Reissukarma is a bitch!

Kun tänään 15 vuotta täyttävän esikoisen syntymän jälkeen innostuttiin järjestämään ensimmäiset kotibileet – tupaantuliaiset – lapsi tuli sopivasti juhlia edeltävänä iltana kuumeeseen, juhlat peruttiin ja kilokaupalla makaronisalaattia kaadettiin roskikseen. Kun olin kuopuksen raskaan ja allergisen vauva-ajan päätteeksi sopinut ystäväni kanssa virkistysviikonlopun Helsinkiin, sekä minä että yksi lapsista sairastuimme lähtöä edeltävänä iltana vatsatautiin. Kun päätimme ensimmäistä kertaa järjestää miehelleni syntymäpäiväjuhlat hänen täyttäessään 30, kaksi lapsista sairastui vatsatautiin mummunsa hoivissa juhlien jo ollessa käynnissä.

Ja kun kerran järjestettiin lapsille yllätysristeily ja lähdettiin aamulla ajamaan hämmennyksestä innostuneet mukelot takapenkillä Turkuun, pienin laattasi kesämekolleen juuri, kun päästiin kaartamaan satamaan ja nähtiin ensimmäinen laiva. Alkuvuoden hääpäivämatka kaatui puolestaan lopulta työkuvioihin.

Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, miksi jo ennen viime viikkoista Wienin reissua olin kovin epäileväinen sen suhteen, tulisimmeko koskaan matkaan pääsemään. Meillä kun tuntuu vain olevan järjettömän huono tuuri minkä tahansa arjesta poikkeavien suunnitelmien kanssa.

Wienin reissun lähtö koitti viime viikon sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Ja voitte varmaan uskoa, että meidän aamiaispöydässä vedettiin tiukkaa vitamiinicocktailia sinkistä maitohappobakteereihin ja monivitamiineihin jo kuukautta ennen reissua. Kaikille hyvän matkan toivottelijoille sanoin, etten usko lähtöön, ennen kuin kaikki oikeasti ollaan koneessa. Ja nauroin. Eihän meille oikeasti voisi _taas_ voisi osua niin paska tuuri, että sairastuttaisi.

Perjantaina jo hiljaisesti itsekseni mietin, että nyt ollaan jo niin lähellä, että ei tässä nyt enää mitään varmaan tule.

Vaan vähänpä tiesin.

Perjantai-iltana tultiin porukalla korismatsista ja teiniä alkoi yllättäen yskittää. Ajattelin, että jotain on mennyt kurkkuun, eikä sen kummempaa. Aamulla tyttö tuli kuitenkin alakertaan ja valitteli flunssaista oloaan. Yöllä oli hikoiluttanut ja aamulla ollut lämpöäkin, mutta hän oli itse sitä mieltä, että oli varmaan patteri vaan huoneessa liian kovalla.

Mimmi lepäsi koko päivän ja järkeiltiin, että kun nyt ei flunssaa kummempaa ole, tuskin tulisi vaikuttamaan lähtöön kuitenkaan. Illalla mitattiin kuitenkin kuume vielä, kun tyttö oli kovasti viluinen. Mittari näyttikin yllättäen 39,1 ja ajatukset menivätkin uusiksi. Mitenkäs hemmetissä tämä homma nyt saataisiin hoidettua? Jos vanhin lapsi joutuisi jäämään reissusta pois, joutuisin minä jäämään hänen kanssaan, ja jos taas minä jäisin, jäisi matka väliin myös kuopukselta. Poika, jonka koristurnausmatka siis oli kyseessä, ja lasten isä majoittuivat siis joukkueen mukana koulussa. Eli pahimmassa tapauksessa lähtijöitä olisi ollut meidän viisihenkisestä perheestä vain kaksi.

Lauantai-iltana itkin niin, että koko kroppa tärisi. Pettymys oli niin suuri ja kokonaisvaltainen. Tämä matka ei ollut pelkästään “joku matka”, vaan lasten ensimmäinen lentomatka ja meidän koko perheen ensimmäinen pidempi ulkomaanmatka. Ensimmäinen kerta, kun moinen ylipäänsä on ollut mahdollista.

Sunnuntaiaamuna tyttö heräsi edelleen kuumeisena ja päätettiin soittaa päivystykseen. Oireluettelon jälkeen hoitaja kehotti suorilta tulemaan paikalle – kuulosti ihan kaupungissa riehuvalta influenssalta.

Sinne siis menivät isä ja tytär, alle vuorokautta ennen lähtöä samaan aikaan, kun minä yritin pitää pienempien lasten reissumieltä yllä ja pakata kamoja laukkuihin, vaikken yhtään tiennyt, millä kokoonpanolla matkaan seuraavana yönä päästäisiin.

Pikatesti osoitti hoitajan arvauksen oikeaksi: influenssa A. Positiivisena uutisena kuitenkin se, että lääkäriin hakeuduttiin ajoissa ja lääkitys yleensä tehoaa nopeasti. Lääkäri ei kieltänyt matkustamista, mutta kehotti tietysti miettimään tarkkaan, kannattaisiko matkaan lähteä, jos olo olisi kovin kurja. Virusta oli kuitenkin liikkeellä niin paljon, että tartuntariski oli käytännössä vähän joka puolella.

Ensimmäinen siivu reissukassasta kiikutettiin siis apteekkiin. Influenssalääkitys potilaalle ja estolääkitys meille muille perheenjäsenille haukkasi lähes pari sataa euroa tuliaiskassasta. Tuossa kohtaa se tuntui kuitenkin yhdentekevältä. Olisin maksanut vaikka enemmänkin siitä varmuudesta, että päästäisiin matkaan koko perheellä.

Tyttö oli itse sitä mieltä, että jaksaisi ja haluaisi lähteä. Saatiin lääkekuurit aloitettua ja vähitellen toiveikkuuskin heräsi. Ehkä me sittenkin päästäisiin matkaan. Pakattiin ja valmistauduttiin yöherätykseen, tehtiin eväitä ja tuplatsekattiin passeja, matkalippuja ja latureita.

Mutta eihän tämä olisi ollut ollenkaan meidän perheen kertomus ilman kaiken kokoavaa laatoittamiskokemusta. Kuin kirsikaksi koko vittumaisen kakun päälle mimmi voi pahoin vielä juuri ennen nukkumaanmenoa. Siinä kohtaa mentiin kyllä miehen kanssa hetkeksi aika hiljaisiksi ja toisaalta samalla yritettiin lohduttaa itkeviä pikkusisaruksia, jotka surivat siskonsa puolesta. Tunnelma oli aavistuksen kaoottinen.

Lähtöön oli aikaa tässä vaiheessa kuutisen tuntia. Koska tyttö ei muuten voinut pahoin, järkeiltiin oksennuksen johtuneen vahvojen särkylääkkeiden ja uuden lääkekuurin yhteisvaikutuksesta. Tässä vaiheessa käytiin kuitenkin naapurissa isälläni, ihan vain varmuuden vuoksi. Jos näyttäisi siltä, että tyttö ei jaksaisi lähteä, voisiko hän mennä viikoksi papalle. Kuten aina, pappa tietysti lupautui auttamaan.

Uni ei tullut silmään kuin ihan muutamiksi minuuteiksi sinä yönä. Tuntui kamalalta pelkkä ajatuskin siitä, että yksi lapsista joutuisi jäämään niin pitkään odotetulta matkalta pois. Yhtä hirvittävältä tuntui ajatus siitä, että samalla peruuntuisi myös kuopuksen matka, jos päättäisimme jäädä tyttöjen kesken kotiin. Ahdistava oli myös ajatus kovasti kipeän lapsen matkustamisesta – olisiko näissä vaihtoehdoissa edes voittajia?

Kun kello klo 2.30 herätti, oli teini kuitenkin ylhäällä ensimmäisten joukossa. Kuumetta oli vielä, mutta lukemat olivat selkeästi laskeneet ja tyttö oli verrattaen pirteä, ei yhtään huonovointinen ja halusi ehdottomasti lähteä mukaan.

Ja niin me lähdettiin. Luojan kiitos, me kaikki lähdettiin.

Tyttö jaksoi matkustaa tosi hyvin ja perillä sai levätä melkein koko ensimmäisen päivän ja toisena päivänäkin otti vielä tosi rauhassa. Lääkkeet tosiaan tehosivat nopeasti ja kuume laski. Loppuviikosta mimmi oli jo mukana ostoksilla ja peleissä. Päästiin sittenkin nauttimaan yhdessä ihanasta Wienin keväästä. Meillä oli ihan mahtavaa!

Itse matka oli huikea elämys monin tavoin, mutta siitä erikseen vielä myöhemmin, enkä useampaankin kertaan.

Mutta niin. Kai tää vaan on meidän tapa tehdä asiat. Aina vähän reunalla. Huh huh.

-Päivi