Ne oli ne kangaskengät. Pienet, pinkit, läpimärät kangaskengät eteisen lattialla. Itku tulvahti jostain syvältä, tyrskähti kuin paha olo joskus. Yllättäen ja pidättelemättä. Itkua riitti ja riittää vieläkin. Vaikka sitä viikkotolkulla jaksaa, lopulta tulee aina ne kangaskengät, jotka laukaisee riittämättömyyden ja ahdistuksen ulos.
Vaikka mä olen jo kaksi isompaa muksua saatellut aiemmin koulutielle ja vaikka olenkin niin valtavan huojentunut siitä, että taaperoajat on ohi, nyt ahdistaa tosi kovaa. Pienimmän koulutien aloituksen kanssa olen kipuillut enemmän, kuin olisin osannut arvata. Tunteet on uskomattoman ristiriitaiset. Samaan aikaan, kun on ihanaa, että lapset on jo isompia, konkretisoituu jotenkin arjessa se, kuinka hurjan pieniä ne kuitenkin vielä on.
Mua ahdistaa ihan valtavasti, etten ole täällä neuvomassa joka aamu pienintä koululaista, koska iso viisari on siinä asennossa, että kuuluu lähteä. Tuntuu ihan järjettömän pahalta vastaanottaa vielä huteralla suomen kielellä kirjoitettuja viestejä iltapäivällä, joissa kysytään koska tulen kotiin. Itkettää se, etten ole aamulla vielä kerran viimeisenä muistuttamassa, että pitää pukea saappaat, eikä kangaskenkiä.
Keväästä asti olen tehnyt enemmän vakituisesti kahta työtä. Ensimmäistä, joka maksaa valtaosan laskuista ja toista, jossa saan toteuttaa itseäni ja joka antaa elämään vähän liikkumavaraa. Tänään ne läpimärät kangaskengät sai mut kyseenalaistamaan koko paletin. Kuinka epäreilu ja paska mä olen, että laitan noin pienen selviämään yksin kangaskenkineen sateeseen. Koska vaikka teen kakkostyötäni aina täältä kotoa käsin, en millään ehdi olla lapsille läsnä niin paljon, kuin haluaisin. Ja ne on kuitenkin viimeiset tyypit, joiden siitä tulisi mitään maksaa tai mitenkään kärsiä.
Mä jotenkin kestän sen, että unohtelen asioita enkä ehdi joka paikkaan. Ja useimmiten senkin, että vaikka unohtelen omia asioitani, saan olla muistuttelemassa koko muuta perhettä niiden asioista jatkuvasti. Kestän vielä pyykkivuoret, kenkä- ja takkiröykkiöt eteisessä ja senkin, että muistan tarkistaa ehkä neljäsosan lukuläksyistä. Mutta sitä luonto ei millään meinaa sietää, etten pysty parempaan. Etten saa kasattua tätä palapeliä niin, että olisin tarpeeksi saavutettavissa ja vierellä niissä ihan tavallisissa, mutta noille pienille vasta opeteltavissa hetkissä. Niissä, joissa pitää muistaa sateella pukea kumisaappaat.
-Päivi
Kiitos muuten kaikki ihanat vinkeistä edelliseen postaukseen! Vastailen huomenissa teille kaikille.
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Voi Päivi <3 Et oo yksin. Sama riittämättömyyden tunne vaivaa muitakin. Jotenkin tässä pitää vain pinnistellä ja tarttua niihin hyviin hetkiin. Onnistumisen hetkiin, niihin tuokioihin kun onkin hyvä äiti ja muistaa edes jotain.
Ja onneks useimmiten sitä tarraakin noihin, kun on vaan pakko. Täydellisyyttä ei onneks enää tässä vaiheessa edes havittele, mutta sitten tulee näitä low pointeja. Jotka usein just saa alkunsa jostain tosi pienestä. Mutta yritetään muistaa, että riitetään näin. <3
Kuten edellinenkin tosesi… voi Päivi ? Se mun vimppanen, tytteli, pikku prinsessa.. Se on se mun murheeni ja iloni, tiedän, että mulle ei tällaista pienokaista enää tule.
On suuria iloja; likka pärjää aina, miten vaan. Suuria murheita; miten opastan, viimeinen mahdollisuus tehdä oikein, korjata vanhempien lasten kanssa tehdyt virheet. Vaativainen likka tää on, vanhemmat lapset on poikia. Miten tästä selviää? Enemmän se ainakin vaatii tuon tylleröisen kanssa. Välillä sydän iloitsee ja on pakahtua. Toisinaan taas itkee, kuin koski sateisella säällä. Tsemppiä, tästä me selvitään?
Tuossahan se ristiriita juuri piilee. Kun kuitenkin tietää, että pärjäähän ne ja oppiihan ne. Mutta kuitenkin haluaisi olla enemmän vierellä ja parempi ja vaikkasunmitä. Eiköhän tämä taas tästä. <3
Sympatiaitku tuli just. Kuvasit tosi kauniisti tuota työssä käyvän äidin sietämätöntä keveyttä… eli kun arki ei ole kevyt yhtään.
Teemme parhaamme, olemme juuri tarpeeksi täydellisiä äitejä omille lapsimme kun tiedämme tehneemme kaikkemme ja se riittää siihen asti kun riittää. Ja jos ei tutkiskelun jälkeen itselle riitä, jonkun yhtälössä pitää muuttua.
Muutos on mahdollisuus ja sitten kuintenkin aina pelottavaa kun ei ihan tiedä mitä siitä seuraa.
Minä itkeä vollotin holtittomasti koko illan. Ja kaikki lähti niin pienestä, mutta möykky vaan suli just silloin. Toisaalta nää romahdukset on toisinaan ihan paikallaankin. Mitään muutosta ei ikinä tapahdu, jos ei ensin pohjia myöten tajua, että jokin ei vaan toimi.
Miettimistä tässä on ja jotain ratkaisujakin on varmaan tehtävä, vaikka se pelottavaa onkin.
Voi, miten tutun kuuloista riittämättömyyden tunnetta! Meillä sentään useimmiten lähdetään aamulla yhtä matkaa, mutta ne iltapäivät ei tunnu kivalta… juuri ne haparoivat viestit hymiöillä kuorrutettuna, äiti, milloin tuut kotiin? Iltaisin sitten halataan ja sylitellään koko päivän edestä. Kyllä ne selviää, kun tuntee että parhaamme tässä yritetään!
Joo ja välillä näitä kestää vaan paremmin. Sitten tulee päiviä, jolloin on valmiiksi väsynyt ja huonolla tuulella ja jokin pieni asia vaan katkaisee kanankaulan.
Mut tsemppiä meille, kyllä me pärjätään!
Täällä yksi äiti tuntee saman piston rinnassaan. Ihana teksti – upea äiti lapsillasi <3
Kiitos. <3 Parhaani yritän, kuten me kaikki. Ja ollaan kuitenkin kai parhaita omillemme. 🙂
Eikö teillä päin olisi mitään iltapäiväkerhoa? Oma ekaluokkalaiseni on siellä, ja keskimmäinenkin oli kaksi vuotta, ja ainakin meidän koululla se oli huippupaikka. Tai sitten joku naapurin mummo tai luokkakaveri, jonka luona voisi pari tuntia viettää, kun ne ekaluokkalaisen koulupäivätkin ovat niin lyhyitä. Meillä alkaa koulu onneksi pääosin kahdeksalta, niin ei aamulla tarvitse lähteä yksin.
Yksi vinkki on jo illalla katsoa seuraavan päivän sää, ja yrittää laitta vermeet seuraavaa päivää varten valmiiksi eteisen lattialle. Meillä mies hoitaa tämän ja Wilma-viestit, joten delegoi sinäkin vaikka tuo täsmäsään katsominen ja kamojen miettiminen miehelle, jos et itse illalla ehdi.
Meilläkin ekaluokkalaiselle on tullut huolen paikkoja, vaikka noita lähtemis- ja tulemishuolia ei ole. Yksi ilta itkeä tihuutti sängyssä ja kun yritin kysyä, mikä hätänä, sanoi, ettei mikään. Hetken päästä tuli itkien kertomaan, että kun liikunnan jälkeen pitää käydä suihkussa, niin voisitko kertoa, miten se hana toimii, kun on erilainen kuin kotona. Aamulla sitä käytiin isän kanssa sitten testaamassa koululla ja opekin hoksasi opettaa asiaa koko luokalle. Mutta viikon oli lapsi jo sitä hermoillut kertomatta mitään kotona, vaikka on moneen kertaan sanottu, että pyydä apua ja kerro huolista. Kyllä siinä itseltäkin meinasi itku päästä, kun lapsi nyyhkytti sylissä. Monia huolia vielä tulee herkälle ja pedantille lapselle vastaan koulutien varrella, kun ei sitten huolensa keskellä saa kysyttyä, kun ei haluaisi koulussa itkeä. Itse olen ollut pienenä (ja isompanakin) juuri samanlainen, joten eläydyn voimakkaasti tilanteisiin. Tosin myös osaan ymmärtää, ennakoida ja opastaa tarpeeksi perusteellisesti. Sitten hän on kyllä tosi onnellinen, kun on neuvojen mukaan pärjännyt ja hoitanut jonkin tilanteen.
Sen verran voin lohduttaa, että kolmannella luokalla tilanne helpottaa. Keskimmäinen jää kavereiden kanssa pihalle pelaamaan koulun jälkeen, ei suostu enää tulemaan samalla kertaa kuin nuorempi viedään vaan haluaa mennä yksin. Osaa tulla kotiin, syödä ja mennä harrastuksiin (lähes aina) oikeaan aikaan. Sitten isompana ei myöskään riipaise niin sydämestä, kun ei ole laitettu kumppareita, vaikka käskettiin (kun on kymppivuotiaasta niin noloa) ja lähti hupparilla kaatosateeseen (vaikka takki kyllä käskettiin laittaa). Tai tämänhän kyllä jo tiedätkin, kun on jo vanhempia lapsia, mutta samoin itsellä tuo kuopus tuntuu niin paljon pienemmältä 🙂
On täälläkin iltapäiväkerhoja kyllä. Ei olla koettu sitä (ainakaan tähän asti) tarpeelliseksi, kun lasten pappa asuu meidän naapurissa ja isommat sisarukset ovat myös kotona. Tämä pienin on vaan vähän sellainen hönttälöörä, joka elelee vahvasti vielä satumaailmoissa ja unohtelee asioita helposti. Vaikka usein kehotetaan menemään iltapäivästä papalle, ei se oikein toteudu. Yhdenkin kerran neiti oli unohtanut avaimet ja kännykän kotiin ja seissyt tunnin sateessa pihalla odottaen sisaruksiaan koulusta. Kun kysyttiin, miksei hän mennyt papalle, oli vastaus: ei vaan just sillä hetkellä tullut mieleen. 😀
Tiedän, että tää helpottaa ja pärjäähän se ja oppii koko ajan. Ja isommat auttaa kyllä, kun vaan ovat paikalla. Mutta tää on vaan erilaista kuin ennen. Kun vanhin alotti koulussa, olin vielä pienimmän kanssa hoitovapaalla. Keskimmäisen mennessä kouluun tein osa-aikaista työviikkoa. Oli enemmän aikaa opastaa ja seurata.
Meillä tällä hetkellä suurta maailmantuskaa pyörittelee vanhimmainen 12-vuotias. Hänellä tulee usein iltaisin mieleen ahdistavia asioita, joita sitten käydään yhdessä läpi. Ei se helppoa ole tuo kasvaminenkaan…
Älä murehdi! Kyllä se lapsi oppii itse, kun riittävän usein kastelee ne kangaskenkänsä. Ja samalla oppii itsenäiseksi ja aikaansaavaksi. Huono omatunto on suomalaisten äitien kansantauti. Oikein ottaa päähän! Sen energian vois käyttää johonkin kivempaan… Sun lapsilla on asiat aivan loistavasti. Normaali arki on “riittämätöntä” joka perheessä. Idylliä on vain (muiden) blogeissa… 😛 Ja hei loppujen lopuksi; kaikki jää henkiin ja ovat vähän vastustuskykyisempiä karaistumisen tuloksena ! Tsemppiä!
Hahaha, olet NIIN oikeassa! Riittämättömyys- ja syyllisyystaudit taitaa olla ainakin suomalaisäitien keskuudessa varsin yleisiä. Tässä vuosien varrella on oppinut olemaan itselleen armollisempi (onneksi), mutta toisinaan näitä heikompia hetkiä tulee.
Mut kyl me selvitään! 🙂
Voi että, niin tuttua! Me on taidettu puolison kanssa yrittää hakea hieman sellaista keskitiekompromissia. Että ollaan kyllä töissä, jotka ovat välillä haastavia…ja yritetään vähän harrastaa ja toteuttaa itseämmekin… Ei voi sanoa, että me elettäisiin jotenkin erityisesti lastemme ehdoilla… Mutta sitten kuitenkin nyt kun nuo lapset kerran tuossa on, niin on yritetty tehdä sellaisia ratkaisuja, ettei ne joutuis liian aikaisin ottamaan liikaa vastuuta. Ja sitten on vähän vahdattu sitäkin, ettei isompana lapsena joutuisi ottamaan myöskään liikaa vastuuta sisaruksista… Eli toisin sanoen, kaikkein vaativimmille työkuvioille ja aikaavievimmille menoille on tässä kohtaa sanottu “ei kiitos”. Sekä mies että minä olemme tänä syksynä kieltäytyneet tahoillamme työstä, jossa oma asema olisi kohonnut huimasti, mutta jossa reissupäiviä ja pitkiä iltoja olisi myös tullut huimasti lisää. Ei ollut helppoja päätöksiä. Ja sit taas toisaalta kuitenkin oli.
Mutta kyllä mulle välillä silti tulee noita isoja äitiysitkuja. Ja jotenkin tuntuu, että isompien lasten kanssa ne itkutkin on jotenkin vähän kipeämpiä kuin ennen, taaperoiden kanssa. Että juu, kipuilua liittyy erityisesti noiden koululaisten kasvamiseen ja kasvattamiseen täälläkin. Halaus!
[…] Hieman kiristelee nimittäin sinä aamuna laittaa tenavia tallaamaan koulumatkaa puhki kuluneissa kangaskengissä. Kumisaappaat, sadetakki ja sateenvarjo on ihan hyvä varustetaso. Tai ees ne saappaat. Tai […]
[…] vuonna ne oli kangaskengät. Tänään, melkein tasan vuotta myöhemmin, se oli […]