Sun ilo on mun ilo, sun suru on mun suru

Aloitin tämän kirjoittamista jo yli viikko sitten, äitienpäivänä. Ajatukset olivat tuolloin jotenkin turhan kesken, eikä kirjoittaminen ottanut luonnistuakseen. Ajatus siitä, mitä äitiydessään tai vanhemmuudessaan on tehnyt oikein, jäi kuitenkin kytemään. Ohjeitahan äitiyteen saa jatkuvasti – vauvapalstoilta, neuvolasta, isovanhemmilta, tuttavilta, somesta. Milloin mistäkin.

Mistä ihmeestä sitä sitten vastasyntyneen nappisilmiin tuijottaessaan tietää, mikä on oikeasti oleellista?

Mietin myös, mitkä ovat erityisesti niitä asioita, joita oma äitini on opettanut minulle. Ensimmäisenä tuli mieleen työmoraali. Sellainen ajatus ja henki, että jos johonkin asiaan ryhdytään, se tehdään viimeisen päälle. Ei vasurilla tai sinne päin, vaan huolella, ajatuksella ja niin hyvin kuin vain mahdollista.

Heti toisena asiana olen äidiltäni oppinut tulemaan toimeen omillani. Hoitamaan asiani ja huushollini niin, etten olisi koskaan kenestäkään riippuvainen.

Äiti myös luotti aina. Jo teini-iässä, kun iltamenoja alkoi tulla, äiti ei istunut kello kaulassa odottamassa, vaan pikemminkin ohjaili oikeisiin suuntiin, käyttäytymään fiksusti. Kun 16-vuotiaana halusin muuttaa pois kotoja opintojen perässä, äiti luotti minuun siinäkin.

Tuosta luottamuksesta olen ikuisesti kiitollinen. Ja uskon myös olleeni sen arvoinen.

Vaikka vanhemmiten olen joutunut opettelemaan osasta äidin opeista jaksamiseni turvaamiseksi osittain poiskin, arvostan sitä, että äiti on halunnut oman elämänkokemuksensa perusteella siirtää nämä asiat meille. Ja kyllä näitä samoja arvoja myös minä välitän arjessa nyt omille lapsilleni.

Äitiys on siitä vinkeä matka, että siihen oppii – ja se opettaa – koko ajan matkan varrella, uudenlaisten tilanteiden tullessa eteen. Teini-ikä tuo mukanaan hetkiä, jotka istuvat omassa lihasmuistissa vielä turhankin hyvin. Pitäisi osata puhua rakentavasti, luontevasti ja kannustavasti seksistä ja päihteistä, käytöksestä ja tulevaisuudesta. Luoda ilmapiiri, jossa lapsi voi kertoa asiansa, mokatkin, rehellisesti kotona.

Parhaassa tapauksessa vanhempi ikäpolvi muistuttaa, kuinka “pieni lapsi, pienet murheet, iso lapsi isot murheet” jo ennen kuin lapsi on napatyngästään ehtinyt irroittautua. Se on ärsyttävää, alleviivaavaa ja pienen ihmistaimen kanssa elämää opettelevalle vanhemmalle kaukaista, mutta monella tavalla myös totta. Kunpa sen vain osattaisi muotoilla kauniimmin, paketoida tavalla, joka ei synnytä vastareaktiota, vaan panee pohtimaan oman vanhemmuutensa prioriteetteja.

Niin toivon, että olisin itse olisi tajunnut 15 vuotta sitten olla stressaamatta jostain keittämättömästä tutista tai päiväuniajan epäsäännöllisyydestä, olla tuntematta syyllisyyttä valmissoseiden käytöstä tai ottamatta pultteja, kun isovanhemmat maistattivat alle vuoden ikäiselle vaaville jäätelöä.

Koska mitä sitten?

Mitä isommiksi lapset kasvavat, sitä selkeämmin itsellekin konkretisoituu, mikä vanhemmuudessa on tärkeintä. Ei suorittaa vanhemmuutta yltääkseen vauvapalstojen, isovanhempien tai somen odotuksiin, vaan olla sille pienelle olemassa ja läsnä. Rakastaa ehdoitta, pitää huolta ja olla kiinnostunut kasvavasta ihmistaimesta ja sen tekemisistä. Aina vaan.

Kun se lapsi sitten tulee ikään, jossa se pohtii minuuttaan ja tapaansa olla olemassa, rajojaan ja intohimojaan, löytää itsensä vanhempana yhtäkkiä tilanteesta, jossa ei tiedä, mitä helvettiä pitäisi tehdä. Miten asetella sanansa oikein, olla tarpeeksi kiinnostunut, muttei tunkeileva. Kuinka luoda luottamuksen ilmapiiri pysytellen samalla itse selväjärkisenä. Miten evästää se muksu reissuilleen niin, ettei se satuttaisi itseään tai ketään muutakaan.

Kaikelta sitä ei voi suojella. Se menee kuitenkin ja pyöräyttää kokemuksensa juuri sen saman kantapään kautta kuin itse teki 20 vuotta sitten. Eikä silloin voi muuta kuin olla lähellä ja läsnä, tavoitettavissa. Toivoa, että on tajunnut sanoa jotain oikein, jossain vaiheessa sen elämää.

Koskaan ei olisi myöskään osannut odottaa, kuinka voimakkaasti lapsensa tunteet aistii ja kokee. Sitä, miten oman lapsen ilo on itselle vähintään yhtä suuri riemu, ja kuinka sen suru tuntuu yhtä musertavalta kuin oma suru.

Sen kaiken kanssa pitää vaan oppia elämään. Yrittää tasapainotella antamansa vapauden ja vastuun välillä ja toivoa, että kaikki menee hyvin, eikä se ottaisi maailmalta osumaa. Ja kun se kumminkin ottaa, olla paikalla, olemassa ja läsnä sille, liimaamassa sitä takaisin kasaan, jotta se voi taas lähteä kohti seuraavia osumia.

Elämän vaikein duuni tämä eittämättä on – ihmisen kasvattaminen. Mutta vedetään niillä korteilla, mitkä on. Se menee sit just niinku se menee.

-Päivi