Täyden kympin tyttö. - Nakit ja Mutsi

Lähes minuutilleen kymmenen vuotta sitten aloin ponnistaa. Puhkuin, puhalsin ja kiroilin. Synnytys oli vesien menosta kestänyt jo 1,5 vuorokautta ja huumori alkoi olla lopuillaan. Muistan tarkistaneeni loppuvaiheessa vielä kätilöltä, että “kuuluuko sen vauvan tulla takapuolesta, koska sieltä se nyt tulee!”. No eihän se tullut, vaikka erehdyttävästi siltä tuntuikin.

Klo 17.40 parahti ensimmäistä kertaa pieni ja pippurinen tyttö. Olin koko raskauden ajan ollut varma, että meille syntyy poika ja olinkin vähällä kysyä kätilöltä, mahtoikohan se nyt varmasti olla oikea lapsi. Nämä kuluneet kymmenen vuotta on kyllä todistaneet, että oikea lapsi se oli. Meidän tyttö.

Lapsia oltiin varmaan osittain vielä itsekin, mutta tämä puolen metrin käärö opetti meidät pikkuhiljaa vanhemmuuteen. Aika rajua huomata, että ensimmäiset kymmenen vuotta on kuluneet yhdessä hujauksessa. Silmät uteliaasti ammollaan syntyneestä pötkylästä on kasvanut itsestään huolehtiva esiteini ja isosisko. Enkä näin kymmenen vuoden jälkeen ole varma, kumpi on opettanut kumpaa enemmän. Me tyttöä, vai tyttö meitä. Epäilen vahvasti jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Vanhemmuus on epäilemättä vaikeinta, mitä olen koskaan kokenut. Samalla suurin koskaan kokemani onni. Niin paljon, kuin noihin mukeloiden oikkuihin toisinaan hajoilenkin, olen onnesta ymmyrkäinen jokaisesta oikuttelijasta. Kunpa osaisin antaa edes semihyvät eväät elämään.