Muistan ikuisesti sen hetken, kun muutama vuosi sitten silmäpussit polvissa hain vanhinta tytärtä osapäivähoidosta (kyllä, olimme hetken näitä hävyttömiä subjektiivisen päivähoidon käyttäjiä), kaksivuotias hyppelehti pitkin vetisiä ojia ja päiväkodin pihalla vauva oksensi vaunukoppansa täyteen. Muistan, kuinka juoksujalkaa raahasin lapsia perässäni kotiin, enkä estellyt kyyneliä, vaikka kotipihassa oli tuttuja. Muistan, kuinka itkin ja kiroilin, kun kampesin vauvaa ja yltäpäältä yrjöttyjä kamppeita yläkerran pesuhuoneeseen. Muistan, kuinka mietin, selviänkö tästä pikkulapsiajasta ikinä. Loppuuko tämä koskaan ja jos ei, sekoanko täysin.
Tuosta hetkestä on nyt jotakuinkin neljä vuotta. Vaikka en sitä sillä hetkellä olisi uskonut, me selvittiin. Yhdessä.
Kolmannen lapsen syntymä osottautui mulle aika rajuksi. Ei fyysisesti, vaan henkisessä mielessä. Reilun puolen vuoden iässä vauvalla todettiin maitoallergia, tuona talvena me sairastettiin eri kokoonpanoilla viisi (kyllä, 5!) eri vatsatautia, seinät ahdisti ja tuntui ettei kukaan auta. Jaksoin esittää reipasta aamuisin puistossa, mutta kotioven sulkeuduttua repesin itkuun. Univelka oli kasvanut vuosien myötä ja äitiyskin oli yhtä suorittamista. Soseet valmistin itse, ristiäisleivonnat tein itse, koitin jaksaa vanhimman mustasukkaisuutta, keskimmäisen kikkailua ja silmät selässä vahtia kiipeilevää vauvaa. Olin ihan loppu.
Tuolloin luin jonkun yli 5-vuotiaiden lasten äidin haastattelun jostain lehdestä. Lehdessä nainen kertoi samankaltaisesta hetkestä, kuinka hän marraskuun sateessa tarhan portilla seistessään oli miettinyt, koska tämä helpottaa, vai helpottaako koskaan. Ja kuinka se oli lopulta helpottanut. Mietin itsekseni, että paskat. Tuskin helpottaa.
Ja nyt, muutama vuosi jälkeenpäin voin kuitenkin itsekin seistä tuon naisen sanojen takana. Se helpottaa sittenkin. Mustavalkoisuuden sijaan alkaa nähdä taas värejä, asiat naurattaa, nukkumisestakin osaa nauttia täysin toisella tavalla. On kuin olisi saanut elämänsä takaisin.
Meidän “vauvat” täyttää keväällä jo 10, 7 ja 5. Pieniä, hienoja ihmisen alkuja, jotka nukkuvat yönsä, syövät itse, pyyhkivät omat takamuksensa, kinastelevat ja omaavat erinomaisen huumorintajun. Muksuja, joiden kanssa voi lähteä kylään ilman viiden kilon hoitolaukkua, vaihtovaatteita, varasitä ja varatätä. Lapsia, jotka osaa sanoa, jos äiti tekee liikaa töitä. Tyyppejä, joiden kanssa voi pelata useemman erän Unoa, eikä tarvitse antaa kenenkään voittaa.
Jokaisesta hetkestä pitäisi osata nauttia, mutta mä myönnän ihan suoraan, että kuopuksen puolivuotispäivän jälkeen mä vaan odotin, että ne menis jo kaikki kouluun. Vaikka suoraan yliopistoon. Niin ihania, kuin vauvat onkin, musta ei olis enää pikkulapsiarkeen. Mutta kyllä nuo vuodet kasvatti. Opetti armollisuutta. Lapset kasvaa, vaikka ne saa välillä eineksiä, paita pysyy päällä silittämättäkin ja tuttipullojen steriloinnista luovuin jo toisen lapsen kohdalla.
Mä tiedän, että ruutujen takana on nytkin teitä äitejä, jotka ovat samassa jamassa, ku mä vielä muutama vuosi sitten. Mä haluisin vaan teille sanoa, että kyllä se helpottaa. Joskus, jossain vaiheessa. Promise.
Tää risteilevä teksti taitaa kaikki kiteytyä nyt siihen, että mulla on hyvä olla. Mä olen oppinut olemaan itelleni armollinen. En ole superäiti, -vaimo, -ystävä tai -ihminen, mutta ei mun tarvikaan. Mä olen kolmekymppinen, asuntovelkainen, ylipainoinen ja persaukinen kolmen lapsen äiti, ihan kiva vaimo ja toivottavasti hyvä ystävä. Mä olen oppinut pitämään lähelläni ne ihmiset, jotka hyväksyy mut tälläisenä, jotka ymmärtää mua, eikä halua jyrätä mun yli. Mä nautin elämän pienistä jutuista ja lähipiirin tuella koitan selvitä niistä huonoista.
Loppuun vielä yhtäläinen halaus jokaiselle vanhemmalle, niin sinne vuokrakaksioon, kuin vastarakennettuun Kannustaloonkin. It’s a god damn hard job to be a parent. Tsemppiä meille!
-Päivi-
Vau !!! Sulla on mahtava tapa kirjoittaa, mä niin ihailen tota sun tyyliäsi :). Täällä pääsi itku. Oikein hyvää ja antoisaa vuotta 2013 :).-Mira-
Voi kiitos, Mira! <3 Ihanaa, alkavaa vuotta sullekin. :)-Päivi-
Sä olet kyllä huipputyyppi. Tuntuu että blogit on nykyään täynnä sitä kiiltokuvaelämää, joissa lapset sulosoinnussa keskenään leikkii hiukset letitettyinä ja ylimpinä ystävinä. Koditvon siistejä ja puhtaita, äidit tekevät itse kaikki ruuat leivästä lähtien, ja siinä sivussa askartelevat, tuunaavat, ompelevat ja sisustavat. Rakastan myös noita blogeja, mutta joskus sitä vain tahtoo, että joku muukin sanoo ääneen mitä se lapsiperheen arjen pyöritys on. Amen, ja nöyrin kiitos tästä päivityksestä 🙂
Voi vitsit, kiitos! En mä nyt huipputyypistä tiedä, mutta oma itseni kuitenkin. Mä oon kans huomannu, että blogimaailma on edennyt enemmän sisustuslehti-suuntaan. Omat ajatukset jätetään sanomatta ja kuvataan vaan kuorta. Niin ihanan inspiroivia, kuin nämä monet blogit onkin, mä kaipaan myös tavallisuutta ja arkea. Amen, ja kiitos kun jaksoit lukea! :)-Päivi-
Ihanaa tekstiä!Niiiiiin armollista,lohduttavaa ja kannustavaa.Näillä mennään.Thänks <3T.äippä lapsille: 6v, 4,5v ,2,5v ja 1,5kk ,joka elää par’aikaa SUURTA unelmaansa onnesta ylimmillään ja toisinaan niin toivottomana hermot riekaleina ;)…perusmother siis 😀
Näillähän me tosiaan mennään. Ei ole hienompaa asiaa, kuin oma lapsi. Ja se, että niitä on saanut useamman, on uskomattoman hienoa. Mutta toisinaan myös niin kovin raskasta. Tsemppiä sinne teille! :)-Päivi-
Hieno kirjoutus!
Kiitos Pömpeli! :)-Päivi-
Musta ei olisi tullut koskaan ison perheen äitiä jos lapset olisi pitänyt synnyttää 1-2 vuoden välein. Jaksan aina ihailla naisia jotka siihen pystyvät, oma pää ei olisi kestänyt. Toisaalta sitten pikkulapsiaika vei meidän perheessä toistakymmentävuotta kun harvaan tehtiin tämä perhe :DMutta totta, on aika ihanaa ettei perheessä ole enää vauvaa eikä taaperoa. Viimeksi toissapäivän reissussa sen lasten helppouden huomasi. Elämä on aika ihanaa juuri nyt!
Mä olisin toivonut kahta ekaa jo pienemmällä välillä, mutta aina ei käy niinkuin toivoo… Enkä nyt kyllä tekisi mitään toisin. Tuo oli hyvin kiteytetty. Elämä tosiaan on aika ihanaa juuri nyt. :)-Päivi-
Hienoa kun kirjoitit asiasta! Se varmasti rohkaisee monia samanlaisessa tilanteessa nyt eläviä.
Näin mä ainakin toivon. :)-Päivi-
Tosi hyvä kirjoitus!
Kiitos! :)-Päivi-
Voi…mulla tuli kanssa kyyneleet silmiin. Tämä oli pysäyttävää. Ja Hirmuisen lohduttavaa. Ja niin realistista. Äitiys todella on just tuota, epätoivoa ja onnenhetkiä vuorotellen, elämää isolla E:llä! Iso halaus, Päivi, just nyt Sinulle * Se, että huomaa että muut painii/on paininut ihan samojen tunteiden ja asioiden kanssa, tuo todella toivoa elämääni :).
Tätähän tää elämä on, ylä- ja alamäkiä, helpompia ja rankempia aikoja. Vertaistuen merkitystä ei pidä kyllä vähätellä, mä saan ainakin voimaa muilta saman kokeneilta. Kiitos kommentistasi. <3-Päivi-
Näin miehenä haluan nostaa kaikille äideille hattua ja korkealle ! Tuo teksti kolahti myös omakohtaisesti, lähinnä siksi että vaimoni on elänyt myös nuo vaiheet. Itsehän olin lähinnä “viaton” sivustaseuraaja 😉 ONNEKSI meilläkin ollaan nuo vauvaperheen karikot selvitetty ja nautiskellaan nyt isompien lapsien metkuista :)T. Jari (saatetaan olla sukua) Ruuska 😀
Hahah, saatetaanhan me olla. 😉 Eikä ne isät ole kyllä yhtään sivustaseuraajia, tietysti ehkä tuossa kotiäitivaiheessa siltä saattaa tuntua, molemmista vanhemmista. Meillä on ainakin isän merkitys korostunut huomattavasti lasten kasvettua isommaksi. Ja mun palattua työelämään. Ilman iskää ei meillä kyllä pärjättäis. 🙂 Hyvä iskät!!!-Päivi-
Osu ja uppos. Ihana teksti. Vedet tuli silmiin täälläkin <3
Ihana kuulla, että teksti herättää tunteita. <3-Päivi-
Voi KIITOS!
Kiitos, kun luit. <3-Päivi-
Niin Hieno kirjoitus taas isolla H:lla. Sulla todella on kirjoittamisen taito :)Itsellä meinaa välillä ottaa koville tuon yhdenkin kanssa. Päivät on oikeinkin mukavia, mutta kun yö koittaa ja lapsi herää vähintään sen 5-10 kertaa yössä, niin leikki on kaukana. Kävin synnytyksen tukihenkilökoulutuksen, jossa voidaan olla avuksi myös vauva-arjen myllerryksessä ja suurena aiheena oli tuo suorittaminen. Itsekin syyllistyin siihen alkuaikoina. Koti piti olla siisti ja ruoka laitettuna jokapäivä, vaikka vauva ei nukkunut edes päiväunia nimeksikään. Jotenkin siitä pääsi vain yli kun oivalsi, että itselle ja perheellehän tätä elämää eletään ja siivoamaan ehtii sitten joskus 🙂 Helpotti suunnattomasti ja nyt ei haittaa enää vaikka tälläkin hetkellä poika repii alalaatikosta kattilat lattialle, sekoittelee laskulaatikkoa ja kolistelee viinipullotelineen pulloja.Haaveissa on toinen lapsi pienehköllä ikäerolla, saapa nähdä tulenko joskus vielä kiroamaan itseni ;)Kiitos sinulle tästä tekstistä. Osui ja upposi varmaan moneen äitiin!
Varmasti tulet kiroamaan itsesi monta kertaa. 😉 Mutta vielä enemmän tulet kiittämään. Mäkin muistan vielä viimesessä synnytyksessä miettineeni, että mitä hittoa mä täällä TAAS teen, kun edellinen on vasta alkanut nukkua yönsä. Mutta hetkeäkään en noista rankoistakaan ajoista vaihtais (no ehkä ne viisi vatsatautia…), koska ne on tehny musta sen, joka olen nyt. Mun mielestä kaikille tuoreille äideille pitäis olla pakollisena joku armollisuus-kurssi. Turha stressaaminen ei vie kuin aikaiseen hautaan…Kiitos sulle hyvästä kommentista!-Päivi-
Nonniin, kaikki tässä onkin jo sanottu ^ <3 Te ootte jo niin paremmalla puolella! T. eräs joka juuri siivosi kaatuneen kuusen jäänteet, ja joka tässä blogien välissä pyyhkii erään nyrkkejä kaurapuurosta..
Ja ei mee ku hetki, kun tekin olette. Tosin mä luulen, että sä osaat nauttia tuosta vauva-ajastakin enemmän, ku mä aikoinaan. :)-Päivi-
Totta joka sana. Mahtavaa ja esimerkillistä kun sanot asiat niinkuin ne on. Nauti elämästäsi, juuri nyt, sulla on lupa siihen. Lapset on ihania, kamalia, ainutlaatuisia, ärsyttäviä ja ties mitä vielä – varsinkin murrosikäisinä, odotapas vain 😉 Terkkuja kuuden äipältä (lapset 19, 18, 14, 11, 9 ja 7vee)
Nyt koitan nauttia parhaani mukaan. 🙂 Ja ei, en odota yhtään murrosikiä, tulevat sitten aikanaan. ;)-Päivi-
Kiitti tästä! Hyvin upposi, vaikka välillä hävettää kitistä kahden lapsen äitinä toiselle, joka on hoitanut useampaa lasta ja parhaassa tapauksessa useampaa PIKKUlasta. Onni on sentään jo 5 ja melko omatoiminen! Mutta tämä meidän kakkonen on osoittautunut melko haastavaksi ja imee meistä vanhemmista mehut… toivottavasti ei ole tämän kohdalla kyse allergiasta, vaan siitä itsestään ohimenevästä “vaiheesta”. Yön pimeinä tunteina, kun V vaatii ruokaa tunnin välein, olen usein ajatellut, että tämä on viimeinen yö jonka jaksan. Että ei enää yhtään enempää pysty. Mutta sitten tulee seuraava yö ja sitä seuraava… ei tässä taida olla vaihtoehtoa kuin jaksaa? Ja kun tuo terroristi aamulla herättää hampaattomalla hymyllään, se kummasti karistaa unenrippeet silmistä. 🙂
Ei saa hävettää. Kyllä yksikin lapsi voi väsyttää siinä missä kolmekin. Ja jokaiselle tämänhetkinen tilanne on juuri se akuutein. Ja hei, univelka on univelka vaikka voissa (tai suklaassa) paistais. ;)Tsemppiä vauva-arkeen! Koittakaa muistaa ottaa aikaa myös kaksin. Kultaakin kalliimpaa. <3-Päivi-
Nyt olen oikein pahanilman lintu, mutta nauti niin kauan kuin voit 🙂 Tuo on ihana seesteinen vaihe. Meillä isot ovat kohta 14, 15 ja 17. No ei tarvitse takapuolia pyyhkiä tms. mutta hermo palaa miljoona kertaa päivässä ja kuulema meidän murkut ovat suvun ja ystävien mielestä vielä extra kilttejä ja helppoja. Itse olen kyllä sitä mieltä, että voi kun saisin vielä vaikka päiväksi sen ajan takaisin kun kaikki olivat alle kouluikäisiä 🙂 🙂 🙂 Niin ja ei se ollut helppoa ( vanhin oli 2 kolmannen syntyessä) allergioineen, koliikkeineen…. silti vaihtaisin vaikka heti.Murkkujen äitee
Odotinkin jo vähän tällästä “odotas vaan”kommenttia.:) on varmaan ihan inhimillistä haikailla aina sen perään, mitä ei juuri ole. Mä kuitenkin ajattelin nyt parhaani mukaan nauttia tästä hetkes ja murehtia murrosikää sitten kun sen aika on. Helppoa se ei varmasti ole. Mutta sitä suuremmalla syyllä koitan olla tähän kaikkeen tyytyväinen nyt. 🙂
Komppaan edellistä “murkkujen äiteetä”:) Lapset kasvaa niin ongelmatkin kasvaa – näin karrikoidusti sanottuna.Meillä kahdeksan lasta ikähaitarilla 1-22v…Kultaakohan aika muistoja… kun vieläkin haluaisin lapsia jos en olisi niin vanha;)Ihana blogi sulla!
No toivottavasti mä 15 vuoden kuluttua kirjotan toisen tälläisen tekstin murrosikien jälkeen… 😉 Nyt nautin kuitenkin tämän hetken tästä “helpommasta” elämästä. :)Kiitos! Ja mukavaa vuodenvaihdetta! :)-Päivi-
Asioilla on aina onneksi molemmat puolensa. Itse olen päässyt pikkulapsivaiheessa helpolla, pääsääntöisesti meillä on nukuttu & syöty hyvin. Tottakai vastoinkäymisiäkin on ollut, mutta niistä on aina päästy suht mallikkaasti eteenpäin. Uskoisin, että osuutensa on myös omalla luonteellani ja valoisalla ajattelutavalla. + Ihanalla miehellä <3 Sekä äitini mahtavalla avulla, olemme miehen kanssa päässeet aina silloin tällöin lataamaan akkuja kahdestaan (tai vain vauvan kanssa), sillä jaksaa monta kuukautta eteenpäin! Vaikka pikaista arkiapua ei ole ollut, nämä irtiotot ovat auttaneet jaksamaan. Joskus jopa kauppareissu Prismaan YKSIN, on tuntunut lomalta ;-)Nyt odotellaan pahimpia murkutuksia, toivotaan, että iltatähden suloinen läsnäolo tasoittaa niitä isompien sisarusten töyssyjä!T: Äitee + 5 lasta (1-12veet)
Sehän on ihan mahtavaa, että teillä on sujunut kaikki hyvin. Ja tuo isovanhempien apu on todella kullan arvoista, myös tässä “myöhemmässä” vaiheessa. 🙂 Meilläkin on ollut verraten TOSI helpot lapset, jo pienenä. Mutta siitäkään huolimatta en osannut vauva-ajasta nauttia. Varsinkaan viimeisen kohdalla. Vastoinkäymiset ja väsymys tuntuivat käyvän toisinaan ylivoimaisiksi. Enkä tällä missään nimessä tarkoita sitä, että näin olisi kaikilla. Mutta koska uskon, etten ole ollut ainoa, halusin nämä tuntoni jakaa. Jos tällä pystyin valamaan uskoa yhdellekin vaipparallin keskellä elävälle vanhemmalle, olen iloinen. :)Oikein mukavaa vuodenvaihdetta koko perheellenne! :)-Päivi-
I feel you! Kyllä nyt helpottaa,kun lapset ovat jo 5- ja 7-vuotiaita. Jää omaa aikaa ja saa nukkua yönsä :)Onnellista Uutta Vuotta 2013 ♥
Tuo nukkuminen on yksi tärkeimmistä elämänlaatua helpottavista jutuista. :)Oikein onnekasta alkanutta vuotta teillekin! <3-Päivi-
Kiitos!!!! Tällä taas jaksaa… 🙂 Ihanaa Uutta vuotta 2013!
<3 Kiitos, kun jaksoit lukea. 🙂 Tsemppiä ja oikein ihanaa uutta vuotta!-Päivi-