran katsoo sitä toista silmiin ja muistaa että ton kanssa mä oon tainnu luvata tätä elämääni elellä, on sekunnin verran myös arjen yläpuolella.
Me tehdään paljon arjen asioita yhdessä – just tosta syystä. Lähden kaveriksi kyytimään lasta, vaikka olisi muutakin tekemistä. Mennään kauppaan yhdessä, vaikka sen voisi kai hoitaa itsekseenkin. Istutaan toisen seurana kun toinen kokkaa tai lappaa tiskiä koneeseen. Juodaan ruuan päälle kahvit yhdessä.
Me ollaan onnistuttu muutaman kerran kuluneen vuoden aikana irtautumaan arjesta kaksin ja kiikutettu kolme pientä hoitoon mammalle. Parhaita irtiottoja ovat ehdottomasti olleet ne kerrat, jolloin on noustu aamupäivällä junaan, otettu kylmä huurteinen aamupalaksi ja ihmetelty olemisen keveyttä. Joka kerta nää junareissut ovat avain vapauteen: polku päiväkännien pariin ja yhteiset hyvät fiilikset tulevat lähinnä siitä, että voi kierrellä kaupungilla, käydä brunssilla, poiketa pubiin, mennä illastamaan, katsoa kiekkopeli tai leffassa päivänäytös, mennä yöksi hotelliin. Aah. Parhautta. Suosittelen.
Ihana ajatus. Mukaan en voi lupautua nyt vielä, kun lapsonen on hiukkasen vaativassa vajaa-kaksvuotisvaiheessa ja tukiverkosto sen verran pieni, ettei kauhean usein eikä säännöllisesti päästä yhdessä mihinkään irtautumaan. Asetan kuitenkin tällaisen itselleni tavoitteeksi sellaiselle ajalle, kun lapsesta ehkä on helpompaa päästä eroon muutamaksi tunniksi tai jopa pariksi päiväksi. Kiitos että muistuttelet tällaisista!
Tilanteessa luovitaan realiteettien mukaan. Kun lapsi on saatu illalla unille, sytytetään kynttilä parvekkeelle, kaadetaan lasi viiniä kummallekin ja leikitään Pariisia. Tai käydään vaikka yhdesää suihkussa.
Tai viikonloppuna, päiväuniaikaan, sovitaan tehtäväksi jotain erilaista yhdessä. Pelata vaikka korttia keittiön pöydän ääressä ison karkkikulhon vieressä. Esimerkiksi.
Aina ei voi lähteä, kun ei pääse. Mutta fyysiset esteen kumotaan silloin tahdolla ja mielikuvituksella. Sillä lopultahan ajatus ratkaisee: kun uskaltaa sanoa sille toiselle, että kaipaa ja tarvitsee.
Lautapeli-ilta kaksin baarissa. Toiselle paikkakunnalle rokkikeikalle. Sushi-kurssi. Leffamaratoni kotona yöppärihousuissa. Pidätte perinteiset kotibileet (okei, ei treffit kaksin, mutta sitä mitä Silloin Ennen oli). Haluan osallistua haasteeseen! Loistoidea!
No ku kerran haastoit, niin mukana ollaan!
Vähän epäileväisin mielin itsekin, kun “kerran kuukaudessa” on aina niin kamalan pian.
Se on vähän niinkuin säännöllinen liikunta:
Miksi autoa ei muka lasketa?
Pääsin treffeille!
[…] epäonnistumisen siemen. Mutta aion taas yrittää. Istua iltaa useammin ilman huolen häivää, käydä treffeillä ja pelata lasten kanssa enemmän lautapelejä. Lupaan yrittää myös käydä uimahallissa (edes […]
[…] teistä ehkä vielä etäisesti muistaa, että joulukuussa julistin vuoden 2017 olevan meidän väsähtäneiden, perhe- ja parisuhdearjen tarpojien. Että nyt […]