Purukumia. Tennarin pohjaan takertuvaa, venyvää purukumia.
Sellaisia ovat viimeiset viikot olleet. Taas.
Mietin jatkuvasti, koska kasvan viimein siihen aikuisuuteen, jossa tavallinen arki ei tunnu tahmaiselta. Josta ei tarvitsisi haaveissaan alituiseen karata Pariisin kattojen ylle tai milanolaisen katukahvilan nurkkaan.
Että tulisin sellaiseksi aikuiseksi, joka oppisi arvostamaan rutiineja ja jaksaisi keskittyä vertailemaan juuresten kilohintoja tai selvittämään pyykkipulvereiden ympäristövaikutuksia. Olisi kiinnostuneempi arjen askelmerkeistä ja ennakoinnista.
Ajattelin, että kasvan siihen esikoisen synnyttyä. Toisen ja kolmannen lapsen jälkeen viimeistään. Kolmekymppisenä, ehkä? Kolmevitosena nyt ainakin.
Mutta vieläkin roikun päivittäin keskieurooppalaisten suurkaupunkien kapeilla mukulakivikaduilla. Niillä, joista olen vain lukenut kirjoista. Pakenen tiskivuoria toisiin aikakausiin ja arkiruoanlaittoa muihin maisemiin. Keskityn arkirutiineihin juuri sen verran, että ne jotenkuten pyörivät. Ikinä en muista ostaa uusia tiskirättejä tai järkevämpiä säilytysratkaisuja.
Eikä kyse ole siitä, että arki olisi jotenkin erityisen huonoa. Ei se ole. Mutta rutiinit tuntuvat vuosi vuodelta tukahduttavammilta. Luulin, että se menisi toisin päin, mutta ei se mene.
Tuntuu, että olen jo ainakin kymmenenä vuonna herännyt tähän samaan maanantaiaamuun, jolloin yksi on vatsataudissa, toisella on uintia, kolmannella hammas-silmä-korva-karvalääkäri ja koko kämpässä on saastuneen tilan tuntu ja desinfiointilinimentin pistävä haju.
Ja aina juuri tähän samaan aikaan, kun on paljon töitä, kissanristiäisiä, synttäreitä ja hoidettavia asioita. Ja ne perkeleen pulkatkin pitäisi raapia sulaneelta nurmikolta varastoon.
Toisaalta, onneksi elämä tekee juuri näin. Puhkoo väkivalloin haavekuplat ja palauttaa ajatukset takaisin kotiin.
Täällä se elämä kuitenkin nyt on. Ja kaipa ne mukulakivet on asteltavissa vielä kymmenen vuoden päästäkin. Haaveissa nyt ainakin.
-Päivi
Halaus! Mä olen tällainen arjen rakastaja, mutta ymmärrän enemmän kuin hyvin toisenlaisetkin fiilikset. Jos tätä perushuttua sillä silmällä katsoo ja arvioi, niin onhan tämä nyt yhtä saman toistoa päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Helposti tässä puutuu.
Mutta hei, sulla on ne haaveet ja mielikuvituksen siivet. Sehän on just hyvä. Ei missään oo sanottu, että arkea _täytyisi_ palavasti rakastaa. Ei se ole mikään hyvän äidin mitta. Arjen voi mun mielestä mainiosti suorittaa vähän vasurilla (niin mäkin oikeasti teen ja sit nautin pienistä hyvistä hetkistä) ja suunnata luovuutensa ja tarmonsa ja intohimonsa jonnekin aivan toisaalle.
Voi että, kun mä olen kadehtinut teitä arjen rakastajia. Ja tavallaan ymmärrän jollain tavalla sen, mikä siitä tekee – tai voi tehdä – rakastettavan. Välillä jopa skarppaan ja yritän toimia niin, että itsekin saisin paremmin juonen päästä kiinni. Mutta hetken jaksettuani haahuilen taas mielikuvituksessani johonkin muualle. Siis pakenen arkea. Kai sillekin joku diagnoosi on. 😀
Sama täällä. Ei vaan jaksa innostua. Kuvaamaasi lisäksi vielä se, ettei me olla tehty mitään aikuisten oikeita päätöksiä elämästä, esim. asuinmaa, asuntolaina, oikeat työt (yliopistokoulutuksesta huolimatta perushommissa), sisaruksen hankinta lapselle jne. ja se rassaa arjen lisäksi. Ihmetyttää, että saatiin joskus edes mentyä naimisiin ja hankittua lapsi ja tämä perhearki! En löydä mistään motivaatiota arkeen ja tavallisen elämän suunnitteluun. Haaveilen vain, että mihin maahan muutettais seuraavaksi. Uusi alku, uudet järjestelyt (=uudet ongelmat) ja saisi pienen viivytyksen arkirutiineiden paluusta. Lapsi vaan ei halua tästä lähiöarjesta mihinkään niin se siitä. Mutta kyllä me vielä joskus päästään!
-Kaisla mamulähiöstä
Tää on sellanen asia, joka on myös eroavaisuus itseni ja miehen välillä. Hän voi olla kovin tyytyväinen ihan perusarkeen ja siihen, että käydään yhdessä kävelyllä, kun taas mä kyllästyn jo pelkästä ajatuksesta. Kun olisi niin paljon nähtävää, tehtävää ja koettavaa!
Tietysti ymmärrän realiteetit, mutta ei se varsinaisesti arjesta silti sen helpompaa tee. Tosin nyt, kun lapset alkaa kaikki olla toisella kymmenellä, alan tajuta senkin, että joskus on ehkä oikeasti mahdollista lähteä johonkin, vaikka vain hetkeksikin. Ja sekin konkretisoituu, että tämä arki ei kestä ikuisesti. Yhtä aikaa haikeaa ja helpottavaa.
Ja hei, kyllä te joskus pääsette!
Arki on sitä, että voi syödä jälkiruuaksi valmiin pullan kaupan paistopisteeltä. Tai suklaapatukan.
Juhlapäivinä pitää aina olla pöydässä jotain itse (tuntikausia) leivottua.
?
Mulle juhlapäivä on se, kun saa nauttia leivonnaiset jossain ihan muualla. 😀
Mä tykkään arjesta jo vähän isompien lasten kanssa. Tai no tykkään ja tykkään, mutta näin pysähtyen aiheen äärelle, osaan jo arvostaa sitä, ettei kaiken tarvitse enää olla niin justiinsa. Ruoka-aikojen tai päiväunien. Että voi halutessaan pakata koko sakin viidessä minuutissa autoon ja ajaa mäkkärille syömään jäätelöä, jos mieli tekee (ja tekeehän se ?).
Oikeasti suurin este mun ja arjesta irroittautumisen välillä on oma saamattomuus. (Ja tekosyyt sen ympärillä.) Jaksan kyllä haaveilla ja huokailla “että olis kyllä kiva”. Mennä ja tehdä ja matkustaa ja nähdä.
Elokuun (ja arjen) koittaessa ahdistuneena sitten tuhisen “kun meni taas tääkin kesä ihan ohi. Että kun ei sitten minnekään menty eikä mitään tehty…”
Oikeastihan kyse on siitä, että koko ajan ikään kuin odotan ja voisiko sano, että pelkään, että jotain parempaa sattuis tulemaan eteen. Että jos nyt tuohon varaan risteilyn, niin onko siinä just sitten joku leir?
Vaan harvoinhan sitä tulee. Mitään parempaa.
Nyt pitäis jo ottaa se kalenterin kesäkuu eteen, piirtää sinne rastit tyhjien viikkojen tai päivien yli ja varata yksi hotellihuone Raumalta ja toinen Porista. Niin tulis sitten ja tapahtuis.
Toi on varmaan monella – mullakin – monen jutun tavoittelemisen esteenä. Pelko, siis. Tavallaan sitä ehkä haluaa pitää ne suurimmat ja tärkeimmät unelmat unelmina, jotta on sitten aina ainakin jotain, mitä kohti mennä tai mitä tavoitella. Kärjistetysti siis, jos toteuttaisikin ne suurimmat unelmansa, jäisikö sen jälkeen vaan kuitenkin jotenkin tyhjää?
Mulla on aina ollut elämässä vähän kiire. Kiire toteuttaa haluamiani asioita varhain, olen kai niin malttamaton. Nyt ekaa kertaa osaan ajatella siten, että ehtiihän sitä onneksi myöhemminkin.
Ja hei, Rauman ja Porin lisäksi myös Uki on aika kiva kesäkohde. 😉
No sää oot just ko mun sisko !
Ymmärrän sua tosi hyvin. Mulle itelle riittää, kun illalla kaikki muksut on peteissä ja oon saannu keittiön siistiks ja huushollin tyyliin ok ennenkuin meen ite nukkumaan. Niinkuin ihan jos näitä arjen rumbia ajattelee. Sitte aamulla on tosi mukava alkaa uusi päivä.
Mutta pitäiskö sun ite päästä “etätyöskentelyyn” johonkin muualle, jos niin kamalasti kaipaat jotain muuta ja erilaista ? Pistähän mietiskelymyssyyn asia ! En tiedä perhesuhteitas, mutta voisko joskus mainitsemasi isäsi auttaa asiassa, ehkä taloudellisesti ja muutenkin logistisesti eli siis arjen pyörittämisessä ?
Kyllä mulla on sellainen olo, että jossain vaiheessa voisin tuollaisen pidemmän etätyöreissun toteuttaa. Tuskin vuosia, mutta jos kuukauden, parikin. Vielä en sitä halua tehdä, jotenkin lasten kasvaminen ja ajan kuluminen on niin konkreettisesti tullut iholle viime aikoina, vaan ehkä sitten myöhemmin.
Ja hei, terkkuja siskolle! Ihanaa, että meitä haihattelijoita löytyy. <3