Katselin lauantaina hohtavien valkolakkien rivistöä, hallittuja nutturoita ja jännittyneitä hymyjä vastavalmistuneiden kasvoilla. Riemu oli vielä päiväsaikaan hillittyä, mutta helpotuksen saattoi aistia hartioiden asennosta, hämmentyneistä halauksista ja hieman eksyneen oloisista katseista.
On hassua, miten kuudentoista vuoden jälkeenkin joka kerta tuona päivänä on helppo palata sen 19-vuotiaan vastalakitetun tytön nahkoihin ja tuntea nuo helpotuksen, hämmennyksen ja haikeuden tunteet yhä uudestaan. Samaan aikaan, kun koko maailma tuntui olevan kädet levällään valmiina vastaanottamaan, hyppäsit sitten vasemmalle tai oikealle, tuo valmistujaispäivä tarkoitti myös tutusta arjesta ja etenkin ystäväporukasta luopumista. Papereita oli vetämässä lääkikseen, oikikseen, teatterikorkeaan ja kasvatustieteiden laitokselle. Joku suunnitteli chillailevansa kesän ennen armeijaa, toinen ilmoitti hilpasevansa välivuodeksi Australiaan ja kolmas jatkaisi tutussa kioskissa työskentelyä välivuoden ajan. Varmaa oli vain se, että jokaisella olisi nyt eri suunta. Tulisi uudet kaveriporukat, uudet sisäpiirijutut ja uusi kantakapakka, jossa yhdet venyisivät varkain aamun pikkutunneille.
Nostalgiapäissäni pyysin äitiäni kaivamaan esiin ylioppilaskuvani ja katselin nuorta itseäni vähän ristiriitaisin tuntein. Kuvan 19-vuotias hymytyttö kirjoitti ihan kelvot eximian paperit, oli jo edellisenä syksynä kihlautunut ja tarjoili ylioppilaskakkua pienen vuokrakaksion olohuoneessa Tampereen Kalevassa. Juhlamekko oli sekä väritykseltään että malliltaan tytön vartalolle täysin epäsopiva, mutta koska ylioppilasmekko kuului ajankuvan mukaan ostaa Haloselta, sieltähän se sitten ostettiin. Sopi tai ei.
Muistan myös tuon päivän jännityksen ja ylpeyden. Olin suvussa pitkiin aikoihin ensimmäinen ylioppilas ja sillä hetkellä saavutus tuntui valtavalta. Ehkä ylpeyden fiilistä lisäsi vielä se, että olin jo kolme vuotta asunut omillani, huolehtinut itsestäni ja opetellut aikuistumista. Ehtinyt rakastua, kihlautua ja muuttaa yhteen. Kaikki tuntui hurjan valmiilta. Puuttui enää se korkeakoulututkinto, vakityö, auto ja pieni rivitaloasunto ympäristökunnasta kompaktilla takapihalla.
Haaveeni näyttelijäntyöstä hautasin pikkuhiljaa seurustelun edetessä. En, koska mies olisi koskaan edes puolella sanalla vihjannut niin, vaan koska tuossa kohtaa, jo 19-vuotiaana, olin valmis pysyvyyteen, 8-16 -arkeen ja perjantaiostoksiin Citymarketissa. Halusin valmista heti pian ja äkkiä. Halusin kivan, tapettiin sointuvan sohvan, yhteisen toyotan ja sauvasekottimen, jolla soseuttaa jälkeläiselle ruokaa. Hain opiskelupaikkaa vimmaisesti. Ihan mikä vaan kävi, kunhan opiskelisimme molemmat. Koska niin sen kuului mennä.
Jos nyt voisin kohdata tuon hymynsä taakse piiloutuneen epävarman tytön, joka halusi heti olla valmis, ottaisin hellästi hartioista kiinni, katsoisin silmiin ja sanoisin, ettei ole mihinkään kiire. Vaikken haluaisi sortua kliseisiin, muistuttaisin, että on ihan oikeasti koko elämä aikaa. Tulisi yllätyksiä, pettymyksiä, nousuja ja laskuja. Edessä olisi tilanteita, joihin et koskaan kuvitellut joutuvasi. Eikä todennäköisesti juuri mikään menisi siten, kun olit suunnitellut.
Mutta se ei haittaisi. Koska niin se elämä toimii. Ei ole valmista sapluunaa, johon jokaisen mieleltään, sielultaan ja ajatuksiltaan erilaisen ihmisen olisi ahtauduttava. On vain valtavat ovet, jotka ovat auki ja maailma, jonka syleilyyn kaatua. Ota ihan iisisti. Etsi, kokeile, löydä.
Samaiset terveiset haluaisin lähettää kaikille juuri valmistuneille. Jos sieltä unelmien opiskelupaikasta kopsahtaakin heinäkuun puolivälissä ison kuoren sijaan pieni tai jos välivuosi tulee vietettyä suunnitelmista poiketen bulgarialaisen baarin tiskijukkana, niin uskokaa pois, niistä kokemuksista tulee vielä jonain päivänä olemaan hyötyä, tavalla tai toisella. Ehkä olitkin hakeutumassa ihan väärään opiskelupaikkaan ainoastaan, koska olit lapsena päättänyt niin, tai löydät Bulgariasta elämäsi rakkauden. Kuka tietää.
Elämä harvoin menee ihan niin kuin on itse suunnitellut, mutta jotain kautta se muotoutuu juuri oikean näköiseksi siitä huolimatta. Ja jälkeenpäin sitä huomaa, että ei mun elämästä tällasta pitänyt tulla, mutta hiton hyvä, että tuli.
Ja oikeasti, mihinkään ei ole kiire. Asiat menee kyllä oikein, kun niille antaa aikaa.
-Päivi
Kyllä muuten näin on, terveisin Rosson tarvittaessa työhönkutsuttu tarjoilija.
Ehdottomasti! Nimim. työmarkkinatukiharjoittelussa päiväkodissa
On se jännää miten meillä kaikilla niin omat ja erilaiset tarinat. Erilaiset, mutta kuitenkin niin samanlaiset. Ja sama ohje pätee kaikille, ei pitäisi olla mihinkää kiire. Hyvä nuori lapsi, ei ole kiire!
Mun piti lukea yliopiston pääsykokeisiin. Historian kirjoja kieltolain ajasta. Mutta sitten tapahtui jotain. Ennen lakkiaisia isä sai aivoverenvuodon. Lopetin lukemisen ja menin töihin. Tein töitä ja ja taas töitä. Hankin fiksun ammattitutkinnon, koska tajusin, että minä ja ATK (olen siis ikäloppu 😉 ) sovitaan yhteen. Siitä lähtien olen vaan tehnyt töitä ja vielä enemmän töitä. Koska töitähän ihmisen pitää tehdä.
En mä vieläkään tiedä mitä musta piti tulla. Mutta ei ainakaan se liikunnan opettaja tai humanistitieteiden kandi, jota joskus kuvittelin.
Ehkä musta piti tulla just tälläinen. Tänne se elämä mut johdatti. Enkä voi sanoa, että olisin yhtään asiaa toisin tehnyt. Täsä mä nyt sit olen 🙂
Ihan sydäntä puristaa jo valmiiksi katsoa mitä oma lapsi tekee ensi vuonna tähän samaan aikaan, jolloin pitäisi paina valkoinen lakki päähän. Siinä on ihmisellä elämä edessä, tyhjä paperi ja tilaa valita mieleinen suunta… Sitten vaan jännäämään, että mitä sitten taphtuikaan.
Oi vitsi, toi juuri! Myös mun miehen piti lukea se korkeakoulututkinto, ja pääsi se sisäänkin. Mutta kun tuli perhettä, alkoi tulla kiinnostus myös työelämään. Sinne se sujahti ja opinnot… siellä ne odottaa.
Mutta mä oon kyllä samaa mieltä, että elämä on opettanut ja muovannut musta tällaisen. Sitä joskus hassusti itsensä mieltää vielä sellaiseksi juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneeksi, vaikka aikuisiällä voi muuttua oikeesti kokonaan.
Jos voisin palata ajassa taaksepäin takaisin siihen hetkeen, kyllä lohduttaisin myös. Kertoisin, että hyvin se menee. Löytyy tie ja paikka, lopulta kuitenkin.
Ja rohkaisisin yrittämään. Korkeammallekin, sinne minne ei melkein kehtaisi.
Kuvitella, että mustakin olisi voinut tulla jotain…
Nimenomaan Veera! Kannustaisin itseäni tutkimaan vaihtoehtoja. Oliko se kotikaupungin koulutus- ja työ tarjonta sittenkään sitä, mistä haaveilin? Tai siis, silloin sen oli oltava koska juuri alkanut parisuhde muka saneli niin, mutta toisaalta, tämä samainen edelleen jatkuva suhde olisi todennäköisesti kyllä kestänyt kaukosuhteenakin – kunpa olisin nostanut ankkurin ja huitaissut sinne, mihin alunperin haaveilin. Ihailen niitä nuoria, jotka tuossa täysi-ikäisyyden varhaisvaiheessa ovat varmoja siitä, että heistä tulee sähköasentajia, lääkäreitä, ompelijoita ja opettajia. Mun kompassini pyöri väkkäränä niin, että vasta vajaa kolmikymppisenä ymmärsin hiukan, mikä mua kiinnostaa.
Toi on just kyllä myös totta. Mulla oli niin kiire vakiintua ja päästä elämään sitä “aikuisen elämää”, että pakonomaisesti etsin vaan sieltä yhdeltä paikkakunnalta. Ja eihän siellä ollut sitä mitä etsin, joskaan en silloin kyllä edes tiennyt, mitä olin etsimässä.
Juuri näin, kaikella kun on tarkoituksensa vaikka sitä ei silloin ymmärräkään. Miten sitä kuvittelikin olevansa niin aikuinen ylioppilasjuhlapäivänä?! Nyt suorastaan naurattaa se mustavalkoinen ajattelutapa.. Eikä oikeastaan mikään ole mennyt niin kuin silloin joskus ajatteli.
Aivan ihana kirjoitus, tästä tuli näin “aikuisenakin” hyvä mieli 🙂
mirvaannamarian.indiedays.com
Se on kyllä jäänyt mieleen elävästi. Fiilis siitä, että oli jo ehtinyt saavuttaa niin paljon ja tiesi elämästä valtavasti. Ja niin sen tietty tossa kohtaa kuuluu ollakin. Mutta voi, kun olisi tiennyt tuolloin kaiken, mitä eteen tulee. Ei varmaan olisi edes uskonut. 😀
Ihana teksti! Joskus se, ettei elämä mene niin kuin odotti, on parasta mitä voi tapahtua.
Nimimerkillä välivuonna rakkauden Lontoosta löytänyt 🙂
Aaaaw! Ihana! Just toi! <3
Ihana postaus, kiitos tästä! <3 minä juuri keskiviikkona amiksesta valmistuneena oon yrittänyt opettaa -kaikkihetimullenyt- tyypille, eli mulle itelleni ettei mihinkään oo kiire. oon vasta 18-vuotias, jolla on ammatti, ja on ihan okei pitää yks tai vaikka kolme välivuotta ja tehä lähihoitajan duunia, jos hyvä säkä käy ja alan töitä on. ensin mietin että onko "oikein" pitää välivuosi, kun tiedän että hoitola on mun juttu ja haluaisin jatkaa kätilöksi tai terkkariksi, mutta justhan mä oon kolme vuotta opiskellut (suuri osa on ollut myös käytännön harkkaa), joten nyt on ihan hyvä hetki olla ihan kunnon työntekijä hetken ilman sitä opiskelijanimikettä. ihania kuvia, oot kaunis niissä sekä tietty nykyään myös! 🙂
Hei, paljon onnea! <3 Ja ihan oikea asenne, sulla ei oikeesti ole mikään kiire. Musta loistava idea tehdä vähän aikaa töitä ja kartuttaa kokemusta, sen jälkeen hakeutua taas opiskelemaan, jos siltä tuntuu. 🙂
Tsemppiä hurjasti ja kiitti kauniista sanoistasi!
Oottepa samannäköisiä esikoistyttäresi kanssa, noista sun kuvista se oikein korostuu, varsinkin jälkimmäisestä 🙂 Kauniit ja lempeät hymyt molemmilla!
Tää oli hyvä kirjoitus. Itselläkin olis nyt vaikka mitä vinkkejä 18-vuotiaalle itselleni vaikkei valmistumisesta vielä kovin montaa vuotta olekaan. Vaan on se elämä täälläkin vienyt niin, että yhtäkkiä onkin huomannut olevansa tosi onnellinen. Kyllä elämä osaa kuljettaa!
Huutoitkunaurua aiheutti tämä: “Juhlamekko oli sekä väritykseltään että malliltaan tytön vartalolle täysin epäsopiva, mutta koska ylioppilasmekko kuului ajankuvan mukaan ostaa Haloselta, sieltähän se sitten ostettiin. Sopi tai ei.” Se oli justiinsa näin!