Mä olin tuossa männä päivänä aivan viimeistä harmaantuvaa hiuskarvaa myöten täynnä. Tiskiä, pyykkiä, pölyä, hiekkaa, rojua. Sitä perkeleen nakkikeiton vääntämistä ja jumalatonta tavaramäärää, mikä täytti kaikki huushollin tasot. Keittiön pöydällä lojui sulassa sovussa astiat, hiuspinnit, kirjoja, askarteluja, äitienpäiväkortit, muropaketit, korvikset, rikkinäiset aurinkolasit, mainosposti, Monopoly ja yhdet sukat. Kyllä, sukat. Keittiön pöydällä.
Olin hakannut silmät lautasina konetta aamusta iltaan ja kun ruoanlaitto piti taas aloittaa keittiön raivaamisella, kanankaula oli katketa. Olin jo julistamassa kaikki sometuutit täyteen vihaani arkea kohtaan, ihmettelemässä sitä, miten aikuisuus voi oikeasti olla vaan siivoamista, ruoanlaittoa ja laskuja, kuinka epäonnistunut kasvattaja olen, miten kesävaatteetkaan ei mahdu ja läskit sääretkin puskevat ennennäkemätöntä Kreikka-taljaa, mutta pidättäydyin. Kerrankin.
Oikeasti välillä vihaan arkea. Niitä paskamaisia velvotteita, joita aikuisena on hoidettava, vaikka sielussa uinuva 16-vuotias haluaisi vaan liihottaa hiukset auki huolehtimatta huomisesta. Kiukuttelen arjesta myös kuin uhmaikäinen. Heittäydyn lattialle ja kieltäydyn. Ainakin henkisesti.
Siinä sitten kaivoin kaiken marttyyriyteni peliin ja hinkkasin paistinpannua hikipäässä yksin sisällä, kun lapset touhusivat kavereidensa kanssa ulkona ja mies oli hinaamassa autoa korjattavaksi. Sekin otti kupoliin. Mutta jostain syystä, ehkä viime aikoina ympärillä tapahtuneista asioista johtuen, joku takaraivossa sanoi, että hyvähän sun on pienistä valittaa, kun kaikki on kuitenkin niin hyvin.
Niinkuin onkin. Meillä on katto pään päällä, eikä edes mikä tahansa tölli, vaan unelmien talo. Meillä on auto, jolla päästään tarvittaessa kulkemaan. Olkoonkin rikki, joskus sekin vielä kuntoon tulee. Kolme aivan huippumukulaa, joista jokainen on terve. Rahaa tulee sen verran, että jotenkuten pärjätään. Ei yhtään ylimääräistä, mutta juuri ja juuri tarpeeksi. Me aikuiset ollaan terveitä ja avioliitossa, jossa on enemmän hyvää, kuin huonoa. Meillä on ystäviä ja yhteisöjä, joihin kuulua. Lapsilla on kavereita ja harrastuksia. Kaikki pärjäävät.
Eikä me olla jouduttu järjestämään yhdellekään perheenjäsenelle hautajaisia.
Mä tunnen tätä kuuluisaa ruuhkavuosivaihetta kohtaan yhtä aikaa silmitöntä vihaa ja suunnatonta rakkautta. En väitä, etteikö olisi rankkaa. On. Välillä on ihan helvetin raskasta, kun muisti ei riitä, kapasiteetti ei riitä, ja tuntuu että viimeistään kasvatusvastuun alle sitä lopulta murenee.
Kuitenkin, jos totta puhutaan, tämä on nyt mun aikaani. Kukaan lapsista ei roiku enää kintuissa tai ole työntämässä kuolaisia sormiaan pistorasiaan. Unettomien, rankkojen ja veemäisten taaperovuosien jälkeen aivosolut on heräilleet yksi kerrallaan tajuamaan, että minähän osaan ja pystyn vaikka mihin. Itse olen änkenyt kauhani liian moneen soppaan, kuin ottaakseni kiinni kaikki ne menetetyt zombi-vuodet kotiäitinä.
Oikeasti ruuhkavuosiarki on aivan tuhottoman tylsää. Rutiinit muuttuvat vauvavuosista, mutta rutiineja ne on yhtä lailla. Töitä, siivoamista ja mukuloiden roudaamista. On kai luonnollista kehittää kalenteri täyteen vapaa-ajan projekteja välttyäkseen tylsyyskuolemalta. Ja ne prokkikset on juuri se näiden ruuhkavuosien sinetti. Oma syy, mutta sainpahan aikaan jotain omaa, hitto vieköön!
Aina toisinaan sitä pysähtyy miettimään onnellisuutta. Itse seisahduin asian äärelle juuri tänään, kävellessäni auringon lämmittämiä hiekkateitä ottamaan valokuvia lehtijuttua varten. Ja kun kirjoittelin pari tuntia myöhemmin pihalla jutun viimeisiä lauseita, sytyttelin grilliä ja seurasin toisella silmällä koripalloa, samalla kun pienin muksuista pesi portailla innoissaan perunoita. Onni oli siinä hetkessä jotenkin ylitsevuotavan läsnä. Että oikeasti saan tehdä työkseni tätä ja oikeasti tämä tavallinen arki on vaan ihan älyttömän siistiä.
Koska onkohan oikeasti olemassa mitään turvallisempaa, kuin arki, soppakattila, loppunut vessapaperi ja sukat ruokapöydällä?
Ei taida olla.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Kauheen moneen asiaan voi vastata toteamalla, että se on asennekysymys. Vetoketjun ompeleminen on hurjan inhottavaa, mutta kun päättää, että sen vaihtamisesta tulee tienestiä ja että sitä on kivampi tehdä, kun tykkää. Ja poks! Yht’äkkiä se onkin siedettävää. Ote mun arkipäivästä.
Ruuhkavuodet on mulla takana. Muistaakseni se oli ehkä rankkaa, mutta en mä enää sitä muista. Oli kai kiirekin ja huolikin, saattoi olla. Oli varmaan just tollaista, mitä kerrot.
Vanha klisee, mutta niin se vain on, että ne vuodet menee älyttömän äkkiä. Siinä samassa sitä istutaan puolison kanssa kahden, ei ole ketään eikä mitään – haluamassa pois mun omaa aikaa. Ärsyttää joskus, kun ihmiset haluais omaa aikaa. Mitä ihmettä tämä muu sitten on. KAIKKI on mun omaa aikaa. Jos päätän hankkia lapsia, niitten hoitaminen on mun omaa aikaa, jos päätän käydä työssä, se on mun omaa aikaa jne…
Ai niin, ei tää ollukkaan mun oma blogi. No, se nyt tuli. Tähän.
Rankointa on varmaan (mulle) olla oikeasti koko ajan läsnä. Nyt kun lapset on jo sen ikäisiä, että niillä on tosi paljon asiaa, murheitakin ja ne on kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta, niin vanhemmankin on oltava eri tavalla messissä. Ei ne enää mene muutaman tunnin päikkäreille, jolloin vois itsekin jotenkin aivojansa lepuuttaa, vaan jollain noista on aina joku juttu. Selvitettävänä, tuettavana. Ja se henkinen puoli tuntuu joskus hiton rankalta.
Mutta kuten sanoitkin, tosi moni juttu on omasta asenteesta kiinni. Aina ei jaksa skarpata ja kaikki tuntuu raskaalta, mutta silloin ois juuri hyvä saada se buusti jostain, että muistaisi kaiken olevan oikeesti tosi hyvin.
Mä ymmärrän “oman ajan” enemmän sellaisena “yksinäisenä” aikana. Itse tartten välillä hetkiä, jolloin olen ihan vaan yksin, ilman kenenkään murheita tai vaatimuksia. Kaikki ei toki tarvitse. Ihmiset on niin erilaisia.
Ja saa tänne kirjoitella pitkästikin! OIkein mielellään. 🙂
Voi vitsi kun osu ja uppos!! Just aivan samat fiilikset oli viime viikolla.. Kyllä helpottaa kun saa vähän levätä ja on hetki aikaa asennoitua arkeen oikein.. Mutta se siivous ja ruoanlaittorumba.. Hemmetti kun sitä ei pääse karkuun kesälläkään! Kiitos ajatuksistasi!!
Onhan toi siivous- ja ruoanlaitto just sitä arjen raskainta puurtamista. TYLSÄÄ! Itelleen täytyy vaan muistaa olla kiltti ja joskus priorisoida kivoja juttuja noiden tyhmien sijaan. Tosin elämänmittaisen opettelun se taitaa vaatia… Vaikkei mikään mene rikki, jos tiskit lojuu vuorokauden pöydällä, ärsyttää se silti.
Vaan onneksi nää murheet on pääosin näin pieniä. Kiitti kommentista, mukavaa kun olet täällä. 🙂
Ihana teksti! Niin samaistuin 🙂 Sopisi meikäläisen kynästä tulleeksikin. Juurikin pari tuntia sitten manailin tätä elämän kiireisyyttä ja tekemisen paljoutta. Joskus jopa podin huonoa omaatuntoa fiiliksistäni, tietäen samalla että jollain on asiat oikeasti huonosti. Kaverini siihen tokaisi, että ” se on sun elämä ja saat tuntea vaikeudet kuten ne tunnet”. Niinhän se on. Ja kun saa välillä olla ärsyyntynyt, kaikki tuntuu taas tuplasti mahtavammalta =)
Ihanaa kesää ruuhkavuosiarjen keskelle!
Eiku toi on JUST niin totta! Kukaan ulkopuolinen ihminen ei voi kantaa toisen isompiakaan suruja, vaikka kuinka haluaisi. Jokaisen suru, murhe tai ahdistus on juuri kokijansa kokoinen ja juuri sillä hetkellä hänelle suuri. Ei kenenkään huolia saa vähätellä, tuntui ne itsestä kuinka pieniltä tahansa.
Saa valittaa, saa ärsyyntyä ja suuttua! Sit onkin tuplasti kivempi löytää joskus tollanen arkinen onnenhetki. Ne kun tuntuu toisinaan olevan todellakin kiven alla. 😉
Kivaa kesää!
Ihana teksti! Luulen, että jokainen kyllästyy joskus omaan arkeensa, jopa se maailmantähti, joka kiertää esiintymässä täysille stadioneille. Hän todennäköisesti haaveilee välillä just siitä nakkikeiton keittämisestä, joka taas itselle maistuu puulta 😀 Tasapainoilua, sitä tämä elämä kai on.
Se on ihan varmaan just noin. Arki on jokaisella jollain tavalla erilaista ja ainutlaatuista ja saahan siihen rutiiniin tylsistyä. Kunhan taas jossain vaiheessa löytää idiksen taas. 🙂
Sä oot outolintu mun “blogilistalla”. Enkä mä juurikaan kommentoi blogeihin, mut nyt tuli tunne. Meillä ei ole oikeastaan mitään muuta yhteistä kuin aviomies ja omakotitalo. Tai siis nekin on luonnollisesti eri mies ja talo… 😀
Mut sun jutut on hauskoja, naurattaa välillä ihan ääneen. Siks mä tuun lukee tasaisesti sun tekstiä elämästä, jota mä en ole ikinä halunnut itselleni… Älä ymmärrä väärin, mä en halveksi tai ajattele sun elämän olevan huonompaa kuin omani, sitä en tarkoita. Mutta kaikki toi mitä just kirjoitit, on syy miks mä en ole ikinä halunnut tai halua lapsia. Pelkkä ajatuskin ahdistaa niin, ettei henki kulje. Talon voi myydä, lapsia ei vissiin…
En mä tullut tänne vaan kertomaan sitä, että inhoon sun elämää. Se olis ollut vähän hölmöö. Oikeestaan tulin vaan sanomaan, että mä arvostan sunlaisia arjen sotureita, jotka tekee sen mihin osa ei pysty. Kasvattaa tolkun ihmisiä ja antaa niille turvallisen lapsuuden nakkikeittoineen. Se on samaan aikaan iso vastuu ja aika arkinen rutiini monta vuotta.
Muista kuitenkin tehdä siinä samalla niitä asioita, joista itse unelmoit, vaikka ottaa edes pieniä askeleita niitä kohden. Jotta elämä tuntuisi muultakin kuin ruuhkavuosiarjelta, eikä myöhemmin tulisi sitä tunnette että on luopunut itsestään toisten hyväksi. Niin kliseeltä kuin kuulostaakin, pitää rakastaa itseään ja elämäänsä, jotta voi rakastaa muita. Mä oon oppinut sen kantapään kautta muussa yhteydessä.
Ja tottakai mä tiedän, että tää blogi on vain yksi kuva sun elämästä ja yksi ahdistuskirjoitus on vain yksi ahdistuskirjoitus. Mutta oon todistanut aika samanlaista ruuhkavuosiahdistusta ihan vierestä ja nähnyt kuinka ihmisestä tulee negatiivinen ja krooninen elämästä valittaja 35 vuotiaana, kun viimeiset 10 vuotta on eletty vain muille. Ja siitä kierteestä on hankala hypätä pois, harva uskaltaa tehdä isoja muutoksia asenteessaan tai elämässään konkreettisesti.
Pitkä hölötys, en tiedä saitko kiinni punaisesta langasta. Mut sul on hullun hauskat jutut ja käyn täällä lukemassa sun perhe-elämästä, vaikka sellainen mua kauhistuttaa. Se on aika hyvin se. Muista itsesi! Ihanaa kesää! 🙂
Ja unelmilla tarkoita oikeasti sellaisia hiljaa mielessä lausuttuna unelmia, joita ei edes oikein uskalla ajatellakaan. Ei mitään “toi ois kiva työprojekti”. Sellaisia, joiden takia elämä saattaa muuttua täysin. 🙂
Mä muistan! Ihana viesti. Ja niin todellinen ja aiheellinen. Pari vuotta sitten olin tosi lähellä sitä, ehkä lopullista, katkeroitumista. Olin ihan todella tosissani sitä mieltä, että elämä on mennyt hukkaan, eikä tällä ole mulle enää mitään annettavaa. En tuntenut saavani itse mistään mitään. Se oli kammottavaa. Ja siinä oli myös mennä kaikki.
Nyt on paremmin. Välillä oon ihan vitun täynnä kaikkea, mutta kukapa ei olisi. Nyt oon kuitenkin tilanteessa, jossa oon suurimman osan ajasta oikeesti onnellinen. Sellaista ei ole moneen, moneen vuoteen ollu. Mä olen saanut ja uskaltanut toteuttaa paljon unelmia ja aion toteuttaa vielä lisääkin.
Ja ihan hiton siistiä, että käyt lukemassa, vaikka et oo kohderyhmää! You rock! 🙂
hei.
tulipahan menneet mieleen.
nyt on aikaa harrastaa ja tehdä mitä haluaa. eläkkeellä olossa on kyllä hyvät puolensa.
entiset työkaverit kyselee,ettämiten saataikasi kulumaan.Hah. ltsekkaa linkki http://www.facebook.com/taidemaalauksia
ja avaa sen jälkeen
Taidetta tuurilla ja taidolla.
ps. muksuista tuli fiksuja aikuisia mun 3-vuorotyöstä huolimatta ja kyllä meilläkin taisi joskus olla sukat keittiön pöydällä. marja
Varmaan kaikilla on ne sukat joskus pöydällä. Ainakin kuvainnollisesti. 😀
Ihana kirjoitus. Pystyn samaistumaan, no lapset jo vähän isompia, mutta tuollaista se oli ja on se edelleenkin välillä. Ihanaa vaikka välillä niin rasittavaa elämää 🙂
Sitäpä. Useimmiten arjessa aika raskasta, mutta tuntuupahan ihan hiton paljon paremmilta sit ne hyvät hetket. 🙂
Ihanaa kirjoittelua ruuhakavuosista!
Kun on itsekin “myrskyn silmässä” on hyvä välillä saada perspektiiviä siihen, ettei tämä ole ainoa talous, jossa eletään täysillä.
Samalla kun odotan, että “loppuisivat jo”, yhtälailla pelkään, että nämä ruuhkavuodet todella joskus loppuvat. Mistä sitä sitten haaveillaan, mitä tavoitellaan, kun avioliitto-, asuntolaina-, lapsi- ja työpaikkahaaveet on kiinnisaatuja?
Toi just! Miten voikin samaan aikaan pelätä ja odottaa niiden loppumista. On tää ristiriitaista.
Ja kyllä, vertaistuki on näissä vuosissa erityisen tärkeetä! Aika monella se tuntuis samanlaista olevan. 😀
[…] viime viikolla ehdin miettiä, että on ollut vähän kaukana nämä tuntemukset tässä viime aikoina. Kun on ollut sitä kieltä vyön ja tulta persiin alla. Ei ole […]