Parisuhde on omalla tavallaan yhtä aikaa sekä hirmuisen hedelmällinen että vaikea aihe kirjoittaa. Suhteita kun kuitenkin on varmasti juuri niin monta kuin on pariskuntiakin, eikä mitään aukottomia ohjenuoria suhteen onnistumiseksi taida olla olemassa.
Parisuhde on kuitenkin aiheena myös tosi kiinnostava. Jokainen varmaan jossain vaiheessa elämäänsä kipuilee sen kanssa, onko varmasti oikean ihmisen kanssa, miksi sen kanssa on ja olisiko aidan toisella puolella sittenkin vehreämpää. Pidemmässä parisuhteessa tulee väistämättä vastaan kyllästymisen tunteita ja arkisuutta, joka voi pidemmän päälle tuntua puuduttavalta.
Meillä yhteiseloa on takana 18 vuotta. Se voi joihinkin suhteisiin verrattuna olla jo todella pitkä aika, mutta toisaalta ei oikein vielä mitään.
Vaikka haluaisin sanoa, että siinä ajassa oppii tuntemaan jo toisen ja tavat, ja niin tietysti onkin, elämä ja sen koukerot myös muuttavat molempia parisuhteen osapuolia väistämättä. En minä mennyt 15 vuotta sitten naimisiin saman ihmisen kanssa, joka aviovuoteen kanssani nyt jakaa, eikä hänkään nykyisen minäni.
Tavallaan sen valossa, mitä nämä kohta kaksi vuosikymmentä yhdessä ovat osoittaneet, ymmärrän hirveän hyvin myös sen, että parisuhteet hajoavat. Nuo henkilökohtaiset muutokset kun voivat olla askeleita myös sellaiseen suuntaan, jotka ovat itsestä poispäin. Puolisonsa uusiin tapoihin, tottumuksiin ja ajatuksiin kun pitäisi pystyä myös rakastumaan (tai vähintään niitä sietämään), vaikka se ihminen siellä alla koko ajan sama olisikin.
Parasta pitkässä suhteessa on sen vakaus ja tietynlainen tasaisuuskin. Eihän sille ensimmäisten kuukausien alkuhuumalle mikään vertoja toki vedä, mutta vakaan puolison tuoma kumppanuus on jo näillä kilometreillä itselleni ainakin arvokkaampaa kuin se hetken huuma. Vaikka en minä tässä ensimmäisiä kiviä ole heittämässä – huomiota pitkässä parisuhteessa kaipaa kyllä yhtä lailla kuin suhteen alkutaipaleellakin.
Niin, mutta siis se salaisuus. Onko sitä? Jokaisessa suhteessa on ehkä ne omat pikku salaisuutensa, miksi toisen pärstävärkkiä ja arkijyystöä jaksaa vuodesta toiseen. Valeäiti-Hanne kutsui kuitenkin minut ja Mamma rimpuilee -Lauran Valeäidin nauhoitukset -podcastiin juttelemaan pitkistä parisuhteista, ja mehän mentiin! Syksyllä nauhoitettu puolituntinen on kuunneltavissa NYT, joten kannattaa lähteä vaikka luurit korvilla lenkille (no okei, ostaa suklaalevy ja rojahtaa sohvalle) ja kuunnella meidän kolmen varsin nauruntäyteinen keskustelu tiistai-illan ratoksi!
Käkätyksen ohella siellä jutellaan välissä jotain vähän oikeaakin esimerkiksi romantiikasta, siitä kuuluisasta WhatSappisuudesta, eli riitelystä wappissa, turhista yllätystoiveista, kollektiivisesta perhenalkutuksesta sekä erittäin tärkeästä Japp-patukasta.
Jakson pääsee kuuntelemaan vaikkapa TÄSTÄ tai klikkaamalla kuvaa!
Äläkä paa kauheen kovalle, mää nauran niin lujaa. Anteeks!
-Päivi
P.S. Jos edellinen vierailuni Hannen podissa meni ohi, myös se on kuunneltavissa edelleen TÄÄLLÄ.
Kiitos kun olit mukana ihana! Olet viisas ja äärimmäisen hauska Jop— siis nainen!
Viisaasta en kyllä tiedä! Tai oikeestaan hauskastakaan. Jope kyllä! 😀
Kiitos, Hanne. Oli järjettömän hauskaa, taas kerran!
Kuuntelin (oikein lenkille lähdin, kun kerran kehotettiin).
Täysi kymppi ??
Arvostan sitoutumistanne, hyvä rouva! ?
Aivan huippuhyvä podcast. Meilläkin riidellään viestittelemällä. Tai ukkeli on alkanut boikotoimaan sitäkin eli miten sitä riidellään kun ei puhuta eikä kirjoitella?? Kuuntelin sen teiniversionkin, hyvin tuttua huttua sekin, kun perheessä on 12 vee esiteini 🙂
Ihanaa Tuija, että kommentissasi puhut 12 -vuotiaasta vasta esiteininä.
Minua on sitten män talven aikana pistänyt ärsyttämään, kun ensin Kolmistaan Karoliina tituleerasi ekaluokkalaistaan esiteiniksi ja myöhemin Mutsis on Emilia liitto saman tittelin esikoululaiseensa. Siis 6-vuotiaaseen!
Tiesinhän minä, että lapsuus on nykyään lyhyempi kuin silloin, kun sitä itse vietin, mutta jos “teiniksi” täytyy ryhtyä jo kurahousut jalassa, niin kuinka pitlät niistä nuoruusvuosista sitten tuleekaan…
Jollain keinolla kyllä riidelläkin täytyy! Vaikka sitten jollain pantomiimilla. Tärkeintä on tietysti, että asiat saadaan selvitettyä, jos (kun!) selvitettävää on.
Ja joo, ymmärrän kyllä todellakin, että tuon ikäiset, etenkin tytöt, voivat käyttäytyä kuin teinit. Mutta kuusivuotias on kuitenkin enemmän vielä ihan lapsi. 🙂
Tää oli huippu! Kuuntelin lenkkeillessäni koiran kanssa, ja koirakin pysähtyi välillä ihmettelemään mitä hekottelen 😀 Tutultakin kuulosti, nimim. Räiskyvä vaimo ja kiltti mies…
Hei loistava kuulla, että oli tuttua huttua. 😀