Tiedättehän te ikäkriisit. Ne tulee helposti yllätyksenä ja pyytämättä, nappaa otteeseensa ja yht’äkkiä huomaatkin viimeiset puoli vuotta vahdanneesi lisääntyneitä ryppyjä silmäkulmissa ja pelänneesi hallitsematonta virtsankarkailua, joka kohta on kuitenkin väistämättä edessä.
Mulla oli ehkä Pohjois-Euroopan rankin kolmenkympin kriisi. Se alkoi pikkuhiljaa 27-vuotiaana ja raivasi tiensä aina kolmekakkoseksi asti. Viisi vuotta enemmän tai vähemmän omien ratkaisujen, koko elämän ja olemassaolon kyseenalaistamista. Armottomassa ahdingossani perustaa pätkäytin yrityksen, jonka jo hetkeä myöhemmin löin pakettiin. Juoksin päättömästi puuhasta toiseen, pysyin kiireisenä, sätkin, kikkailin ja lopulta äkillisessä itsekkyyden puuskassani onnistuin melkein menettämään kaiken sen tärkeän, mitä olen elämääni saanut.
Nyt musta vihdoin tuntuu, että kriisi alkaa helpottaa. Ahdistus on hellittänyt, on pitkästä aikaa turvallisempi olo. Ikä ei ahdista, rypyt ei ahdista (sitäpaitsi nehän on ilmejuonteita! mulla mitään ryppyjä oo…) ja vielä tuntuis pärjäävän suht jouhevasti ilman Tenaa. Tosin äkillisen aivastuksen kohdalla pitää vähän keskittyä. You know…
Mä taidan juuri nyt olla parhaassa iässä. Ja kaipa sekin on vain asennekysymys. En mä enää haluaisi olla parikymppinen, kymmenisen vuotta tuohon lisää on antanut niin paljon perspektiiviä. Turhaa ehdottomuutta on hioutunut pois, sitä osaa antaa itselleen jo vähän armoakin. Huomaa arvostavansa perheen kanssa nautittua vispipuurolautasellista enemmän, kuin iltaa yökerhossa. Valitsee mieluummin kivan tuntuiset, kuin näköiset vaatteet.
Toisaalta mummoilun vastapainoksi osaa arvostaa harvinaisia vapaailtoja aikuisten kesken. Niiden parhaiden ystävien seuraa, joille ei tartte esittää mitään. Aikuisiällä kaikki turhat ihmissuhteet varisee automaattisesti pois kuvioista, kun aikaa ei ole panostaa kuin tärkeimpiin. Ja niihinkin liian vähän. Onneksi läheisimmille ei koskaan tarvitse selittää. Ne kun ymmärtää jo puolesta sanasta.
Mä oon myös tosi onnellinen, etten joudu elämään omaa nuoruuttani tai tuoretta äitiyttäni nykyajassa. Voin vaan kuvitella, miten nykyinen somen kisailukulttuuri vaikuttaa vaikutteille alttiisiin nuoriin äiteihin. Palaute on vihaisempaa, suorempaa ja härskimpää, kuin kymmenen vuoden takaisilla vauva-palstoilla koskaan. Elämä on pinnallisempaa, ulkonäkökeskeisempää. Vaikeampaa.
Olen onnekas, mummoutunut kolmekakkonen, joka osaa jo luottaa itseensä ja maalaisjärkeensä. Monessa sopassa keittynyt ja huiman määrän ymmärrystä oppinut.
Ei ole vain mustaa ja valkoista. On myös valtavasti harmaan sävyjä.
-Päivi-
Hyvä kirjoitus! 🙂
Kiitos! 🙂
Vielä kymmenisen vuotta lisää, niin huomaat että ei olekaan kun niitä erivärisiä harmaita 🙂
Siltähän se pikkuhiljaa alkaa tuntua, juu… 😉
Mäkin olen miettinyt, että tän päivän tuoreilla äideillä voi olla aika rankkaa, kun joka tuutista pukkaa vaikka mitä ohjetta ja tuomiota. Itse sitä on jotenkin aika immuuni kaikenlaiselle somesyyllistämiselle, kun ei semmoista ollut niihin aikoihin kun musta tuli äiti ekaa kertaan.
Mä olen hyvän matkaa päälle kolmekymppinen enkä tiedä, mitä tarkoittaa ikäkriisi. Tai tiedän toki, mutta en ole vielä koskaan kokenut itse sellaista. Oon aina ollut jotenkin tosi tyytyväinen ikääni ja valintoihini. Kysymys kuuluukin, että KOSKA POSAHTAA ja tajuan, että kaikki on mennyt jotenkin aivan väärin ja elämä on lopussa! 😉 En siis kuvittele, ettei mulle voisi sellaista kriisiä tulla, olen vain toistaiseksi välttynyt siltä. Neljäkymppiä lähestyy kyllä kovaa vauhtia. Ehkä sitten…
Mutta kyllä! On ihanaa olla juuri tämän ikäinen ja elää juuri tällaista hemmetin ruuhkavuosielämää. On ihanaa osata arvostaa ystävyyttä, omaa aikaa, parisuhdetta, työtä vanhemmuutta, pieniä hyviä hetkiä…
Oho, kirjoitin, että tän päivän tuoreilla äideillä. Mahtaakohan tän päivän tuoreilla isilläkin olla. Kokeekohan ne enemmän paineita kuin tuoreet isät vaikkapa 15 tai 20 vuotta sitten? Vai kokevatko päin vastoin isyyden ja sen yhdistämisen muuhun elämään paljon luontevammaksi kuin aiemmat isäsukupolvet? En todellakaan tiedä. Olisi mielenkiintoista lukea joku tutkimus. Kaikki nuoret/tuoreet isät, joita minä tunnen, ovat kyllä tosi rennon ja onnellisen oloisia.
Mä luulen, että naiset on varmaan vaikuitteille alttiimpia, noin yleistäen, ku miehet. Siks mullakin tuli äidit eka mieleen.
Mut hei ihaninta, että oot säästynyt ikäkriiseilyltä. En suosittele. 😀