– No nyt se pikkumimmi sai sit synttärikutsun.
– Eikä… Koska ne on?
– Sunnuntaina.
– Voi helvetti.
Tämän keskustelunpätkän kävin mieheni kanssa puhelimitse muutama vuosi sitten. Ihan tavallisena arki-iltapäivänä, alkuviikosta. Muistan, että oli kevät ja paistoi aurinko, olin matkalla töistä kotiin. Puhelun jälkeen olin pillahtaa itkuun. En siksi, että lasten kaverisynttäreissä olisi mitään surullista, vaan koska meillä ei ollut rahaa. Yhtään.
Tilin saldo näytti tuona iltapäivänä kymmentä euroa ja muutamia senttejä päälle. Tulossa oli viikonloppu, josta piti tuolla rahasummalla koko perheen selvitä. Auton olimme päättäneet tankata vasta palkkapäivänä, maanantaina. Mutta sitten tuli ne synttärit, ja koko pakka repesi liitoksistaan.
Jokainen, joka on ollut vaikka hetkellisestikin taloudellisesti tiukoilla, tietää, kuinka rahasta tulee oikeasti merkityksellistä vasta, kun sitä ei ihan oikeasti ole. Millaista on valita ruisleipäpaketin ja makaronipussin väliltä, maksaa maitopurkki viisisenttistornilla ja kiertää lenkkipolkuja tyhjien pullojen toivossa. Kuinka iloiseksi voi tulla laukun sivutaskuun unohtuneesta kolikosta tai riemuita Facebook-kirpparilta tienatusta vitosesta. Ja toisaalta, kuinka nöyrää on aikuisena madella vanhempiensa eteen lainaamaan rahaa, jotta voi ostaa lapsille ruokaa.
Kun päätin viimein muutama vuosi sitten lopettaa pikkukauppani, oltiin ehditty elää tiukoilla jo jonkin aikaa. Yritys tuotti yksinkertaisesti liian vähän, eikä yhden ihmisen palkka riittänyt millään kattamaan perheen kaikkia menoja. Kiristettiin ja venytettiin, liuettiin hätävalheilla monista kekkereistä, kaivettiin säästöpossut tyhjiksi, mutta ääneen ei puhuttu. Rahattomana eläminen tuntui kamalan häpeälliseltä.
Todellista tilannetta eivät tienneet edes parhaat ystäväni. Kun ahdinko oli itse aiheutettu, siitä tuli myös itse selvitä. Ja kuka nyt haluaa sanoa kaverilleen ääneen, että mulla ei oikeasti ole kahta euroa, että voisin tulla sun kanssa kahville?
Olen syntynyt duunariperheeseen, kasvanut duunariperheessä ja kuulunut myös aikuisikäni tuollaiseen johonkin alempaan keskiluokkaan. Niinpä luin, ja kuuntelin, mielenkiinnolla Valeäiti-Hannen ja Salamatkustaja-blogin Satun keskustelua rahasta toisesta näkökulmasta, sieltä varakkaiden vinkkelistä. Kun tuo oma, syvä kausi oli itsellä vielä turhankin hyvin muistissa, tuntui erikoiselta lukea, että varakastakin ihmistä voi nolottaa. Samaan aikaan jotenkin ymmärsin sen. Ihmisen luontainen ajattelu kun toimii helposti siten, että jonkun omalla työllään hankkima kymppi on pois minun vitosestani. Että on väärin tienata suuria summia vaikkapa johtotehtävistä samaan aikaan, kun monilla, etenkin naisvaltaisilla aloilla palkat laahaavat valovuoden jäljessä.
Ja sit on se kateus. Itse myönnän olleeni kateellinen kaikissa vihreän sävyissä. Kateellinen ulkomaanmatkoista, autoista, taloista ja vaatteista. Kateellinen niille, jotka pystyivät lähtemään ex-tempore pizzalle, kahville tai kaljalle. Mutta myös kateellinen ihmisille, joiden ei tarvinnut ruokakaupassa näppäillä ostoksiaan laskimeen, jotta ei kassalla varmasti tulisi häpeällistä tilannetta, jossa loppusummaa pienennetään nuudelipussi kerrallaan.
Pari viikkoa sitten havahduin availlessani tulppaanikimppua kauppareissun jälkeen. Kuinka olin ostanut kimpun ihan tuosta vaan, joutumatta hetkeäkään ajattelemaan, onko tilillä riittävästi katetta. En siksi, että sitä olisi ylenmäärin, vaan koska tiesin, että sitä oli riittävästi. Tajusin, etten ollut murehtinut raha-asioita hetkeen, koska siihen ei ollut tarvetta. Vaikka pätäkkää ei olisikaan paljon, ajatus ei paina kahlitsevana möykkynä mielessä koko aikaa, kunhan sitä on tarpeeksi.
Eniten rahalla on merkitystä juuri silloin, kun sitä ei ole. Niinä hetkinä, kun lapsi kaivaa repustaan synttärikutsun ja ylimääräinen kymppi, tai edes vitonen, olisi revittävä jostain. Tilanteissa, joissa kerätään työkaverille läksiäislahjarahaa, koska kyllähän jokaisella nyt parikymppiä on laittaa, kun tiedät, ettei ole.
Rahasta pitäisi puhua enemmän ja avoimemmin. Ehkä häpeän leima vähitellen kuluisi pois ja ymmärrys lisääntyisi. Ehkä kadehtimisen sijaan nähtäisiin, että harvoin se raha pienellä työllä on tullut, ja toisaalta, ettei suurellakaan työllä välttämättä tienaa riittävästi.
En muistele noita muutaman vuoden takaisia ahdingon aikoja erityisellä lämmöllä, mutta en enää katkeranakaan. Kaikesta on mahdollista selvitä, eikä yhden yrityksen vanavedessä ole tarve upota itse, vaikka pohjaa vähän kävisikin koskettamassa.
Ja sitä paitsi, en ole koskaan arvostanut maljakossa nököttävää kukkakimppua yhtä paljon kuin nyt.
-Päivi
Asiaa. Alusta loppuun.
Tykkään tavastasi tarkastella asioita, arvostan sitä ettet ikinä luisu ääripäihin puhumaan vaikka aihe olisi kuinka vaikea ja omakohtainen. Tämä oli kaikkiaan tosi tervetullut teksti blogiskenessä, kiitos.
Kiitos, Laura. Tämä merkkaa tosi paljon. <3
En oo tullut ajatelleeksi ennen, mutta tää tarkastelukulma on varmaan lopulta aika ominainen mulle. Pyrin aina katsomaan asioita useammalta kannalta, aina en tietenkään onnistu, mutta yritän. Hyvä, että se myös näkyy.
Alleviivaan tuosta kaiken. Sairaslomalla kun ei tienaa ja joskus se kahville lähtö on mahdotonta kun ostaa ennemmin sillä 2eurolla naapurikirppikseltä esikoiselle tuuluhousut, ettei tarvi toppahousuissa kulkea enää huhtikuussa…
Sä oot ihana! Totuuden torvi ❤
Se on muuten niin, että tuollainen kahden euron kolikko on täysin eri arvoinen, eri elämäntilanteissa. Kun rahaa on riittävästi, kolikoita voi pyöriä jonkun purkin pohjalla, taskuissa, tai pöydillä. Ne on silloin “vain kolikoita”, joilla ei saa juuri mitään. Kun rahaa ei ole, kaksi euroa tuntuu ihan oikeasti mahdollisuudelta. Ja että sillä voi oikeasti saada tuulihousut. Onneksi voi.
Kiitos. <3
Kiitos. Täyttä asiaa. Vuosi sitten tuli monta yllätystä, jotka meinasivat suistaa talouden täydellisesti raiteiltaan, mutta selvittiin. On kuitenkin yhä tuoreessa muistissa miltä tuntuu lähekkäin olevat neljät kaverisynttärit.
Ja kun ne tilanteet usein tulee yllättäen. Meilläkin on ollut vuosien varrella työpaikan menetyksiä, konkursseja ja vaikka mitä. Sitä myös oppi sellaisen varovaisen, jopa pelokkaan asenteen. Että on ihan varma, että kohta taas sattuu jotain. Siksi tuollainen kukkakimpusta nauttiminenkin on olennaista. Ettei ihan koko ajan vaan pelkää, vaan osaa nauttia niistä pienistä jutuista, jotka ei aina ole olleet itsestäänselviä.
Ja tosiaan, noi kaverisynttärit… Mielikuvitusta on vaatinut.
Ihana, koskettava ja tärkeä kirjoitus. Itse omassa lapsuusperheessäni olen kokenut jossain määrin vähävaraisuutta.. niin, että edelleen takaraivossa kummittelee ajatuksia: “sitten kun ollaan köyhiä niin syödään perunaa ja porkkanaa, puuroja yms.”
Aikuisiällä en ole köyhyyttä kuitenkaan joutunut kokemaan ja siitä olen monesti ollut kiitollinen! Vaikka olinkin taannoin kotihoidontuella kotona sen reilu 2 vuotta, niin onhan se osittain sekin että ei ne suuret tulot vaan pienet menot. ?
Kiitos, Lotte! Tuolla takaraivossa mullakin kummittelee, oikeastaan koko ajan. Se sanoo, että muista varautua, ja osta palkkapäivänä kuivamuonakaappi täyteen ja täydennä hygieniatarpeiden varasto. Eikä säästeliäisyys tietysti huonoksi ole, vaikka rahaa olisikin käytössä vähän enemmän. 🙂
Hyvä kirjoitus. Omat lapseni joista kolme jo asuu omillaan ja nuorin vielä kotona ovat oppineet arvostamaan rahaa. He tietävät että se ei kasva puussa eikä pankin seinässä. Se opetettiin heille kotona. Osaavat vertailla hintoja, kierrättää, penkoa alelaarit, kiertää kirppareita ja hyödyntää oranssilaput elintarvikkeissa. Harrastuksista eivät jääneet paitsi eivätkä siitä kesäisestä huvipuistotetkestä koska tosiaan osasin venyttää sitä markkaa ja euroa. Ja ihan kunnollisia noista on tullut vaikkei viimisen päälle fillaria ollut ja mopokortit jäi ajamatta. Mut ei ne sitä mopokorttia koskaan mankunetkaan.
Ja kun erosin jäin yksinhuoltajaksi niin silloin olisi monta kertaa mennyt sormet suuhun jos en olisi osannut venyttää senttejä ja tehdä itse ruokaa.
Valitettava tosiasia on että raha pyörittää tätä maailmaa liikaa jokalailla.
Ja kyllä itselläni nousevat monet ajatukset pintaan esim joulun alla kun tietää että kaikilla ei ole sitä rahaa edes ruokaan. Ja lehdet kirkuvat osta sitä ja tätä.
Mutta niin se ollut varmaan maailmansivun että on rikkaat, keskituloiset ja köyhät.
Mutta rikaskin voi olla köyhä ja päinvastoin. Riippuu miten sitä mitataan. Rikkaus ei automaattisesti tuo onnellisuutta tms.
Mutta meistä vanhemmistan se loppujen lopulksi on kiinni miten kasvatamme lapsemme arvostamaan rahaa ym tässä maailmassa ja kerrommeko rehellisesti että nyt et voi saada tuota vaan pitää säästää siihen ensin ja se käy vaikka niitä tölkkejä keräämällä.
Lapsille pitää olla rehellinen, niin kamalan raskaalta kuin se tuntuukin. Se vaatii selittämistä, perustelua ja itsensä haastamista myös, että kertoo, missä todellisuudessa mennään. Että uusia farkkuja ei voi saada siitä yksinkertaisesta syystä, että rahaa ei ole.
Raha tosiaan pyörittää maailmaa, siksi se ehkä onkin tabu. Luulen, että kaikkein tyytyväisimpiä ovat juuri ne keskituloiset, joilla rahaa ei ole törsättäväksi asti, mutta jotka tulevat toimeen hyvin ja elävät hyvää elämää. En tiedä, mutta luulen.
Päivi. Eikös jonkinsortin mainonta kuulu työhösi? Taas (kyllä, taas, ja kyllä taas Minä olen täällä pätemssä) olet jättänyt mainostamatta että olet ehdolla blogisi kanssa. Nyt linkki kehiin ja muut muijat äänestämään! Hop hop!
No KÄÄÄK! Sää heti huomasit! Mä en vielä ehtinyt, mutta lupaan infota kyllä! <3
Taitaa tällä muijalla olla vaan aika vähän jakoa tuossa huipputubettajien porukassa, mutta arvostan aivan älyttömästi joka ikistä ääntä. Te olette blogimaailman parhaat lukijat! <3
Hyvä teksti! Kun mietin, että monet ihmiset Suomessa elävät samaa todellisuutta rahojensa kanssa ja että vielä useammat tulevat sitä elämään, haluaisin auttaa näitä ihmisiä. Mutta en tiedä, mikä tuohon tilanteeseen johtaa ja pystyisikö siihen vaikuttamaan etukäteen. Jos ei ikinä ole ollut rahaa, ymmärrän, ettei pysty säästämäänkään, mutta jos joskus on sen verran rahaa, että vaihtaa vaikka isompaan asuntoon, käy ulkomaanmatkalla, ostaa auton tai hankkii lapsia, niin pitäisikö jo silloin säästää jotain pahanpäivänvaralle? Miten te näette tämän?
Tuohon mun on paha siinä mielessä antaa kommentteja, että meillä ei koskaan niin hyvää tilannetta ole ollut. Ollaan käyty toki miehen kanssa pikkureissuilla ja joskus jotain pientä saatu sukanvarteen, mutta koskaan rahaa ei ole ollut ylenmäärin. Eikä siis kyllä vieläkään.
Ja varmaan myös sellainen tietty polttelu siinä vaan on. Että jos on mitä käyttää, niin mieluummin käyttää kuin laittaa säästöön.
Minä aistin tässä kommentissa ylemmyydentuntoa. Haluaisin auttaa, mutta miksi olet hankkinut kolme lasta. Noloa Paula.
Niin totta. Ja niin oikeaan saumaan. Ollaan nyt muutama kuukausi murehdittu raha-asioita urakalla. Ei sitä rahaa toki ole koskaan tullut liikaa näin opiskelijaperheenä, mutta toistaalta on sitä eletty tiukemminkinkin kun 300 euron tuloilla on pitänyt maksaa kolmen ihmisen asuminen, ruoka, lääkkeet, sairaalahoito, ja velkaannuttu.
Ei varmasti ollut myöskään kaikista paras juttu yrityksen rahoitusta ajatellen pärähtää puhelimessa itkuun pankinjohtajan soittaessa kielteisestä rahoituspäätöksestä. Ja joo. Aina ollaan tingitty omista menoista (ulkonasyömiset, ulkovaatteet, parturit, imuri, alusvaatteet) ja ostetu hyvin minimalistisia lahjoja. Silti hävettää (ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä) kun sanoo että nyt ei oikeasti ole varaa ostaa lahja, että ostetaan se myöhemmin.
Noh, tällä hetkellä näyttäisi että yrityksen osalta ollaan saamassa positiivinen rahoituspäätös ja kaikki alkaa muutenkin mennä eteen päin ja sain omaan yritykseen ja sen hankkeeseen liittyen vielä gradulle palkankin (maksetaan jälkeen päin).. mutta silti nyt kun ei ole tilillä rahaa mutta velkaa on, ahdistaa, murehdituttaa, itkettääkin.
Tsemppiä ja kiitos tekstistä! <3
Sepä se, tuon totaalisen rahattomuuden voi varmasti ymmärtää vain, jos on sellaisessa tilanteessa joskus ollut. On eri asia myös joutua “hiukan katsomaan” mihin raha menee kuin olla oikeasti tiettyjä aikoja kokonaan rahaton.
Toivottavasti elämä alkaa hymyillä ja helpottaa. ❤
Niin tuttu tunne ja tilanne!
Pahin oli kun pojalla oli synttärikutsu ja juhlittiin kahta poikaa samaan aikaan! Silloin tuli pieni paniikki kun piti hankkia 2 lahjaa! Ja viimeistään eilen kun piti viedä mokkapaloja koulun myyjäisiin ja laskin paljonko rahaa meni raaka-aineisiin leivontaan 12€ maksoi.
Pahin ovat kun pojalla on synttäri kutsut ja muut luokalla ovat järjestäneet synttärikuhlat hienoissa “super-Parkissa” ja leffateattereissa missä minulla ei ole varaa. Tai kun pitäisi hankkia uudet ulkoilu housut tai muita varusteita. Ja tämän päälle tuli tammikuussa lasku jalkapallokerhoon 150€ peli passi ja 150€ jäsenyys. Olin juuri toipumassa joulusta!
Mutta pahinta on kun ei pääse etelänmatkalle! Tsemppiä meille! 🙂
Nuo tilanteet on niin tuttuja! Paha on myös, jos vaikka sairastuu huonolla viikolla eikä pysty hakemaan reseptilääkettä. Tsemppiä! ❤
Aivan mahtava teksti, taas kerran. Kaiken kaikkiaankin sun tekstit on loistavia, mutta tämä puhutteli minua, sattuneesta syystä, aivan erityisellä tavalla.
Kiitos Päivi, tykkään sun tyylistä!
Voi kiitos hurjasti, Merja! On mahtava kuulla, että tekstit puhuttelevat. Ilman teitä ei olis blogia. ❤
Hyvä kirjoitus. Tuttuja tilanteita!! Ja aika vähän tosiaan puhutaan tästä aiheesta. Suhtautuminen rahaan on usein tunnepitoista, oli sitä katetta tilillä paljon tai hyvin vähän.
Moni meistä on ehkä myös tiedostamatta omaksunut jonkunlaisen roolin rahankäyttäjänä. Vois kai puhua vähän samasta ilmiöstä kuin suhtautumisesta ruokaan ja syömiseen. Molemmat asiat koskettaa tavalla tai toisella kaikkia, ja onnistuu helposti aiheuttaa negatiiviseksi koettuja tunteita.
Oon yrittänyt päästä eteenpäin rahankäyttöön liittyvästä pelosta, syyllisyydestä ja morkkiksesta. Etten ostelisi paniikissa ja varmuuden vuoksi turhaakin tavaraa palkkapäivänä, tai tekisi heti tilaisuuden tullen mielihyvä-ostosta. Mutta etten myöskään jokaisen ostoksen jälkeen ryöpyttäisi itseäni “holtittomasta” tai “tyhmästä” rahan käytöstä, tai kiukkuisena selittelisi miks kannatti ostaa lapsen tuulihousut nyt: Kun ale on -70 %!!! Hintaa jää 15e!! En ole mikään holtiton tuhlari!!! (Kuka muu kuin mä itse edes väittää niin?)
Ja toisaalta, haluaisin oppia laittamaan säännöllisesti pieniäkin summia säästöön. Se on ollut vaikeaa mulle. “Olen ansainnut tämän leivoksen! 2e säästäminen ei hyödytä vielä mitään!” Ja kuitenkin pienikin säästetty puskuriraha auttais vaikka noissa kaverisynttäri-tilanteissa?
Varmasti jo lapsena on saanut tietynlaiset tavat ja asenteet rahaa ja rahankäyttöä kohtaan. Jatkuvaa opettelemista se on mullekin. Juurikin, ettei tee turhia paniikkiratkaisuja tai toisaalta sorru ihan tyhmyyksiin.
Mulla menee nyt joka kuukausi 50 e rahastoon, siis nyt kun se on mahdollista. Siellä kertyy vähän ku huomaamatta puskuria. Mutta silloin kun rahaa ei oikeesti ole, ei tollasia summia tosiaankaan ole laittaa mihinkään jemmaan.
Kivaa viikonloppua!
Olen aina ollut rahan kanssa ihan kamalan tarkka, siis jo lapsena. Kun toiset ostivat, minä säästin.
Opiskeluaikana omilleni muutettuani tein säästämisestä vähän kuin taidetta: ottamatta opintolainaa säästin jopa opintottuesta matkarahat “budjettilomaa” varten.
En koe olleeni köyhä edes opintotuella elellessäni, vaikka muita tulonlähteitä ei juuri ole ollutkaan. Sellainen “ei ne suuret tulot , vaan ne pienet menot” -mentaliteetti on sopinut mulle aina hyvin.
En ole koskaan halunnut säästää “muiden kustannuksella”. Sellaiset säästövinkin kuin “kutsu itsesi kaverin luokse syömään, niin säästät ruokarahat” ovat mielestäni ihan kammottavia! Pummaaminen ja vapaamatkustus ovat ihan eri juttu kuin se, että jättää vaikka baari-illan väliin.
Nyt, kun on jo ikää ja työelämässäkin paikka ansaittu, olen jo oppinut lipsumaan ja kuluttamaan. Vaikka sen kimpullisen niitä tulppaaneja ostamaan.
Mä olen ollut tarkka siitä rahan riittävyydestä kyllä kans, mutta toisaalta, kun velvollisuudet on hoidettu, olen osannut myös käyttää rahaa. Tuhlaamisesta en voi suin surminkaan puhua, koska meillä on aina ostettu, ja ostetaan edelleen, melkeinpä aina tarpeeseen, mutta en myöskään osaa rahaa oikein hautoa, jos sitä on, vaikka se oliskin hirmu fiksua. Oonkin joskus sanonut, että jos mulla olis varaa, olisin varmaan ihan kerskakuluttuja. Tosin en tiedä, olisinko oikeesti. Tuskin. Mutta palveluja varmaan ostaisin enemmän.
Ihanan todellinen kirjoitus. Mä olen lähtenyt monesti kaverin kanssa kahville ja juonut vain vettä, koska sitä kahta euroa ei ole ollut. Tämän tosin kehtasin tehdä vain yhden ainoan kaverin kanssa, koska tiesin, että hän ei voivottele, vaivaannu tai pakota mua (taas kerran) ottamaan vastaan yhtä säälikahvia. Näistä ajoista on aikaa ja tilanteeni on nykyisin aivan eri. Silti en näiden kokemusten muovaamana koskaan ylenkatso ihmisiä, joilla ei ole rahaa saati ole arvostamatta suuresti, että itselläni on nyt sitä tarpeeksi.
Toi on tosi kiusallinen tilanne, kun joutuu sanomaan, ettei voi ottaa mitään, ja kiusalliselta tuntuu myös ottaa vastaan mitään toisen tarjoamaa. Toisaalta, mä olen tarjonnut joskus kavereille oluen tai kahvin, jos on ollut tiukkaa, eikä ole tullut mieleenkään, että tarjoaisin jotain armopaloja, tai että tarjoaisin säälistä. Mutta itseään on aina valitettavan helppo ruoskia.
Sitä on tosiaan noiden vaikeiden aikojen kautta oppinut arvostamaan suuresti, että tulee toimeen.
Kiitos tästä postauksesta, monet varmasti pystyvät samaistumaan! On ihanaa, että uskalletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Kiitos, Riina! Tää on selvästi runsaan palautteen perusteella ollu sellanen asia, joka on koskettanut, tai koskettaa parhaillaan monia. Rahasta pitäis vaan uskaltaa puhua avoimemmin, vaikka valitettavasti se vielä määrittää pitkälle sosiaalista statusta. Mutta ehkä avoimuus vähentäisi sen arvoa..?
Hyvin on muistissa vielä omat opiskeluajat ja se köyhyys.
Se, mistä tykkään täällä Tanskassa on Suomea avoimempi keskustelu rahasta ja erityisesti siitä, miten ja missä asioissa voi säästää. Myöskään työttömyyttä ei tarvitse täällä hävetä. Toki työmarkkinat ovat dynaamisemmat kuin Suomessa, mutta olen huomannut, että on ihan ok, olla joskus myös “vapaana” ilman, että sitä paheksutaan. Rahasta ollaan tarkkoja ja kaikki jakavat vinkkejä (rahatilanteesta riippumatta), mistä saa halvempaa ruokaa jne. 🙂 Tästä avoimuudesta tykkään!
Kiitos taas hyvästä kirjoituksesta.
Toi olis tosi tervetullutta tännekin, avoimempi ilmapiiri. On ihan hassua, että joidenkin silmissä status määrittyy sen mukaan, millaisella autolla joku ajaa, tai käykö se nyt Lidlissä vai K-marketissa. (Opel ja Lidl täällä, terve!)
Kiva, kun toit esiin eron kahden maan välillä!
Ironista miten Spotifyn soittolistalta voi just tätä lukiessa alkaa soimaan I don’t need no money… 😀
Hahah, perus! 😀
Hyvä teksti! Aihe josta pitäisi ehdottomasti puhua enemmän 🙂
Mä oon ihan samaa mieltä! Ja siis tätä keskustelua olisi hyvä käydä monelta kannalta.
Asiaa .Suomalainen kateus tietty tulee tässäkin esiin.Miulle aikanaan oppisopimuspaikan pomo sanoi jotain joka jäi miul mieleen. “älä kaadehdi toisen rikkautta,menestystä ym, kun et tiedä mitä muuta siihen liittyy.Haluatko myös ne murheet , sen työn määrän ja muut uhrauksen joilla menestykseen on päästy”.
No hän oli yrittäjä joten tiesi mistä puhui ja minä olin yrittäjän tyttärenä kokenut ja nähnyt sen kaiken ne uhraukset.
Ei meillä aina ollut rahaa ruokakauppaan ,mutta silloin kasvatettiin kaneja ja niistä tehty paisti täytti vatsan.Itketti tietty kun se kani oli rakas mutta ei se auttannu. Muistan monet kerrat kun oltiin uimaan tai marjaan menossa kun asiakas ajoi pihaan nii isää kutsui työ.Isä teki yötä myöten töitä menetti terveytensä ja loppujen lopuksi tuli konkurssi.
Silloin osin nytkin on se ettei puhuta siitä ettei se raha riitä vaikka kuinka yrittää ja tekee työtä yötä myöten.Sehän olisi häpeä tunnustaa ettei pärjää. Ei pieninä päästy synttäreille eikä kaverit päässeet meille leikkimään .
Ei tuo ole paljon muuttunut tämä asia vuosien myötä köyhyys on häpeä.
Tuo pienyrittämisen raadollisuus on myös asia, joka helposti yleisessä keskustelussa glorifioidaan aivan erilaiseksi kuin se todellisuudessa on. Että yrittäjä on automaattisesti älyttömän varakas, vaikka tosiasiassa ahdingossa olevia yrittäjiä on pilvin pimein, ihan jo omassakin tuttavapiirissä monta. Itsekin tuon pienyrittäjän taipaleen läpikäyneenä arvostan heitä, jotka jaksavat taistella yrityksensä puolesta vuodesta toiseen, vaikkei viivan alle tuntuisi jäävän juuri mitään. Mulle lopettaminen oikeaan aikaan oli yksi elämäni parhaista päätöksistä, näin jälkikäteen katsottuna, vaikka tuolloin kipeää tekikin.
Hyvä teksti, kiitos siitä! Heikko rahatilanne nolottaa ja hävettää melkoisesti erityisesti silloin, kun se on itseaiheutettua. Itselläni on hyvä pohjakoulutus ja taskussa oli vakituinen työpaikka kohtalaisella palkalla ja hyvillä näkymillä eteenpäin. Valitsin kuitenkin toisen tien ja tuloni putosivat alle kolmannekseen siitä, mitä ne olivat, kun tein töitä jollekin toiselle. Tämä ei kuitenkaan sinänsä aiheuttanut häpeää, sillä valinta oli omani ja seisoin täysin sen takana, koska sain vastapainoksi vapautta. Sen sijaan se, että kerta toisensa jälkeen ajaa itsensä taloudelliseen ahdinkoon omaa hölmöyttään (velkaantuminen, holtiton rahankäyttö), aiheuttaa todella suurta häpeää, koska asiansa paremmin hoitavien on helppo ajatella, että mikä siinä nyt voi olla niin vaikeaa. Omakin järki niin sanoo ja aina uudelleen ja uudelleen päätän, että nyt ryhdyn säästämään ja suunnittelemaan menoja paremmin. Nyt tulotasoni on vähitellen noussut, ja tuntuu todella vaikealta vastata johonkin, että en voi, koska ei ole rahaa. On helppo ajatella, että itsehän olet ahdinkosi aiheuttanut ja että miten kukaan voi olla oppimatta virheistään. Ja se lisää sitä häpeän määrää monikertaisesti. Tämänkin kommentin kirjoitan nimettömänä, koska en vain halua kenenkään tietävän, vaikka kuten kirjoitit, avoimempi keskustelu asiasta voisi tehdä hyvää. Lisään vielä että tarkoitukseni ei ole jäädä voivottelemaan tilannetta vaan tahto saada asiat raiteilleen on vahva, mutta halusin tuoda yhden näkökulman lisää tähän rahattomuuden aiheuttamaan nolouden ja häpeän tunteeseen.
Tämäkin asia on tosi monisyinen, kuten sinäkin kirjoitat, eikä lainkaan mustavalkoinen. Varmasti taloudellisiin ongelmiin joutunut saa kuulla väsymiseen asti “mitäs läksit” ja “olisiko pitänyt hoitaa paremmin” -kuittailuja, mutta luulen, että kun tarpeeksi pahaan jamaan joutuu, ihminen menee myös ehkä lukkoon, eikä ajattele yhtään niin selkeästi. Inhimillisiä me kaikki ollaan kuitenkin.
Nää on kaikkiaan sellaisia keskustelunavauksia, joiden soisi jatkuva avoimina tästä eteenpäinkin. Oli se foorumi sitten tämä tai mikä tahansa. Jotta se häpeänleimakin vähitellen haalenisi.
Oli ihan pakko kommentoida, loistava kirjoitus kaikkinensa.
Näinhän tämä menee, silloin, kun rahaa ei ole, sitä tarvitsee ja sitä ajattelee taukoamatta.
Olen itse kokenut saman, sillä helpotuksella, että lapsia ei ole, vaikka ei se rahattomuus kahden aikuisenkaan liitossa helppoa ole, helpompaa muttei helppoa.
Se ero ajattelutavassamme ehkä on, että minä muistelen noita aikoja, muistelen, jotta muistan aina, miltä se tuntuu olla rahaton, etten koskaan unohtaisi ja kun joku kamppailee, olen valmis tukemaan ja ymmärtämään, koska minä todella ymmärrän. Minä myös muistelen niitä siksi, että ne itseaiheutetut vaikeudet, joita vastaan taistelimme, teki minusta sen, mikä olen tänä päivänä, vahvemman, kiitollisemman, uskaliaamman ja ymmärtävämmän.
Rahaa meillä ei vieläkään ole rällästämiseen, mutta helpompaa huomattavasti, ei tarvitse vipata sitä paria kymppiä bensaan, että pääsee tilipäivään asti töihin.
Oi, kyllä minäkin muistelen. Muistelen, kun loppukuusta tili ei ole tyhjä, tai jos jonkun yhteistyökumppanin ison laskun maksusuoritus mulle onkin myöhässä ja käyttövara hupenee. Muistelen ruokakaupassa, kun ei tarvitse rajoittaa maitopurkkien määrää, ja vaatekaupassa, kun voin ostaa jokaiselle perheenjäsenelle tarvittaessa kerralla sukkapaketin. Enkä varmasti ikinä unohda, ja hyvä niin. Oon myös, kuten sinäkin, tosi onnellinen siitä, millaiseksi nuo vuodet minut, ja meidät, muovasi. Väitän, että osaan katsoa asioita useamman harmaansävyn läpi nyt kuin ennen.
Edelleen meille koko viisihenkisen perheen ulkomaanmatkat siintää vain haaveissa, eikä auton vaihtaminen tule ajankohtaiseksi vielä varmaan vuosiin, mutta ei ole toisaalta tarvettakaan. Tarpeeksi hyvällä pärjää tosi pitkälle. 🙂
[…] podcast -jaksossa jokin aika sitten puhuttiin rahasta, intouduin kirjoittamaan kokemuksistani tämän. Mutta herätti keskustelu paljon muitakin ajatuksia. Hanne ja Satu puhuivat molemmat suoraan […]
Luettuani tämän tekstin en ihan ymmärrä, miksi niin kiihkeästi puolustelet maksullista markkina-aluetta Merefesteillä
No itse en näe tuota mitenkään kovin kiihkeänä puolusteluna, mutta ymmärryksenä senkin edestä. Mutta kun kysyit miksi, minäpä kerron. Olen ensinnäkin ollut pienyrittäjä, eli pitänyt kauppaliikettä. Siinä oppii yhtä ja toista esimerkiksi siitä, että kun ostat jotain sisään, millaisella hinnalla se tulee myydä ulos, jotta a.) saat kulut peittoon ja b.) itsellesi myös jonkun lantin. Toiseksi olen ollut mukana aika monessa tapahtumatuotannossa, mm. järjestänyt niitä iänikuisia lakumerefestejä, joista paikalliset yrittäjät ottivat vain takkiinsa. Tapahtumien tuottaminen maksaa aivan sairaasti. Ohjelmat, luvat, järjestysmiehet, markkinointi, noin alkuun. Palkkaahan harva tapahtumayrittäjä alkuun edes saa. On mun mielestä lähinnä täysin käsittämätöntä, että aikuiset ihmiset eivät tätä asiaa ymmärrä, vaan kitisevät erittäin edullisista pääsylipuista tapahtumaan, jossa on kalliit esiintyjät ja ohjelmaa kaikenikäisille. Siksi puolustan. Ja aion puolustaa vastakin.
Mulle voi myös ihan rohkeasti kommentoida ihan omalla nimellään, vaikkapa sinne ketjuun, eikä tuoda blogiin liittymättömiä asioita nimimerkin takaa tänne.
[…] että piru, samaan syssyyn erääntyykin vesi, sähkö ja vakuutus. Rahat saadaan kyllä nyt taas vähän vaikeamman ajan jälkeen riittämään, mutta kovin suunnitelmallinen en voi väittää rahankäytössä silti […]
[…] monia hyvin kipeitäkin asioita täällä tosi avoimesti. Täällä on puhuttu suoraan vaikkapa nyt rahattomuudesta, itsetunto-ongelmista, terapian aloituksesta ja siitäkin, miten parisuhde oli päättyä muutama […]