Siunattu hulluus – blogiperhe on parasta, mitä blogin kautta voi saada

Sitä on ihminen siitä hassu, että se joskus tulee ajatelleeksi olevansa jotenkin vääränlainen. Siis tiedättekö, milloin ikäänsä, kokoonsa, ammattiinsa tai vaikka elämänvalintoihinsa nähden. Että pitäisi olla jotenkin parempi ja rauhallisempi, käyttäytyä jollain tavoin “ikänsä mukaisesti”, tai muuta älytöntä.

Mulle kulunut kesä on nostanut moisia fiiliksiä useampaankin kertaan. Meillä on majoittunut ajoittain isojakin nuorisolössejä – ne ovat viihtyneet pitkiä kuumia päiviä terassilla, nukkuneet kasassa tunkkaisessa vintissä, kikattaneet ja laulaa joikhanneet. Välillä mopoautot ovat olleet parkissa talon edustalla kuin pitkä bensankatkuinen helminauha.

Annettiin niiden tulla ja mennä. Välillä työnnettiin iso pelti pakasteranskalaisia uuniin ja muistutettiin sakkia syömisestä, toisinaan asetettiin rajoja ja väännettiin bileiden volumenappulaa pienemmäksi.

Mutta kyllä me myös pelleiltiin niiden kanssa. Heitettiin läppää, leikkimielisesti kiusattiin ja ilveiltiin nurkan takaa. Oltiin kuulemma sairaan siistejä ja hauskoja. Kuulemma kaikkien porukat ei ole samanlaisia.

Sen sijaan, että olisin osannut ottaa tämän palautteen kehuna, aloin epäillä tapaani olla vanhempi, tai no, ylipäänsä olemassa. Kun niin monesti tuntuu, että on aina liian jotain. Äänekäs, vitsikäs, rietas. Iso ja isosti esillä. Ja välillä tämä mulle niin luontainen tapa olla olemassa hävettää. Mietin, olisiko nyt iän ja elämäntilanteenkin puolesta sitten se joku maaginen hetki seestyä.

Onneksi perjantaina oli Nuorgamin Emmin synttärit, ja tajusin taas, ettei tässä nyt jouda seestymään, kun on niin paljon elämää elettävänä, nauruja naurettavana ja pieruvitsejä kerrottavana. Lauantaina (ja sunnuntaina ja tänään…) tunsin kohmelossani itseni erityisen onnekkaaksi siitä, että saan olla osa juuri tuota hulvattoman räävitöntä, eläväistä ja hullua blogiperhettä. Vaikka me kaikki ollaan tavallaan hyvin erilaisia, meissä asuu myös paljon sitä samanlaista rohkeutta olla esillä, hullutella, seikkailla ja keskustella avoimesti ihan kaikesta. Tarkoitan siis oikeasti _aivan_ kaikkea.

Ja se on aikamoinen onni, se. Että voi heittää yhtälailla tiskiin kaikkein säädyttömimmät jutut ja nauraa räkä poskella, ja toisaalta pyytää tukea ja apua silloin, kun tuntuu, että oma maailma romahtaa.

Sain juhlien aikana ja jälkeen paljon viestejä teiltä seuraajilta erityisesti Instagramissa, ja moni oli pannut merkille juuri tämän meidän sydämellisen yhteisöllisen blogiperheen. Ja se onkin – ihan oikeasti – parasta, mitä blogin kautta olen saanut.

Emmin tapasin ensimmäistä kertaa reilut kolme vuotta sitten ekassa Ping Helsinki -tapahtumassa ja tunsin heti jotain suurta hengenheimolaisuutta. Jopa niissä määrin, että Emmi sohvasurffasi meidän hotellihuoneessa jo seuraavan yön – ja häipyi tietysti tapansa mukaan vartin varotusajalla. Myöhemmin jo totuin tähän “vartin päästä lähdetään” -poistumiseen, eikä salamalähdöt enää yllätä. Eikä Emmin kohdalla voi oikein yllättää mikään muukaan. Hän on samaan aikaan yksi parhaista ystävistäni ja suurimmista idoleistani, nainen, jonka urakehitykselle vain taivas rajana. Rakastan Emmin jalat maassa -asennetta, ja sitä, kun se jaksaa aina vilpittömästi edelleen kysyä, että “ooksää Päivi oikeestaan niinku koskaan tosissas?”.

Kun taas hulvaton rimpula Laura ja minä taidettiin livenä tavata ensimmäisen kerran joskus jo aiemmin. Laura tuntee veljeni ja ajauduttiin sitä kautta samoille jutuille muistaakseni Twitterissä ja kerran istahdettiin spontaanisti lounaalle käydessäni Turussa radiohaastattelussa. Laura kirjoittaa yhtä Suomen suosituimmista perheblogeista, eikä laisinkaan syyttä. Muija on ihan hulvaton härvääjä, mutta myös mahdottoman sydämellinen ihminen, joka jaksaa aina katsoa asiaa myös siltä toiselta kantilta.

Lauran kautta tutustuin puolestaan Hanneen, jonka lakonisen piikikästä huumoria rakastan, ja jolla on aivan killeri lauluääni. Tykkään myös Hannen jämäkkyydestä ja työmoraalista. Sitku tehdään, ni tehdään, eikä säädetä. Plus hei, ne hiukset. HALOO, ei kellään oo sellasta harjaa!

Ja sit on tietysti Eino. Ihana Eino, jonka muistan tavanneeni ekaa kertaa jossain blogigaalassa, mutta ihastelleeni tätä julkisuuden henkilöä vain kauempaa. Sanankäytössä Eino on ihan poikkeuksellisen lahjakas ja siitä kans ihana, ettei hiljene laisinkaan. Niinku en minäkään. On myös jotenkin ihanaa ja parasta, miten luontevaa tällaisen neljääkymppiä käyvän mutsin on yöpyä Einon kanssa samassa kopperossa ja pohtia kolmelta aamuyöllä kaapattujen ovikoodien olevan syynä kebab-annoksen leviämiseen.

Lauran sulkakynä piirtää taas paperille sellaista tekstiä, joka sykähdyttää ihan joka kerta. Tämä nainen on myös näennäisen hillityn ulkokuorensa alla aivan kreisi bile-eläin. Tiia, Timpsi, Le Timps, on ehkä vaatimattomasti Suomen hauskin nainen, joka ruskettuu täydellisesti ja on vaan niin hemmetin ihana.

Ja sit on Janica, joka on ihan omalla sekopäisyyden tasollaan ja jonka taukoamatonta puhetulvaa ja hulvattomia juttuja kuuntelen aina sekä ihaillen ja kuset housussa nauraen.

Tähän rimpsuun sopisi nimiä vielä lisääkin, kuten vaikka jo bloginsa lopettanut ihan pimee ja ihana Janna Ruokahommia-blogin takaa. Enkä voisi olla onnellisempi siitä, että saan olla osa tätä häröä ja hulvatonta sakkia.

Tälle ei vedä vertoja yksikään ilmainen matka, yhteistyön mukana tullut rahamäärä tai ilmaisnäytteenä saatu pesupähkinäpussi. Se, että aikuisena vielä löytää noin ison poppoon kaltaisiaan, on niin suuri onni, ettei siihen löydy edes sanoja.

Kaikilla pitäis olla tällainen oma blogiperhe. Vaikkei sit ois blogiakaan.

-Päivi

*Kuvat toiseksi viimeistä lukuunottamatta Einon käsialaa