Kyllä mä toisinaan olisin tosi mielelläni mies. Sellanen halki-poikki-pinoon. Jos nyppii, sanotaan rehellisesti perkeleet tai vastaavasti tinataan hiukkasen turpaan. Sitten asia onkin käsitelty ja voidaan jatkaa eloa, kuten aiemminkin.
Inhoan itsessäni sitä pillittävää ämmää, joka vatvoo ja velloo ja välillä tirauttaa lohduttoman “mun elämä on pilalla” -kyyneleen muka salaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kovaa niiskauttaen, jotta joku nyt tajuaisi kysyä, mikä on hätänä.
Tuollainen niiskausten täyteinen viikonloppu tämä nyt on kuitenkin ollut. Vähän toivoton ja hiukan turhautunut. Varmasti aika touhuntäyteisen vuoden jälkeistä väsymystäkin on ilmoilla, mutta kyllä nyt muutamana päivänä positiivisia asioita on ollut ihan hurjan vaikea löytää, vaikka niitä on oikeasti ympärillä vaikka kuinka.
Niinku nyt vaikka tää uusi Bellakoti. Tai noi mun huikeet kolme mukulaa. Tai toi oikeesti aika hyvä mies. Tai mun uskomattoman ymmärtäväiset ystävät. Tai kaikki se mahtava, missä olen viimeisen vuodenkin aikana saanut olla mukana.
Mutta luonnollisesti silloin, kun harmittaa, näkee vain niitä huonoja juttuja. Ja sit harmittaa lisää. Esimerkiksi tämä repsahtanut koti ja leikkaamattomat omenapuut. Ja se, että lapset vaan lukee Akkareita aamupuurolla, eivätkä keskustele mun kanssa henkeviä. Iha epää.
Nyt on siis suoritettava ryhtiliike ja lakata vollottamasta. En mä nyt ketään turpiin vedä, mutta koitan muuten ottaa äijämäisen tatsin tekemiseeni. Tunteet hyllylle ja hommiin. Kokeillaan toimiiko.
-Päivi-
Moikka Päivi, kiitos kivasta blogistasi ja onnea uuteen blogikotiin! Olen seuraillut blogiani jonkin aikaa ja miettinyt, että olet yksi harvoja perhebloggaajia, joka kertoo blogissaan avoimesti vähän vanhempien lasten, jo kouluikäisten kuulumisia. Miten perheesi – ja erityisesti lapsesi – suhtautuvat bloggaamiseesi ja siihen, että kerrot heistä blogissasi sekä julkaiset heistä kuvia? Onko perheesi anonyymiteetti ikinä mietityttänyt sinua? Pohdin asiaa tällä viikolla omassa blogipostauksessani, aloin nimittäin märehtiä tätä kun tajusin että esikoiseni lukee omaa blogiani silloin tällöin ja iso osa jutuista on kuitenkin enemmän suunnattu aikuisille kuin lapsille, ainakaan omalle lapselle. Olisi mahtavaa, jos viitsisit kommentoida tätä asiaa omalta kannaltasi joko täällä tai minun blogissani! Kiitos jo etukäteen ja mukavaa sunnuntaita sekä uutta viikkoa 🙂
Heissan! Kävinkin kommentoimassa sulle tonne postauksen alle. Toki anonymiteetti on mietityttänyt ja mietityttää koko ajan kirjoittaessa. Varsinkin kun lapset alkaa olla jo isompia. Mietin tarkemmin mitä kirjoitan, ja kuvia tietysti. Lapset pysyy täällä blogissa nimettöminä jatkossakin, vaikka täällä pikkukaupungissa kyllä tiedetään ketkä mun lapsia on.
Mun tyttö saa halutessaan lukea mun blogia ja jos häntä jokin askarruttaa, siitä jutellaan. Mä en halua pimittää lapselta omia ajatuksiani, uskon tässäkin avoimuuteen.
Mutta tosiaan hankala juttu. Ja hankalaksi tulee niillekin vanhemmille, joiden lapset on nyt pieniä ja joista on kerrottu ja näytetty kaikki. Niistäkin lapsista tulee vielä muutaman vuoden kuluttua koululaisia. Toisaalta maailma muuttuu niin paljon, että muutaman vuoden kuluttua taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että jonkun koululuokan enemmistön lapsuuden voi lukea verkosta.
Kiitos fiksuista ajatuksistasi! Juuri tuota myös itse mietin, kun naputtelin oman postauksen aiheesta. Ajattelin että joku pienokaisen äiti olisi lukenut sen ja alkanut pohdiskella mitä sitten, kun oma lapsi lukee blogia. Mutta tosiaan muutaman vuoden kuluttua netin avoimuus on varmaan enemmän sääntö kuin poikkeus.
Ihanaa seurata tätä sun blogia, josta oikeasti saa vertaistukea… Ja samalla usein makeat naurut… 😀