Tää on ollu sellanen supervanhemmuusviikko. Just sellanen, jota helmikorvakorukotiäidit paheksuu. Vetää miinuksia pieneen punaiseen kirjaan, naksauttelee kieltään ja voivottelee. Ja minä yritän epätoivoisesti jostain taustalta kiljua, että mää oon oikeesti ihan hyvä, emmä yleensä oo tällanen. Ja silti ne korvismuijat vaan puistelee päätään.
Piti tuo vanhimmainen ilmoittaa tanssitunneille. Siihen oikeastaan ainoaan ryhmään, joka tästä kaupungista löytyi. Siihen samaan, joka viimein vuosi sitten sai neidin ylös sohvan pohjalta ja innostumaan liikunnasta. Tyttö muistutti torstaista lähtien. Joka päivä. Ja joka päivä me oltiin, että joo joo, illalla sitten ilmotetaan.
Arvaatte varmaan, miten kävi. Maanantaina mimmi soittaa ja saa hyytävän, itkunsekaisen huudon lomasta kerrottua, että ryhmä on täynnä. Kylmä hiki nousee, kiukuttaa ja paniikki ottaa vallan. Ryssinkö mä nyt tämänkin?!
Onneksi tuossa kohtaa ryhmän viimeiset paikat oli vielä jaossa ja saatiin, kuin saatiinkin typy jatkamaan harrastustaan. Huh, luoti ja teinin ikuinen viha ja katkeruus väistetty. Ainakin hetkellisesti.
No tänä aamuna sitten. Isommilla alkoi koulu jo kasilta ja me vanhukset aloitetaan työpäivät puoli ysiltä. Ekaluokkalainen jäi noin vartiksi siis yksin kotiin. Huolehtiessani, miten tyyppi osaa lähteä oikeaan aikaan, kerrataan vielä, missä viisarit on ja mitä puhelimen kello näyttää, kun pitää lähteä. Varmuudeksi mies lupaa soittaa vielä, kun lähdön hetki koittaa.
Klo 8.52 mies saa puhelun tytöltä, joka kysyy että mihin aikaan hänen pitikään lähteä. Fakhellfak, se soittaminen! Ei muuta kuin likalle takki niskaan ja iskä hurauttamaan mimmi autolla kouluun. Koulussa oltiin juuri ajoissa.
Mitäköhän vielä unohtais… Mennä töihin? Oman nimensä? Käydä vessassa?
Niin että namaste vaan.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Hih. Se on välillä just tommosta 😉 Onneks kaikki sumpliintu kuitenkin.
No onneks! Ja useimmiten niin käykin. Mutta aina tuntuu vaan, että on sellaset puoli askelta jäljessä…
Olen myöhemmin useasti surrut sitä, etten muista juuri mitään siitä ajasta, kun meillä on asunut vauvoja. Olen vain joka kerralla ollut niin väsynyt, univelan turruttama ja rintamaidon marinoima kuori itsestäni, etten kertakaikkiaan edes tietäisi olleeni edes paikalla, ellen olisi nähnyt noilta vuosilta joitakin valokuvia.
Siis jotain niin ihanaa ja onnellista on mennyt multa ihan ohi!
Tässä ruuhkavuosissa kahlatessani, yrittäessäni päivästä toiseen vain selviytyä kunnialla, olen havahtunut tuohon samaan ongelmaan. Olen valtavan onnellinen, sillä minulla on ympärilläni kaikki, mitä tarvitsen. Kaikki, mitä olen koskaan pyytänyt tai toivonut. Ja nyt, kaiken kiireen pyörityksessä, en ehdi nauttia tästä kaikesta laisinkaan. Ja silloinkin, kun aikaa olisi, loppuvat voimat. Vaikka ihan oikeasti haluaisin onnistua paremmin!
Toi just! Että vaikka kyllä jossain alitajunnassa tietää kaiken olevan tosi hyvin ja paremminkin, se kaikki tuntuu vaan sujahtavan johonkin ohi. Sit sitä yrittää rimpuilla siitä onnentunteesta kiinni jotenkin.
Onneks mulla on teidät. <3
Kuulostaa niin tutulta. Meillä tyttö on tavallisimmin voimistelutreeneissä väärässä paikassa, ja vielä sillein et varmasti on ehditty ajaa jo kauppaan tai kotiin, kun asia selviää. Useimmiten on kyllä oikeaan aikaan siellä ?.
Hahah, legendaarista! Mun paras ystävä just kerto lähettäneensä lapsen tuntia liian aikaisin pianotunnille. Sinne se muksu pyöräili… ja kohta pyöräili takas kotiin. Pyöräilläkseen taas tunnin päästä takas pianotunnille. 😀 Et vertaistukea kyllä löytyy!
Namaste! 😀
Mä uhkailin tänään Viljoa poliisilla. Kyl-lä. Ku se ei ******* rauhoittunut ollenkaan nukkumaan. Ihan järjettömänä vaan kreisipailas sängyssään, eikä sille meinannut tulla loppua. Sit vilautin poliisikortin. Sit tuli pienet itkut ja sit rauhoittuminen. Ja sit uni. 😉
Ei perkele! 😀 Mä oon vaan uhkaillu leipovani nämä taikinan sisään ja lähettäväni Ruotsiin, mutta poliisi on kyllä oiva veto! 😀
Tuttua, niin tuttua. Tässä männäviikolla kurvasin isompaa koristreeneihin maitoläikät rinnoissa unohtaen hetkeksi myös liikenteen väistämissäännöt..EI näin. Poika kerkesi harkkoihin jotakuinkin. Yhtä posottamista tää on. Liian kiire, häsellys, keskittymättömyys. Mä syytän nyt osittaon imetystä, mut vaikeeta on täälläkin. 😉
Sylvia
Anteeks, mua naurattaa! Jotenkin niin elävästi muistuu mieleen toi läikät tisseissä. Mulla oli aina! Ja joka paikassa! Parhaassa tapauksessa se patukka ykäili olalla, kun toiselle puettiin kurahousuja. Myöhässä tietenkin! 😀
Tsemppiä!
Yhtä sähellystä se on täälläkin päin kun koittaa noita lapsia saada ajoissa kouluun ja päiväkotiin. Haaveilija lapselle saa sanoa n.sata kertaa kaikesta ja siltikään ei tapahdu sen nopeampaa.Vaikka sitä aikaa varaa kuinka,kiire tulee joka tapauksessa.Sitten kaahataan autolla ees taas,hitsi kun pitää asua täällä korvessa. Kiire se tulis luultavasti joka tapauksessa,vaikka vieressä asuis. Välillä rasittaa kun pitää muistaa itsensä lisäksi neljän lapsen ja välillä myös yhden miehen asiat ja tavarat. Vai pitäiskö lopettaa itse muiden asioiden muistelut ja katsoa mitä tapahtuu..onko kaikki sen jälkeen yhtä kaaosta?
Meillä on just tollanen haaveilija tää ekaluokkalainen!!! Oon ihan paineessa nyt sen kanssa, ku totuin jo siihen, että isommat hoitaa tonttinsa ja pukee ja ottaa aamupalat ja lähtee kouluun. Mutta tää pienin vaan lojuu lattialla niin kauan, kunnes joku pakottaa sille sukkaa jalkaan. Jäätävää!
Mutta _minkälainen_ äiti hukkaa ekaluokkalaisensa koulurepun kahden kouluviikon jälkeen?! Käännetty on jo viikon ajan vähän kaikki paikat, viime perjantaina hain pojan koulusta ja silloin oli kyllä reppu mukana! Lauantaina vähän uudelleen järjestelin eteistä ja sen koommin ei oo reppua näkynyt..
Eikä?! Mä voisin olla just sinä! En ehkä kestä, tikahdun nauruun! (anteeksi!) 😀 Toivottavasti reppu on jo löytynyt!
No joo, oli kuule ihan meidän olohuoneessa, isänsä bassolaukun alla. Siis jotain kaks viikkoa!
Perus. 🙂
Kyllä siltä meinaa tuntua, joo! 😀