Sattumaa vai jotain suurempaa?

Jotakuinkin 3,5 vuotta sitten olin lähes varma, että meille tulee avioero. Sinä keväänä kirjoitin ensimmäisen version tästä. Sen loppu oli erilainen kuin tuon lopullisen, vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin julkaistun kirjoituksen.

Ihminen, joka tunsi mut kaikkein parhaiten, johon luotin kaikkein eniten, jota olin valtaosani elämästäni rakastanut enemmän kuin mitään muuta, oli parin vuoden aikana ajautunut huomaamatta kauemmas. Se yhdessäolo, mikä oli jo yli kymmenen vuoden ajan ollut luontevinta maailmassa, tuntui kääntyneen yhdessä yössä kiusallisen painostavaksi. On maailman pelottavinta huomata yhtäkkiä, että maailman läheisimmälle ja rakkaimmalle ihmiselle ei olekaan yllättäen mitään sanottavaa.

Yhtä pelottavaa oli kirjoittaa googleen ensimmäisen kerran “avioerohakemuksen tekeminen”. Kauhistuttavaa oli myös alkaa konkreettisesti suunnitella muuttoa. Etsiä vuokra-asuntoa ja pohtia huoltajuuskuvioita.

Mokattiin molemmat vuorollamme. Pidettiin toista itsestäänselvyytenä silloinkin, kun tiedettiin, että tästä sille tulee paska olo. Mutta kun oli mun fiilikset, mun vuoro ja mun oikeudet. Yhtäkkiä koko yhteinen historia näyttäytyi taakkana, jonka olisi ilkeimpinä hetkinä halunnut paiskata märkänä rättinä toisen naamalle.

Yhtä yllättäen se puoliso alkoi näyttää vieraalta. Sen ajatuksiin ja sanoihin takertui, niitä punnitsi ja analysoi eri tavoin kuin ennen. Tuli huudettua, että en tunne sua enää, koska olisi vaan niin paljon helpompi jättää taakseen ihminen, joka ei olisi ihan läpeensä tuttu ja turvallinen. Edes sen toisen paha olo ei tuntunut miltään. Ihan kuin mun fiilikset, mun vuoro ja mun oikeudet oikeuttaisivat nousemaan johonkin jumal-asemaan toisen yläpuolelle.

Nyt, kun noista ajoista on jo tarpeeksi aikaa ja omaakin käytöstään voi tutkailla etäämmältä, päällimmäinen tunne on onni. Onni siitä, että olin tarpeeksi pelkuri, enkä uskaltanut viedä eroa eteenpäin. Heti onnen kintereillä roikkuu kuitenkin häpeä. Siitä, millainen itsekäs kusipää olin, kuinka paskasti käyttäydyin. Ja helpotus. Siitä, että se on osannut antaa mulle anteeksi, ja että olen myös itse pystynyt antamaan anteeksi ja unohtamaan.

Olen monta kertaa miettinyt, mitä sitten tapahtui. Miten jäätiin kuitenkin saman peiton alle, vaikka koko paska tuntui lävähtäneen tuulettimen läpi jo lopullisesti?

Yksittäistä vastausta en ole keksinyt. Tiedän ainoastaan, että meidän koko olemisen ja parisuhteen perusta löytyi uudestaan. Huumori. Nauru. Kun lähes vuoden tuittuilun ja mykkäkoulun jälkeen naurettiin jollekin yhteiselle, kuivalle jutulle kitapurjeet läpättäen, tuntui hämmästyttävän huojentavalta. Ehkä jotain vielä oli sen kaiken kiukun alla.

Sitten tuli kesä 2014, vyöryi päälle kaikkine hämmästyttävine tapahtumineen. Ensin voitin pääsyliput johonkin superfutismatsiin Helsinkiin ja melkein heti perään matkan Espanjaan, koripallon MM-kisoihin. Lähdettiin pitkän ajan jälkeen reissuun, johon meillä ei olisi koskaan ollut itsellä varaa. Lähennyttiin vähitellen, muisteltiin pikkuhiljaa, mitkä oli sen toisen parhaita puolia, mihin siinä silloin rakastui. Mun vuoron jälkeen löytyi sittenkin vielä me.

En usko yksisarvisiin, enkeleihin tai tähtipölyyn, vaan enemmänkin siihen, että joskus hommat vaan menee munilleen, elämä muuttuu ja sillä siisti. Ihmiset muuttuu ja kasvaa erilleen. Ja muututtu ollaan mekin. Enkä tiedä, olenko mistään yksittäisestä asiasta yhtä kiitollinen kuin siitä, että uskallettiin pysyä sitkeästi piikkeinä toistemme lihassa silloinkin, kun toisen pärstä eniten ärsytti.

3,5 vuotta sitten en olisi ikinä uskonut, että vielä joskus tuon toisen vierellä voi olla näin hyvä olla. Turvallisempi, onnellisempi, luottavaisempi ja parempi kuin koskaan ennen koko lähes 18 vuoden aikana.

Ehkä se koko kesä, kaikki, oli sattumaa. Ja todennäköisesti olikin. Mutta eipä paremmin olisi voinut sattua.

-Päivi

It's only fair to share...

Twitter

Facebook

Pinterest