“No tämä tyttö se on ollut ruoka-aikaan kotona!”
Synnyin isokokoisena. Roteva tyttö, jolla oli leipurin kädet. Kasvoin isokokoisena. Iloinen ja positiivinen, mutta pyöreä tyttö. En osannut ajatella olevani poikkeava muulloin, kuin jonkun siitä mainitessa. Oli kavereita. Leikin, pelasin ja harrastin. Ihan kuten kuka tahansa ikäiseni.
“Sadan kilon keijukainen!”
Koulussa haukuttiin plösöksi. Pidin toisten mollaamista ylipäätään typeränä ja pistelin suulaana tyttönä haukkujilleni takaisin. Muistan jo lapsena, kädet lanteilla lausuneeni topakasti legendaarisen läskien puolustuspuheenvuoron “itsepä läskini kannan!”. Harrastin monenlaista, pyöräilin ja pelasin ulkopelejä. Mutta kun jäätelö oli niin hirmuisen hyvää. Ja hopeatoffeet. Äiti puhui hitaasta aineenvaihdunnasta. En ymmärtänyt sen merkitystä, mutta puolustauduin siitä lähtien sillä. Ja kolmannella läskilegendalla “painavat luut”.
“Sinähän oot jo isompi ku äitis!”
Teini-ikää lähestyessäni, alkoi myös aikuisten huomio lisääntyä. Sain kommentteja aikaisin kehittyneistä rinnoistani (mutta kun se on muutenkin niin pyöreä), enkä unohda koskaan vertailuja ikätovereihini. Muut kun kasvoivat pituutta, minun katsottiin vaan pyöristyneen. Juhlissa saatettiin “vaivihkaa” kommentoida ottamaani kakkupalasta ja viimeinen lätty tai kääretortun kappale oli usein varattu minulle. Kyllähän Päiville maistuu!
“Yllättävän sirot nilkat noin paksulla tytöllä.”
Olin hämmentynyt nimenomaan aikuisten käytöksestä. Toisten lasten ja nuorten läskihuuteluihin osasin vastata samalla mitalla, mutta aikuisille en uskaltanut. Ihmettelin, miksen kelpaa. Olin kuitenkin reipas ja iloinen, lauloin ja tanssin. Olin aktiivinen. Minua kummastutti vihjailut laihduttamisesta, olin kuitenkin vasta kasvuiässä. Miten itsekin isokokoiset aikuiset kokivat oikeudekseen arvostella minua? Koulussa puhuttiin suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta, minä koin olevani vain puoliksi hyväksytty.
“Olit kuulemma laihtunut, mutta näyttäishän tuota vielä tuossa olevan.”
Olen ollut lähes koko elämäni ylipainoinen. Läski ja plösö. Lukiovuosina käväisin normaalipainossa, rahat kun käytettiin aikalailla kaikkeen muuhun, kuin ruokaan. Koin ensimmäistä kertaa saavani myös vastakkaisen sukupuolen huomiota ulkonäköni takia. Entinen lihava hassu tyttö laskettiinkin yht’äkkiä viehättäväksi. Suorasanainen olin edelleen, pelotin ympäriltäni sekä miehiä että naisia suorasukaisuudellani. Ja nautin siitä.
“Ei meillä kyllä sinun koossasi ole yhtään hääpukua.”
Vakiintuminen ja elämän tasaantuminen toi kiloja takaisin. Olin taas se, joka mennessään lääkäriin valittamaan korvakipua, marssikin vastaanotolta ulos ravitsemusterapeutin lähete kainalossa. Äitiysneuvolakäynnit pelotti. Huijasin usein lukuja hieman alaspäin, ammattilaisille kun ei auttanut tarinat hitaasta aineenvaihdunnasta tai painavista luista. Käytin löysiä vaatteita ja nuhjaannuin kotona. Kokeilin pisteidenlaskua, kaalikeittokuureja ja syömättömyyttä. Selailin vaatekuvastoja ajatuksella “sitku mä oon laiha”. Paino nousi ja laski. Ja toisinpäin. Tuijotin vain lukuja.
“Eräskin nainen laihtui useita kymmeniä kiloja syömällä erilaisia puuroja. Kokeile sinäkin!”
Neuvoja on sadellut aina. Loistavia tapoja laihduttaa. Saavuttaa normien mukainen ulkonäkö. Tulla hyväksytyksi. Ihan vaivihkaa vaan vinkkaan, että netissä on niitä erilaisia kiloklubeja. Oletko salilla käynyt? Uiminenhan on oikein hyvää liikuntaa. Sun kannattais noi karkit kyllä jättää syömättä. Naapurin Lissu laski kaloreita ja on nyt tikkulaiha. Lihavien tyyliin minäkin osoitin kahvihetkillä omaavani itsekurin ja jätin tarjotut leivokset syömättä. Tunsin suurta onnistumisen tunnetta.
“Upea nainenhan sinä olet!”
Yli kolmekymmentä vuotta paksuna. Itkua, harmia, itsetunto-ongelmia. Sanoja, jotka ovat jättäneet ikuiset jäljet. Arpia, jotka eivät lähde. Ajatuksia, joista ei pääse koskaan eroon. Vuodet ovat myös opettaneet. Jos voin itse hyvin, miksi olisin kellekään tilivelvollinen painostani. Omat kokemukset ovat saaneet myös varpailleen. Havainnoin lapsiani. Toivon, etteivät he joudu koskaan kokemaan vastaavaa. Tiedän, kuinka paljon ajattelemattomat sanat voivat satuttaa. Vaikka eihän niitä koskaan pahalla sanota. Ihan vaan vinkkinä parempaan elämään.
Olen edelleen pläski. Vähän enemmän, kuin viisi vuotta sitten, vähän vähemmän, kuin viime keväänä. Mulla on ihan hyvä olo. Ainahan voisin olla laihempi. Mulla vois olla pidemmät hiukset, kaarevammat ripset. Voisin olla seesteisempi, nauraa hiljempaa ja toisinaan pitää suuni myös kiinni. Mutta arvatkaa mitä? Mä en taida haluta. Tykkään elämästäni ja itsestäni liikaa juuri näin käyttääkseni energiaani kuureihin tai dieetteihin.
Se mitä mä nyt toivon tällä viestittäväni, on se, että ajatellaan kaikki ennen kuin päästetään niitä ihan hyvällä tarkoitettuja sammakoita suustamme. Lapset ja nuoret ovat niin vaikutuksille alttiita. Eikä ne unohda. Koitetaan me osaltamme antaa hyvä pohja tulevien sukupolvien itsetunnoille.
-Pläski-
Sinä upea,rohkea,ihana Sinä <3
Kiitos, Kikke. <3 Ite oot ihana!
-Päivi-
Ihanaa kun uskallat oma itsesi!! Olet onnellinen ja se näkyy, nimenomaan sillä positiivisella tavalla! Itse olen ollut ylipainoinen (reilusti) koko ikäni ja silti ollut pääsääntöisesti onnellinen ja varsinkin nyt aikuisiällä omaksunut mitä on olla onnellinen, isolla (k)OOlla. Sinä olet sinä!! Onnellinen nainen, onnellinen äiti!! Ja pysykin sellaisena kuin olet! <3
Toi on just tärkeetä ymmärtää. Olla onnellinen sellaisena, kuin on. Ei laihempana tai lihavampana. Eikä muutenkaan erilaisena.
Pysytään tällaisina, me ollaan just hyviä näin! Kiitos sanoistasi. <3
-Päivi-
Mä niin samastun…hyvin kirjoitettu tärkeästä asiasta.
Kiitos, Kaisa. <3
-Päivi-
Ai laav juu! Taas niiiiiiiiiiin hyvä kirjotus. Sulla ei ole mitään hätää, nätti olet kun mikäkin 🙂 Niillä on rumat äänihuulet, jotka puhuu pahaa toisista!
Toi oli hyvin sanottu! Rumat äänihuulet on niin out! Kiitos sanoistasi. <3
-Päivi-
Tulipa tässä mieleen tapaus noin 11 vuoden takaa, kun poikani eskarin opettaja veti minut sivummalle ja sanoi: “Tiedäthän, että noi pojan hörökorvat voi leikata. Kannattaisi leikkauttaa ne ennen koulun alkua, ettei aleta kiusaan niiden takia.” Ei leikattu. Poikakin sanoi, ettei hän olisi enää itsensä näköinen, jos korvat leikattaisiin. Eikä poikaa koskaan ole kiusattukaan niiden takia. Suurin ongelma taisi olla aikuisilla. “Ai sillä on tommoset korvat”, sanoi eräskin lääkäri. Onneksi pojalla on hemmetin hyvä itsetunto;)
Se on oikeesti luojan lykky, että on hyvä itsetunto ja siihen on hyvä kasvattaakin. Niin kauan, kuin kyse on vaan kosmeettisesta asiasta, ei ole tarvetta muuttua vain, koska jonkun mielestä se olisi hyvä idea. Terkkuja pojalle! 🙂
-Päivi-
Veljeäni pikku poikana ollessaan vaivasi hörökorvat. Hänpä keksikin oivan konstin: hän liimasi korvalehdet ihoon. Hän sanoi, että nyt on hyvät korvat.
Päivi, kun tapasin sut ensimmäistä kertaa, ajattelin että siinäpä oli kaunis nainen. Kotonakin mainitsin miehelleni, että olipa se Hilman omistaja tosi kaunis ja iloinen 🙂
Voi Tuija… Kiitos. <3
-Päivi-
Noin minäkin ajattelin, kun Päivin näin.:)
Taas ihan huippukirjoitus! Kiitos Päivi! Kouluterveydenhoitajalle oikein kirjoitin, ettei sanoisi pahasti tyttären pyöreydestä vuosi sitten. Kertoisi suoraan minulle, jos on jotain sanottavaa. No, parin viikon päästä lapsi lakkasi syömästä. “Ei maistu. Ei oo nälkä. Mä oon just syönyt.” Kuukauden päästä selvisi, että lapsi laihduttaa, koska on läski. Terkkari oli sanonut, että hänellä on 3 kg ylipainoa. Kahdeksanvuotiaalla. Monien keskustelujen jälkeen lapsi ymmärsi, että hän on normaalipainoinen ja juuri sopiva. Ihan paras, suloinen, fiksu, kaunis, taitava ja ihana juuri omana itsenään. Toivon myös, että aikuiset ajattelisivat mitä sanovat. Kuten kirjoitit, ne sanat voivat kantaa pitkälle aikuisuuteen, ja nainen voi kipuilla itsensä kanssa kauan. Ja niin turhaan!!
Anu, taisi kouluterveydenhoitaja olla Uudestakaupungista (kuten myös blogin kirjoittaja muuten). Meillä kävi tyttäremme kanssa aivan samoin: itse reilusti ylipainoinen, keski-ikäinen kouluterkkari sanoi tytöllemme päin naamaa, että tyttö on ylipainoinen. Tyttö oli silloin 11vee. Se puhe oli täyttä sitä itseään! Ei lähelläkään totuutta! Paha sana painui lapsen mieleen ja oli siellä tiukemmassa kuin yksikään kehuva sana. Nyt kaks’kymppinen nainen muistaa nuo sanat yhäkin.
Tässä maailmassa ulkonäkö menee kaiken muun ohi. No,ehkä raha on vielä tärkeämpää. Lihavuus on yhtäkuin tyhmyys ja laiskuus. Kunpa joskus koittaisi se aika, että saisimme olla oma itsemme ilman jatkuvaa leimaamista.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta!
Näitä kokemuksia on varmasti niin monella. Jos kouluterkan mielestä lapsen paino on kipuamassa nousuun, en ymmärrä, miksi asiasta ei voisi informoida vanhempia. Kotona asiaan voidaan tarttua, jos siihen on tarvetta. Lisäksi minä ainakin muistan pelänneeni terveystarkastuksia juuri tuosta syystä.
Kovasti terveisiä tyttärellesi! Kerro hänelle, että hän on ihana juuri sellaisena, kuin on. <3
-Päivi-
Kyllä vain Anne, Ugista ollaan, itse asiassa saman kadun varrelta Päivin kanssa. 🙂
Lapsen ja nuoren minäkuva rakentuu hienonhienoista viesteistä, joita me aikuiset annamme. Omat tyttäreni olen yrittänyt kasvattaa arvostamaan ihan muita ominaisuuksia kuin ulkonäköä ja kulloinkin vallitsevia kauneusihanteita. Terveyttä ja kokonaisvaltaista hyvää oloa unohtamatta. Se on tosi vaikeaa, jos muut aikuisauktoriteetit ympärillä toimivat toisin.
Päivi, koin ihan samoin kuin Tuija, kun ekaa kertaa sinut tapasin. Kuinka upea nainen ja ihana nauru. Olet aivan valloittava persoona. 🙂 Ja osaat myös kirjoittaa itsesi muiden sydämiin.
Tuttuja kokemuksia. Mä ymmärrän, että lasten kehitystä, niin painon kuin muidenkin asioiden osalta seurataan. Ja tottakai se kuuluu kouluterkkarin toimenkuvaankin. Nämä asiat voisi vaan esittää niin monin tavoin. Tuon ikäisten lasten asiat ehdottomasti vanhempien kautta. Aikuisilla, niin ammattilaisilla kuin muillakin, olisi niin paljon opittavaa. Ja sitäpaitsi, tyttäresi on ihastuttava neitokainen, juuri sellaisena kuin on! <3
-Päivi-
Hei,
minä muistan kanssa, kuinka tyttären kouluunlähtötarkastuksessa terkkari olisi halunnut laittaa lapsen painonhallintakuurille ja säännöllisiin punnituksiin. Syksyllä laitoin terkkarille tiukan viestin ja KIELSIN puhumasta mitään painosta lapselle. Kirjoitin viestiin, että jos on tarvetta, laittaa suoraan minulle viestiä, koska minä lapsen äitinä vastaan siitä, mitä meillä syödään Ei lapsi ja että jos on tarve kontrolloida lapsen syömistä se tapahtuu niin että minä aikuisena laitan koko perheelle kevyempää evästä. Noh, rakennusaikana tullut ylipaino suli pois ja lapsi oli autuaan tietämätön koko “ongelmasta”. Mä en oikeasti tajua noita ylipainonatseja :/ oliko oikeasti tarkoitus tuhota lapsen itsetunto jo 6 vuotiaana?
k
Itse olen normaalipainoinen, mutta tästäkin huolimatta silloin tällöin olen saanut kommenttia, että “eihän toi vaate sulle kuitenkaan mahdu”, “sun lapset on aika pieniä, vaikka olet noin iso”…siis ihan oikeasti tälläisia olen kuullut! Ihmiset ei paljoa ajattele! Mun mielestä painon arvostelu ylipäänsä on typerää. Jokaiselle tärkeintä on se, että itse tuntee oman olonsa hyväksi ja tyytyväiseksi. Muut jääkööt omaan arvoonsa.
Nimenomaan! Eikä kyse ole aina painosta. Pahat sanat voivat koskea ulkonäköä muutenkin. Ja usein on lausahdettu juurikin sen enempiä ajattelematta. Mutta kyllä, pahan puhujat jääkööt omaan arvoonsa! 🙂
-Päivi
UPEA teksti ja UPEA sinä! Ai tuli ihan tippa linssiin :’)
Kiitos, ihana Demi! <3
-Päivi-
…Haluan vain sanoa KIITOS!
<3
-Päivi-
Olen pitkälti kanssasi samaa mieltä, toisen painoa ei kenenkään kuulu arvostella, oli sitä sitten liikaa tai liian vähän. Mutta toisin kuin muut mainitsemasi asiat ylipaino on kyllä terveysriski. Olet vielä nuori etä varmasti vielä kärsi painon tuomista terveyshaitoista.
Itse sain 40 vuotiaana pienen aivoverenvuodon ja kuntoutuksessa ihmettelin kun kaikki olivat siellä normaalipainoisia eikä ylipainoisia kuten oletin. Hoitaja totesi että eivät ylipainoiset pääse tänne asti vaan he menehtyivät. Siis oikeasti painostaan kannattaa huolehtia ei ulkonäön takia vaan oman terveyden.
Tottahan toki, paino on myös terveysasia, sitä ei käy kieltäminen. Enkä missään nimessä ihannoi ylipainoa, tai kehota ketään siihen pyrkimään. Kirjoituksen pointti oli kuitenkin enemmän itsetunnossa. Siinä, kuinka ihmisten ajattelemattomat sanat satuttaa.
Minäkin olen laihduttanut, isojakin määriä. En silti usko, että koskaan tulen enää olemaan normaalipainoinen. Tällä hetkellä syön säännöllisesti ja liikun, kun siihen vaan aikaa löytyy. Toisaalta myös nautiskelen ruoasta, kun sellaisia hetkiä on. Koen eläväni aika terveellistä elämää. Jos painoni näin laskee, se on ihan fine, mutta se ei ole aktiivinen tavoitteeni. Pyrin voimaan hyvin, niin henkisesti, kuin fyysisestikin.
Kiitos kommentistasi. 🙂
-Päivi-
Päädyin blogiisi ensi kertaa toisen bloggaajan linkistä. Päädyin tähän tekstiin, joka minulla tunteet pinnalle. Tunnistan noista itseni, vaikkakin tarinamme ovat hieman erilaiset.
Pienenä oli vähän isompi kuin muut, en millään lailla lihava lapsi. Olin vain pidempi ja minulla oli lapsen pyöreyttä. Kaverini taas olivat tikkulaihoja ja se sai minut tuntemaan itseni pulskaksi. Jo ekaluokkalaisena muistan, etten halunnut käyttää toppeja, koska käsivarteni olivat paksut. Tokalla luokalla aloitin tanssin ja sielläkin kaikki muut tytöt olivat tikkuja. Minä olin normaalikokoinen, mutten tuntenut itseäni laihaksi. Silloin kehitin itselleni mielikuvan, että kaunis tarkoittaa laihaa. Lihava ei ollut millään tavalla kaunista. Ja kauneus nousi isoksi arvokseni jo silloin 8-9 vuotiaana.
Kaikki ympärilläni, kaverini, olivat hoikkia ja pojat tykkäsivät olla laihojen tyttöjen kanssa. Tunsin itseni isommaksi kuin pojat vain koska olin vähän pidempi enkä ollut tikkulaiha. Minua myös haukuttiin ja ujona tyttönä nielin kaiken. Ajattelin muiden olevan oikeassa. Toisinaan inhosin vartaloani, olin silloin 10.
Edistyin tanssissa, mutta aina minua hidasti murhe vartalostani. Olin lihava mielestäni. Seisoskelin peilin edessä ja testailin vaatteita, missä näytin vähemmän lihavalta. “Paksujen” käsivarsieni takia en suostunut käyttämään toppeja tai t-paitoja. Tanssissa, kun minulle tehtiin esiintymisasua, itkin koska näytin mielestäni lihavalta.
11-12-vuotiaana aloin saamaan jo muotoja toisten tyttöjen jäädessä tikkulaihoiksi. Aluksi olin suunnattoman häpeissäni. Otin muodot lihavuutena. Aloitin aina laihdutuskuureja niissä kuitenkaan onnistumatta. Muut tytöt kiusasivat, koska olin läski. En pitänyt itseäni lainkaan kauniina. Häpeilin itseäni ja se hidasti edistymistäni tanssissa. Kaikki muut olivat todella hoikkia ja minä olin iso.
12-vuotiaana pojat kiinnostuivat minusta. Ne alkoivat kutsumaan minua kauniiksi ja sain tekstareita “alaks olee?” aika usein. Niin oli silloin tapana tehdä. Muutuin hetkessä muiden silmissä läskistä kauniiksi ja olin melko suosittu. En kiusannut ja yritin aina olla kiva kaikille. En ollut koskaan ollut mukana tyttöjen draamoissa ja nyt vihdoin se vihdoin kantoi hedelmää. Silloin ekaa kertaa ehkä ymmärsin, että ei minun tarvitse olla laiha ollakseni kaunis eikä kaunis saadakseni kavereita.
13-vuotiaana olin suosittu tyttö, minulla oli paljon kavereita ja poikaystäviäkin oli välillä. Lopetin 14-vuotiaana tanssin, koska muu elämä vei voiton. Tunsin itseni itsevarmaksi ja kauniiksi. Kauniiksi omana itsenäni.
Tanssin lopetettua urheilunmäärä väheni. Olin saanut tarpeekseni rääkkitreeneistä ja kurinalaisesta elämästä, joten siinä samassa kaikki urheilu jäi. Painoa alkoi kertyä hiljalleen ja ensi kerran sen huomasin, kun kaverini kertoi yhden pojan sanoneen “ompas Juulia lihonut”. Muistan nielaisseeni ja kaikki ne vanhat läski-nimittelyt tulivat mieleeni. Muka välinpitämättömästi vastasin “ei kiinnosta, mitä joku Roope sanoo”.
Minulla oli koko yläasteen ajan ystäviä ympärilläni ja seurustelin poikaystäväni kanssa melkein kaksi vuotta. Tuolloin ymmärsin todella, että eivät ihmiset minun ulkonäöstäni välittäneet, vaan rakastivat sisimpääni. Painoa kertyi, mutten välittänyt. Vietin elämäni parasta aikaa, koska huomasin, että ne tärkeimmät pysyivät mukana, vaikka mikä olisi. Joskus joku huomautti lihomisestani, joskus äiti sanoi, ettei tarvitsisi syödä niin paljon suklaata ja niin edelleen. Pidin itseäni kuitenkin kauniina. Olin itsevarma ja elin täysillä. Kavereita riitti, poikaystäviä oli ja biletettiin. Olin suht suosittu tyttö, joka sai kutsun joka partyihin.
Lukion ekan luokan jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi Amerikkaan, tänne Michiganiin. Lähdin Suomesta itsevarmana. Minulla oli ympärilläni huikeasti ihania ihmisiä. Tänne tulin yksin. Tyhjän päälle.
Huomasin, että nyt kun kukaan ei tunne minua, vain ulkonäköni määrittää minua. Olen vähän pullukka tyttö ja siksi pojat eivät lähettele minulle treffipyyntöjä, niin kuin monille muille kauniille vaihtareille meidän koulussa. Täällä kamppailen nyt ulkonäköongelmien kanssa. Olen lihava tyttö jälleen. Itsetuntoni tipahti hetkessä korkeuksista nollaan. Tuntuu mitättömältä. Miksi maailma on niin epäreilu, että vain ulkonäkö ratkaisee? Miksi vain laiha on kaunista?
Tekstisi kosketti minua. Toivottavasti minustakin löytyisi taas se itsevarma tyttö. Tällä hetkellä suunnittelen vain laihduttamista..
Kiitos koskettavasta viestistäsi, Juulia. Tarina on varmaan pääpiirteissään tuttu monelle. En tiedä, olenko missään mielessä hyvä neuvomaan, mutta koita unohtaa “sit ku” -ajattelu. Paljon tärkeämpää on, että nautit elämästäsi ja koitat voida mahdollisimman hyvin. Hyvä olo paistaa kauas, siihen ei kilot vaikuta. Tee asioita, joista sulle tulee hyvä olo. Jos liikunta tuo hyvän olon, tee sitä. Jos hyvä ruoka saa sun fiilikset kattoon, syö hyvällä omallatunnolla. Kun homma on tasapainossa, sulle tulee hyvä olo ja sen havaitsee muutkin.
Ihan hurjasti kaikkea hyvää ja tsemppiä sinne merten taa. <3
-Päivi-
Mainio kirjoitus. Aivan mahtava.
Luulen, ettei kyse ole siitä, etteikö ylipaino usein olisi yhteydessä terveysongelmiin. Mutta ylipainoinen, aktiivinen ja monipuolisesti syövä henkilö voi myös olla paljon terveempi kuin ns. normaalipainoinen. Tärkeämpi kuin tämä on kuitenkin se, että kaikilla on oikeus tuntea itsensä hyväksytyksi omina itsenään. Ihmiset ovat niin paljon kauniimpia ja kiinnostavia kun he ovat sinut itsensä kanssa. Tämänpäiväinen terveyskiihkoilu on menossa huonoon suuntaan ja vaikka aie on hyvä niin tulos ei ole. Lopetetaan siis hysteria, syödään nautinnollisen fiksusti, liikutaan pikkasen ja yritetään olla yhtä kypsiä kuin tämän jutun kirjoittaja kun otamme kantaa sekä omaan että toistemme elämään.
Toi on myös se pointti, mitä olen hakenut. Ja joutunut myös itse etsimään. Olisin huolissani, jos vaan makaisin ja söisin. Sitäkin olen joskus tehnyt. Mutta aktiivinen, monipuolinen elämä ei voi olla väärin. Vaikka sitten ylipainoisena pysyisikin.
Kiitos fiksusta ja kivasta kommentistasi. 🙂
-Päivi-
Olisi voinut olla mun näppiksestä tämä, tosin en ehkä olisi saanut aikaiseksi yhtä osuvaa tekstiä!
Lopetin ainaisen laihduttamisen muutama vuosi sitten ja koitan nyt vain pitää omat linjani. Kunhan minulla on hyvä olla ja jaksan touhuta lapsen kanssa, enkä tee kuolemaa portaita noustessani, kaikki on hyvin.
Mä myös peräänkuulutan juuri sitä, että unohdettaisiin se väkisin laihduttaminen ja vaakaan tuijottelu, ja koitettais elää tasapainoisesti ja nauttia. 🙂
-Päivi-
En ymmärrä miksi painoa mitataan kilogrammoissa, kun fokus pitäisi olla jossain aivan muualla. Ei laihuus ole mikään tae TASAPAINOSTA ja se meillä nykyaikana on monella hukassa ja sitä etsin itsekin.
Kyllä jämpti on näin! Tasapaino, elämisen ja olemisen. Siihen pyritään.
-Päivi-
Upea nainen, upea kirjoitus! Sinä olet kaunis <3
Ihana Ansku. Kiitos. <3
-Päivi-
Ihana nainen <3
Sinäkin. <3
-Päivi-
Ihana teksti! Painolla ei ole mitään merkitystä, jos on itse tyytyväinen ja onnellinen.
Ihanaa syksynjatkoa Sinulle ja koko perheellesi.
Ei ole onni kiinni painosta, ei pituudesta, eikä ulkonäöstä muuten. Ihanaa syksyä! 🙂
-Päivi-
Aivan upeaa tekstiä !(: totta joka sana!
Kiitos, Inka! 🙂
-Päivi-
Itse olen joutunut nöyrästi toteamaan oman typeryyteni saman asian kääntöpuolella. Koska “kadehdin” laihoja ihmisiä – minä niin tahtoisin olla jälleen hoikka – huomasin joku aika sitten päivitteleväni puolitutulle naiselle hänen hoikkuuttaan. Tarkoitin sen tietysti positiivisesti, mutta jo siinä keskustellessamme tajusin, että ehkäpä tuo ihminen joutuu useinkin kuuntelemaan päivittelyä ja kauhistelua, kun on niin laiha. Hänelle se voi olla ongelma, kun vaatteet pitää ostaa lastenvaateosastolta jne. Vaikka tarkoitukseni oli hyvä, ymmärsin toimineeni väärin. Sen jälkeen en ole halaistua sanaa sanonut kenenkään koosta. Koskaan ei voi tietää, mikä toisen tilanne on, voi olla laihtunut, koska on sairas tms. Mitä se kenellekään kuuluu jos on lihava tai laiha, pitkä tai lyhyt jne. Joskus vaan tarvii itsekin opetuksen.
Ei sitä aina tule ajateltua, ihan varmasti itseltäkin niitä sammakoita on päässyt. Ja varmasti pääsee vastakin. Mutta pyritään parempaan. Ja koitetaan keskittyä positiivisiin asioihin. 🙂
-Päivi-
itse olen aina ollut normaalipainoinen,mutta raskaaksi sekin kävi kun muu suku oli ylipainoista.joka käynnillä jauhettiin että minä vaan olen laiha ja kieli pitkällä kytättiin toiveikkaana josko olis painoa tullut.ihan syyllistettiin.ja sitä samaa jatkettiin aikuisenakin ollessani niin kauan kuin muistan oli läskieni puute suvun puheenaihe.en olisi sellaista huomiota tahtonut,olisin halunnut että muuten myötäeletään iloissani ja suruissani.
Juuri näin. Oli se sitten kummin päin tahansa, asia on kipeä ja arka. Ei ole kenenkään tehtävä kommentoida toisen painoa tai ulkonäköä.
-Päivi-
Erittäin hyvä kirjoitus! Mä taas luulin aina olevani pyöreä, lihavakin. Lapsena vertasin (ja kuulin/luulin muidenkin vertaavan) minua isosiskooni, joka oli pidempi ja laihempi. Minä olin aina se pullukka pikkusisko. Nyt jälkikäteen kuvia katsoessa huomaan, että olen ollut aivan normaali. Teininä lukiossa jopa hoikka, vaikka en itse sitä silloin tajunnutkaan. Käytin silloin koon 36 housuja, ja kuvittelin silti olevani pyöreä pullukka.
Lukion jälkeen aloin paisua, kasvatin tietämättäni itseäni vastaamaan tuota vääristynyttä kehonkuvaani. Lihoin, vaikka liikuin ja yritin välillä vahtia syömisiäni. Kokeilin pussidieetit ja kriiseilin liikakiloistani. Vasta nyt 10 vuotta myöhemmin ymmärrän olleeni silloinkin ihan tavallinen. Jo hieman pyöristynyt, mutta varsin vetävä pakkaus silti.
Nyt olen syönyt itseni oikeasti lihavaksi. Nyt olen oikeasti sen kokoinen kuin olen aina aikaisemmin kuvitellut olevani. Näen peilissä oman äitini vartalon, ja minua pelottaa. Äitini on fyysisesti todella huonossa kunnossa ja kärsii päivittäin kivuista – osittain painonsa vuoksi. En halua päätyä samaan, mutta silti vuosi vuodelta painoni on kuin vaivihkaa noussut. En halua laihduttaa, en jojoilla. Jos laihdutan, olen loppujen lopuksi aina vain entistä suurempi. Sen sijaan haluan oppia syömään paremmin ja terveellisemmin, koko loppu elämäni ajan. Haluan oppia nauttimaan liikunnasta. En halua enää välttämättä olla laiha, mutta haluan pystyä leikkimään ja juoksemaan lasteni kanssa. Haluan pystyä kiipeämään työpaikan portaat ilman, että meinaan tikahtua hengästykseen. Haluan voida paremmin, vaatteiden kokolapusta ja vaa’an lukemista viis, kunhan jaksaisin tehdä ja touhuta. Ensimmäinen askel tätä kohti on jo otettu, toivottavasti en enää ota takapakkia.
Tuo on juuri se pointti, jota minäkin haluan elämässäni noudattaa. En halua sortua mihinkään kuureihin, mutten toisaalta myöskään vetäytyä sohvalle mussuttamaan suklaata. Haluan elää hyvin ja tasapainoisesti, nauttia elämästä, liikkua ja elää siten, että voin kokonaisvaltaisesti hyvin. Uskon, että kokonaisvaltainen hyvinvointi on tärkeämpää, kuin mikään lukema tai vaatekoko. Tsemppiä! 🙂
-Päivi-
Ihana kirjoitus Päivi! Pystyn samaistumaan vaikkakin katson asiaa siltä toiselta laidalta. Olen saanut kouluterkkarilta “lihotuskuurin” kesän ajaksi, olen saanut raskaana ollessani kovaakin kritiikkiä pienestä koostani, koska ei ole lapselle hyväksi jos äiti ei saa lisää painoa. Painoa kertyi juuri sen verran kuin mitä lapsi mukanaan kasvoi. Ja hyvä siitä tuli 🙂 Ja voi näitä kertoja on niin monia ja taas monia. Kukaan näistäkään arvostelijoista ei vaan ole koskaan ollut kanssani samassa ruokapöydässä ja nähnyt sitä kuinka yritän kerätä lisää painoa, sitä kuitenkaan saavuttamatta. Olen nykyään onnellinen juuri niin pienenä kuin olen 🙂 En enää jaksa käydä puntarilla katsomassa olenko saanut lisää kiloja, niitä tulee jos on tullakseen ja sillä hyvä 🙂
JES! Juuri näin! Tasapaino on paras paino. 😀 Terkkarit muuten toisinaan tarttuu aika hanakasti hassuihin asioihin.. sukulaistyttöni oli jossain vaiheessa käyrien mukaan liian pitkä. No jep jep. Eipä tuon pituuskasvua taida pysähtymäänkään saada…
-Päivi-
Mua alkoi itkettää toi loppu,siks juuri kun osuit niin naulan kantaan! Se ei todellakaan kuulu muille kuin iso olen. Ne sanat laihduttamisesta todella satuttaa. Jokainen tasan tietää miten niistä kiloista pääsis,jos haluais. Meidän koko suku ihannoi laihuutt.Muistan esikoisen synnyttyä eräänkin kommentin,omalta mummoltani, kun olin laihtunut kilpirauhasen liikatoiminnan takia noin 10kg, et olishan tuossa vielä lähdettävääkin. Se satutti erityisesti. Mutta ei auta kuin jatkaa muiden silmätikkuna olemista koska en taida näitä kiloja ihmeemmin inhota koska asialle en mitään ole tehnyt,enkä aio näillä näkymin tehdäkään. Kiitos Päivi taas kirjoituksestasi,se antaa voimia!
Nuo ovat kipeitä sanoja. Varsinkin siinä kohtaa, kun tunnet itse olosi paremmaksi ja olet ylpeäkin jostain saavutetusta painosta tai olemuksesta. Eikä sekään riitä. Se tuntuu pahalta. Eikä unohdu.
Tsemppiä eteenpäin ja kiitos kauniista sanoista. 🙂
-Päivi-
Hieno teksti! Tämä pitäis jakaa niin että mahdollisimman moni lukisi ja pistäis ajattelemaan… 🙂
Aivan uskomaton määrä on jakoja tullutkin, kiitos siitä kaikille teille! Tämä aihe selvästi koskettaa ja on monille helppo samastumiskohde. Tuntuu helpottavalta, etten ole kipeine muistoineni yksin.
-Päivi-
UPEA teksti, ihana, tippa melkein tuli linssiin! Olen urheilijasuvusta, itsekkin urheilija. Kaikki meillä pelaa pesäpalloa, kaikki ovat valtavan urheilullisia ja atleettisia ulkomuodoltaa. Tai ainakin pitäisi olla. setäni on fanaattinen valmentaja, hullu suorastaan. hänellä on pitkä kaunis laiha vaimo kolme poikaa jotka kaikki ovat huippuja. Sitten on minä ja siskoni, emme kelpaa. yläasteella pyöristyin = sain muotoja. minulle kasvoi suuri takapuoli, monsteri. se oli kamalaa. suku alkoi ilkkua Anni on lihava, pitäis varmaan vähentää. tätä on jatkunut aina. pikkusiskolleni ei tullut takapuolta, hänelle tuli isot tissit – kukaan ei haukkunut, sanottiin vaan että Anni on kateellinen. Olin aina laiha, tosi laiha – kunnes takapuoli tuli kuvioihin sitten olin läski, tosi läski vaikka kokoni oli XS tai XXS. se tuntui pahalta että kaikki haukkuu ja rupesin uskomaan siihen. pidin syömälakkoja mutta ei, syömälakolla ei llihakset takamuksesta lähde. Yläasteella ja lukiossa seurustelin pojan kanssa, hän oli ensirakkauteni, mutta ei hyväksynyt takapuoltani. Hänen mielestä tytön takapuoli pitäisi olla pieni ja vaaka näyttää alle 55kg WHAT?! urheilullinen nuori joka käy salilla ja treenaa 6krt/vko ei VOI olla alle 55kg koska lihakset painaa. rasvaprosentti lähenteli tuolloin 15:ta. se suhde jäi siihen. rupesin treenaamaan vielä kovempaa ja tällä hetkellä pelaan SM pesäpalloa. itsetuntoni on kohonnut ja siitä saan kiittää vain ja ainoastaan poikaystävääni hän on mahtava ja sanoo rakastavansa monsteripyllyäni. minäkin rakastan sitä – se on ihana! niin iso ja pyöreä kuin berliininmunkki. otan muutenkin iisimmin treeneistä. ei tarvii olla timmi ollakseen hyvä. niinkuin meillä vitsaillaan joukkueessa Paino on voimaa ja ylipaino ylivoimaa!! 😉 olet ihana kaunis ja WAU. rakastan tekstiäsi.
Kiitos, kun jaoit oman tarinasi. <3 Ihana kuulla, että sinulla on nyt hyvä olo ja parempi itsetunto. Olet varmasti upea ja menestyvä nainen. Kaikkea hyvää! 🙂
-Päivi-
En ole ikinä kommentoinut, mutta täytyy sanoa että oot kyllä tosi kaunis ja upea nainen 🙂
Oi! Kiitos, tuli ihan todella hyvä mieli. <3
-Päivi-
Kiitos kirjoituksesta, se varmasti osuu moniin, myös meihin, jotka olemme normaalipainon alapäässä ja joskus yritämme innostaa ylipainoisia läheisiämme liikkumaan. Tarkoitus on ollut hyvä, mutta toivon kovasti, etten ole vahingossa onnistunun loukkaamaan ketään. Jatkossa mietin vielä tarkemmin mitä suustani päästän.
Itse olen vannonut, etten koskaan sano pahaa sanaa omasta tai toisen vartalosta lasteni kuullen. Kun 5-vuotias tyttäreni sanoi “äiti, sulla on tosi iso peppu” ja 3-vuotias poikani totesi “sun maha on ihanan pehmeä”, vastasin kumpaankin iloisena “niin on, tosi ihana”. Vaikka toivoisin pyykkilautavatsaa ja vähemmän selluliittia, en aio koskaan puhua laihduttamisesta tai läskeistä lapsilleni. Haluan heidän tuntevan olonsa mahdollisimman täydellisiksi, mahdollisimman pitkään. Ja siinä minä olen tärkein mahdollinen roolimalli.
Mä sorrun toisinaan heittämään ajattelematta lasten kuullen jotain omasta isosta bebastani tai löllyvästä mahastani. Mutten koskaan tuskaillen. Lapsille haluan kuitenkin viestittää, että he ovat täydellisiä juuri sellaisina, kuin ovat. 🙂
-Päivi-
hyvä kirjoitus, jokaisen pitäisi saada olla oma itsensä. kukaan ei ole täydellinen ja jokaisessa on jotain kaunista! hyvää jatkoa sinulle!!
Erittäin, erittäin hyvin sanottu. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisessa on jotain kaunista. Taidan varastaa motoksi. Kiitos. <3
-Päivi-
Upea kirjoitus Päivi, samaistun.
Voi kiitos, Pia! 🙂
-Päivi-
Ihana nainen olet ja blogisi parhain!
Voi, ihana Ansku! Kiitos suuresti! <3
-Päivi-
Hyvä Päivi! Toivottavasti kirjoitukses pysäyttää moiset ihmiset ja p**kanjauhaajat miettimään pahojen sanojen vaikutuksia..kaikki ei saa päätään niin tyhjäksi et se menisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos..joillekin se jää mieleen pyörimään ja vaikutukset on elinikäisiä.
Näin mä suuresti toivon. Että jokainen miettisi edes sen pienen ylimääräisen hetken ennen kuin kommentoi sukulaistytön painoa tai pojan huonoa ihoa. Toivottavasti kirjoitus on vaikuttanut edes vaikka yhteen ihmiseen. 🙂
-Päivi-
Sinä olet kaunis nainen!
Voih…Olen niin otettu. Kiitos. <3
-Päivi-
Oiva teksti, kiitos hienosta lukukokemuksesta!
Suuri kiitos, Maria! 🙂
-Päivi-
Päivi, olet ihan mielettömän loistava kirjoittamaan. Rohkeutta ja periksiantamattomuutta ei sinulta myöskään puutu. Upea nainen, joka osaa ja uskaltaa olla oma itsensä! Hienoa 🙂 Parasta jatkoa Sinulle! Terv.XL x3 😉
Kiitos, Shelby! On aivan mahtavaa kuulla, jos voin jollain tavoin olla inspiraationa jollekin. <3
-Päivi-
Entäpä kun oma isä kommentoi teini-ikäiselle tyttärelleen, että syötkö sinä salaa, kun olet noin pulska? Ja väittää sitten vuosia myöhemmin, että sehän oli vain vitsi.
Kuulostaa niin raadolliselta… Ja on surullista, että tuota tapahtuu. Kunpa jokainen aikuinen tajuaisi, että nuo “vitsit” eivät ole lapsille naurun asia…
-Päivi-
Minäkin olin lapsena ja nuorena ylipainoinen. Aikuisena olen taistellut lievän ylipainon ja normaalipainon välimaastossa. Olen huomannut, että lapsena opitut syömisrutiinit istuvat kauhean tiukassa. Vaikka liikun tosi paljon ja syön ravitsemuksellisesti terveellistä ruokaa, tuppaan syömään sitä aina liikaa. En mitenkään kauheasti, mutta muutamia satoja kaloreita yli kulutukseni. Voi kuulostaa hölmöltä, mutta santsaamisen lopettamisen oppiminen on tosi vaikeaa. Ja sen ymmärtäminen, että vaikka söisi joku päivä “vain” kevyttä kasvossosekeittoa, ei sitäkään voi syödä lautaskaupalla, ei ruoka silloin ole enää mitään kevyttä.
Minä taidan poiketa monesta kommentoijasta siinä, että haluan päästä normaalipainoon. En halua olla sinut ylimääräisten kilojeni kanssa, haluan niistä eroon. Haluan oppia syömään siten, että tämä painon seilaaminen loppuu, minun ei tarvitse enää laihduttaa ja pysyn normaalipainossa – siis en missään xs-koossa, vaan noin m- tai 38/40-koossa.
Minua kiinnostaisi tietää, miksi moni lihava heittää kirveen kaivoon ja alkaa toistaa mantraa “olen sinut kilojeni kanssa” ja “olen vain aina ollut lihava”. Harvalla on sellainen aineenvaihduntaa sotkeva sairaus, joka pitäisi yllä huomattavaa ylipainoa. Kiloihin ei pitäisi suhtautua kauneuteen ja ihmisarvoon, vaan terveyteen liittyvänä asiana. Roima ylipaino kuormittaa niveliä, tekee liikkumisesta raskaampaa kuin hoikempana ja altistaa useille sairauksille.
Monesti ylipainossa ei ole kyse siitä, että ihminen ahmisi holtittomasti pizzaa vuorokauden ympäri. Kyse on todella, todella pienistä asioista. Jos syö säännönmukaisesti päivittäin vaikka vain 300 kaloria yli kulutuksensa, lihoo tasaisesti ja voi päätyä hurjan ylipainoiseksi. Sitten itketään, miksi olen lihava, kun en minä ahmi.
Olen oppinut tämän vasta tavattuani mieheni, joka on pysynyt viiden kilon sisällä samassa painossa koko aikuisikänsä. Ennen kuvittelin, että hoikat ihmiset ovat joko luonnostaan hoikkia, tai sitten heillä on kauhea, epäterve kuuri koko ajan päällä. Mieheni käy puntarissa useita kertoja viikossa. Se on hänelle samanlainen rutiini kuin parturikäynti tai parranajo. Hän pohtii usein ääneen, että “nyt en kyllä ota välipalaa, vaikka on kamala nälkä, koska illalla on saunailta ja siellä saa bissee ja burritoja”. Aika moni normaalipainoinen tekee tuota tietoista, ihan terveissä rajoissa olevaa syömistensä miettimistä ja pysyy hoikkana “tekemättä mitään”.
Miksi me ylipainoiset suhtaudumme tuohon arkiseen syömisten suunnitteluun niin tunnepitoisesti, suorastaan aggressiivisesti. Miksi emme anna sen olla vain yksi arkirutiini muiden joukossa, miksi ajattelemme heti “vahtivamme” syömisiämme ja “kiduttavamme” itseämme. Kysehän on ihan samanlaisesta asiasta kuin esim. se, että ennen tenttiä ennakoi, kuinka paljon tarvitsee aikaa lukemiseen. Tai hiustenkasvun seuraamisesta, auton öljyjen vaihtamisesta jne.
Tosi henkilökohtaisia juttuja, kunkin suhtautuminen omaan painoonsa, tai ruokasuhteeseensa. Kukin saa minusta taistella, tai olla taistelematta kilojensa kanssa, ihan oman harkintansa ja hyvinvointinsa mukaan. Henkilökohtaisesti en oikein ymmärrä syömättä jättämistä, silloin kun todella on nälkä. Vaikka sitten illalla olisikin ne juhlat. Sen ymmärrän, että juhlien jälkeisenä päivänä syödään vastaavasti kevyemmin. Mutta kukin tyylillään. Minä en ole asemassa tuomitsemaan kenenkään suhtautumista syömiseen tai painoonsa, ja toivon, ettei kukaan tuomitse minun vastaaviani.
Toivottavasti voitte molemmat hyvin. Se on kuitenkin pääasia. 🙂
-Päivi-
Minulla on ollut ihan sama juttu, en ole suostunut tuntemaan nälkää hetkeäkään. Olen jotenkin ajatellut, että nälän tunteminen on hirvittävän vakavaa, ja jos sitä tekee ihan tietoisesti, kyse on heti syömishäiriöstä.
Työmatkoilla maailmalla olen saanut asiaan aika paljon perspektiiviä. Ekat työmatkat Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa olivat karseita. Porukka hörppää aamulla pari kuppia kahvilla ja pari naurettavaa tuulihattua. Lounasaikaan olen kupsahtamaisillani, paikalliset jatkavat samalla tuulihattulinjalla. Vasta illalla syödään, mielestäni kauhean myöhään ja tosi reilu annos. Tai no Ranskassa syödään vähän parempi lounas kuin Italiassa, mutta klo 12:n ja 19:n välillä ei syödä mitään, paisti lapset saavat hedelmän tai jugurtin välipalaksi.
Paikalliset ovat naureskelleet, kun olen kysellyt, ettekö te kuole tähän nälkään, eikö aineenvaihduntanne mene sekaisin, ettekö te ole säästöliekillä, jaksatteko ihan tosissaan käydä jumpissa ja lenkeillä tällä “syömisellä”? Vastaukset ovat ollee tyyliä “meidän perheessämme on aina syöty näin, en oikein ymmärrä mitä tarkoitat” tai “no tietenkin joskus on nälkä, mutta aikuisen ihmisen kuuluu pystyä odottamaan illallista”.
Olen pohdiskellut kovasti omaa suhtautumistani nälkään. Tämä nyt on täysin mutu-teoria, mutta olen huomannut, että suomalaiset kestävät kyllä asioita, jotka ovat muiden eurooppalaisten mielestä sietämätöntä kidutusta. Kovaa pakkasta, sat-asteista saunaa, avantoa, töissä ponnistelua. Mutta nälkää me siedämme hirveän huonosti. Viralliset ravitsemussuositukset sisältävät aika paljon välipaloja, ja hampaiden terveyden kuvitellaan kuittaantuvan xylitolilla. Monissa muissa maissa väliaterioiden ajatellaan kuuluvan pienille lapsille, jotka kasvavat ja joiden kärsimättömyys ei kestä aterian odottelua. Aikuisten ei ajatella niitä tarvitsevan, koska aikuinen ei enää kasva, ja hänen on siedettävä tässäkin suhteessa pientä epämukavuutta.
Painoni on nyt tippunut lähemmäksi normaalipainoa, kun olen yrittänyt opetella samanlaista syömistyyliä kuin mieheni. Saan edelleen syödä maltillisesti kaikkein syntisimpiäkin herkkuja, juoda viikonloppuna viiniä ruoan kanssa jne. Yritän vain syödä hieman suunnitelmallisemmin ja ennakoidummin kuin ennen, ja olen opetellut sietämään nälkää. En kuitenkaan ahmi nälkääni jättimäistä ateriaa, vaan ihan normaalinkokoisen, ja huomaan, että kyllä se kylläisyydentunne tulee vähemmälläkin, pitää vain antaa “ruoan mennä aivoihin asti”. Ja syön ihan kunnon lihaa, rasvaisia juustoja ja vastaavia edelleen, minun jääkaappiini eivät rasvattomat kevytlitkut kuulu.
Parasta tässä on se, että raskauden jälkeen vaivanneet epämääräiset kolotukset jaloissa ovat vähentyneet todella paljon. Jaksan nousta useita rappusia harppoen, ja jumpassa hankalimmatkin hypyt alkavat sujua sutjakkaasti. Olen näistä terveysvaikutuksista niin iloinen, että toivon, että en jatkossa olisi enää lihavampaan minääni tyytyväinen – ellen sitten saa vakavaa sairautta, joka lihottaa, ja jolle en mahda mitään.
Aivan todella hyvä huomio Suzette! En olekaan ennen tajunnut tätä, vaikka olenkin puoliksi espanjalainen. Aivan totta puhut, siellä aterioiden välit ovat aivan toista luokkaa kuin täällä. Eikä kukaan “kuole nälkään” siinä välissä.
Tämä kommentti herätti lisää omia ajatuksiani ja haluan vastata, koska alkuperäisestä kommentistani ei ehkä käynyt aivan kaikki ilmi. Eli kyllä, kyllä minäkin haluaisin olla normaalipainoinen. Mutta sen sijaan, että keskittyisin laihduttamaan ja pitäisin jotain lukemaa tai painoa tavoitteena, pidän tavoitteena hyvää oloa ja jaksamista. Nykyiset kiloni ovat minulle liikaa: En jaksa kiivetä portaita, en jaksa hölkätä, en jaksa edes seisoskella tuntikausia leikkipuistossa vaan tarvitsen istumataukoja. En ole tyytyväinen enkä tunne oloani hyväksi tämän kokoisessa kropassa. Itse olen lihonnut samoin kuin sinä: En ahmi enkä herkuttele mitenkään hirmuisesti, vaan syön vain liikaa sitä aivan tavallista ruokaa. Koska ruoka nyt vain on hyvää. Lisäksi olen liikkunut jo vuosia liian vähän, koska muka on aina liian kiire ja muka saan riittävästi hyötyliikuntaa. En ole saanut ja oman terveyden suhteen ei ikinä saisi olla liian kiire. Tavoitteeni onkin oppia syömään vähemmän kerralla, ja oppia ottamaan liikunta arkiseksi tavaksi. Päämääräni on jaksaa leikkiä lasteni kanssa ja jaksaa kiivetä työpaikan portaat tekemättä kuolemaa. Veikkaan, että kunhan nuo sujuvat, olen tyytyväinen myös kiloihini riippumatta siitä mitä lukua vaaka tarkalleen näyttää.
Onnittelut, että olet kolmekymppisenä sinut itsesi kanssa. Itse olin kolmekymppiseksi erittäinkin hoikka, mutta eipä kukaan siitä maininnut. Tosin muotikin oli silloin vähän erilaista, eikä ollut henkkamaukkoja myymässä teinivaatteita aikuisille. Nyt nelivitosena alan pikkuhiljaa olla sinut ylimääräisten kilojeni kanssa. Olen päättänyt, että enää en sovituskopissa itke. Täytyy vain vähän muuttaa pukeutumistyyliä tai jotain.
Itseni kanssa samanikäinen kälyni kysäisi kesällä poikansa rippijuhlien jälkeen, että olenko jo paljon kuluttanut keväällä ostamiani lenkkareita. Olin hetken shokissa. Mutta vastasin vain, että kuten kuvasta näkyy, en todellakaan. Kälyni on itse yli 170 senttinen ja toivoisi että painonsa alkaisi vitosella. Hei kamoon? Itse olin kaikki 160 senttiä saanut pituutta aikaiseksi ja olisin tyytyväinen, jos painoni alkaisi kuutosella.
Hyvä sinä ihanainen, kun uskallat puhua (=kirjoittaa) naisen elämästä niin kuin se on!
Mä hokasin jossain vaiheessa, että pointti oli ostaa oikean kokoisia vaatteita. Siitä kokolapun koosta huolimatta. Joten lopetin liian pienien “sit viiden kilon päästä” -vaatteiden ostamisen ja ostin suosiolla isompaa ja istuvampaa kokoa. Tuli oikeasti ihan todella parempi ja itsevarmempi olo. Ja se kokolappuhan on vaan numero. Sillä ei ole mitään merkitystä. Tsemppiä! 🙂
-Päivi-
Kiitos hyvästä kirjoituksesta, naulan kantaan!
Olet kaunis nainen, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin 🙂
Kiitos ihanista sanoista, Mirka! <3
-Päivi-
Upea kirjoitus, upea rohkea nainen. Kiitos!
Voi kiitos, Sari! <3
-Päivi-
Vau, olet upea nainen! 🙂 Mielestäni tärkeintä on oppia hyväksymään ensin itsensä, jonka jälkeen voi hyväksyä muut ihmiset ympärillä sellaisena kuin he ovat. Sinä olet tehnyt juuri näin, nämä typeriä kommentteja heittävät ihmiset taitavat olla vielä hieman puolitiessä tämän asian kanssa…
Itse olen lukiolainen, monta vuotta hieman ylipainoinen. Olen kuullut tästä niin terkkarilta, “kavereilta” kuin myös sukulaisilta. Silti en aio alistua kuuntelemaan heidän kommentteja. Ihaninta mitä olen kuullut on se, kun yksi ystäväni totesi minulle kerran: “sä olet niin upea kun sä jaksat kantaa itses aina niin ylpeesti”. Se lämmittää mieltä silloinkin kun ilkeitä kommentteja ulkonäöstä sataa niskaan.
Tuon saman lauseen voisin sanoa myös sinulle. Kaikkea hyvää sulle ja paljon tsemppiä elämään 🙂
Mä olen todella ylpeä sinusta! Nuori nainen ja noin fiksut ajatukset. Pidä siitä kii, tykkää itsestäsi, voi hyvin, äläkä annan kenenkään alistaa sinua! 🙂
-Päivi-
Sä oot ihana! 🙂
Käääk! Itepä taidat olla. 🙂
-Päivi-
Tuolla oli kohta, johon voi samaistua: “Mutta arvatkaa mitä? Mä en taida haluta. Tykkään elämästäni ja itsestäni liikaa juuri näin käyttääkseni energiaani kuureihin tai dieetteihin.”
Tosiaan. Arvostan ihmisiä, jotka jaksavat panostaa ulkonäköönsä (ja myös hyvinvointiinsa) säännöllisen liikkumisen ja syömisten tarkkailun muodossa. Katselen joskus hoikkien naisten kuvia, ja mietin, että “onpas se kaunis”. Mutta kaikki se on heidän valintansa ja heidän geeneissään. He eivät ole minä. He priorisoivat elämässään eri asioita.
Pitkään sen tajuamisessa kuitenkin meni. Piti aikuistua ja kaikkea. Minä olin aina se pyöreä tyttö, vaikken koskaan ole ylipainoinen ollutkaan. Normaalipainon ylärajoilla. Siltikin kouluterkkari jossain vaiheessa painostani huomautti. Lisäksi joskus yläasteiässä tajusin, etten ole ollenkaan samalla tapaa kaunis kuin kaverini. Tai niin ainakin epäilin asian olevan. Eivät pojat minusta kiinnostuneet, vaan niistä muista. Vaikuttiko fyysisen viehättävyyden puute itsevarmuuteen… vai itsevarmuuden puute fyysiseen viehättävyyteen? Jaa-a…
Jonkinlainen käänne tuli parikymppisenä, kun yhteen epäonnistuneen suhteen jälkeiseen kesään mahtui monta muutosta, monta miestä, ja yhtäkkiä tajusin että voinkin saada “mitä haluan”. Siihen mahtui myös nuorimies, josta tuli vuosia myöhemmin aviomies ja isä. Ja joka katsoi minua silloin (ja vieläkin) niin kuin en itse osannut. Sanoi toisinaan kauniiksi ja etenkin otti minut omana itsenäni, ihan minkä näköisenä tahansa.
Paitsi sitä, että muut tajuaisivat pitää suunsa kiinni loukkauksien kohdalla, jokainen, niin lapset kuin aikuiset, kaipaa sitä, että kelpaa tärkeille ihmisille juuri sellaisena kuin on. Pingottamatta. Sitten ulkonäköhuolet siirtyvät kakkosiksi tärkeyslistalla. Tunnustan vieläkin toisinaan katsovani rintojani ja miettiväni, että “onkohan näistä ketunnokista mitään jäljellä imetyksen jälkeen?” Mutta toisaalta, en elä elämääni tissieni kautta, muille minun tissini merkitsevät vielä vähemmän (noh, paitsi sille, jolle ne just nyt ovat olennainen osa elämää).
Aion olla esillä juuri tämänmallisena kuin olen. Normaalipainoisena, mutta persjalkaisena ja riipputissisenä pyöreäposkisena kolmikymppisenä. Koska en mahda sille mitään. Tai oikeammin: en vaivaudu. Se olen minä. Eräs tuttava joskus teki oivan vertauksen itsensä piilottamisesta tai esilletuonnista Suomen ja Italian välillä. Suomessa uimarannalla läskit piilotetaan sopivasti leikattuun tummaan uimapukuun. Italiassa kaikilla on bikinit, oli kropanmalli mikä tahansa. Rannalla on kuitenkin joku vielä läskimpi / riipputissisempi / leveäperäisempi… ja jos ei ole, niin sittenhän voi olla ilona muille.
Hyviä pointteja sun kommentissa! Jokainen on omanlaisensa, kiloista tai muutenkaan ulkonäöstä piittaamatta. Mun kaaliin ei vaan mahdu se fakta, että jos itse voin hyvin, jaksan olla aktiivinen, eikä ulkomuotoni estä minua tekemästä asioita, joita haluan tehdä, miksi ihmeessä, minun pitäisi elämääni muuttaa vain siksi, että joku muu niin kehottaa tekemään.Minuakaan ei kiinnosta pätkääkään, miten muut elämäänsä elää. Jos vain ovat tyytyväisiä ja onnellisia.
Pysytään me ainakin tyytyväisinä ja onnellisina, eiks jeh?! 🙂
-Päivi-
Roimaa sivallusta tolkuttoman upean naisen suusta. Täällä on myös yhdellä komeanmuodokkaalla naisella keskisormi ojossa. Lisäksi nyt tutkimustenkin mukaan on selvinnyt, että paino ei tee sairaaksi, vaan liikkumattomuus. Kalorien laskeminen on so last season. Kiitos särmikkäästä pilleristä, joka oli hyvä niellä! <3
Jes! Keskari ojossa pahan puhujille! 😀
-Päivi-
“Minulla on ollut ihan sama juttu, en ole suostunut tuntemaan nälkää hetkeäkään. Olen jotenkin ajatellut, että nälän tunteminen on hirvittävän vakavaa, ja jos sitä tekee ihan tietoisesti, kyse on heti syömishäiriöstä. Työmatkoilla maailmalla olen saanut asiaan aika paljon perspektiiviä. Ekat työmatkat Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa olivat karseita. Porukka hörppää aamulla pari kuppia kahvilla ja pari naurettavaa tuulihattua. Lounasaikaan olen kupsahtamaisillani, paikalliset jatkavat samalla tuulihattulinjalla. Vasta illalla syödään, mielestäni kauhean myöhään ja tosi reilu annos. Tai no Ranskassa syödään vähän parempi lounas kuin Italiassa, mutta klo 12:n ja 19:n välillä ei syödä mitään, paisti lapset saavat hedelmän tai jugurtin välipalaksi. Paikalliset ovat naureskelleet, kun olen kysellyt, ettekö te kuole tähän nälkään, eikö aineenvaihduntanne mene sekaisin, ettekö te ole säästöliekillä, jaksatteko ihan tosissaan käydä jumpissa ja lenkeillä tällä “syömisellä”? Vastaukset ovat ollee tyyliä “meidän perheessämme on aina syöty näin, en oikein ymmärrä mitä tarkoitat” tai “no tietenkin joskus on nälkä, mutta aikuisen ihmisen kuuluu pystyä odottamaan illallista”. Olen pohdiskellut kovasti omaa suhtautumistani nälkään. Tämä nyt on täysin mutu-teoria, mutta olen huomannut, että suomalaiset kestävät kyllä asioita, jotka ovat muiden eurooppalaisten mielestä sietämätöntä kidutusta. Kovaa pakkasta, sat-asteista saunaa, avantoa, töissä ponnistelua. Mutta nälkää me siedämme hirveän huonosti. Viralliset ravitsemussuositukset sisältävät aika paljon välipaloja, ja hampaiden terveyden kuvitellaan kuittaantuvan xylitolilla. Monissa muissa maissa väliaterioiden ajatellaan kuuluvan pienille lapsille, jotka kasvavat ja joiden kärsimättömyys ei kestä aterian odottelua. Aikuisten ei ajatella niitä tarvitsevan, koska aikuinen ei enää kasva, ja hänen on siedettävä tässäkin suhteessa pientä epämukavuutta. Painoni on nyt tippunut lähemmäksi normaalipainoa, kun olen yrittänyt opetella samanlaista syömistyyliä kuin mieheni. Saan edelleen syödä maltillisesti kaikkein syntisimpiäkin herkkuja, juoda viikonloppuna viiniä ruoan kanssa jne. Yritän vain syödä hieman suunnitelmallisemmin ja ennakoidummin kuin ennen, ja olen opetellut sietämään nälkää. En kuitenkaan ahmi nälkääni jättimäistä ateriaa, vaan ihan normaalinkokoisen, ja huomaan, että kyllä se kylläisyydentunne tulee vähemmälläkin, pitää vain antaa “ruoan mennä aivoihin asti”. Ja syön ihan kunnon lihaa, rasvaisia juustoja ja vastaavia edelleen, minun jääkaappiini eivät rasvattomat kevytlitkut kuulu. Parasta tässä on se, että raskauden jälkeen vaivanneet epämääräiset kolotukset jaloissa ovat vähentyneet todella paljon. Jaksan nousta useita rappusia harppoen, ja jumpassa hankalimmatkin hypyt alkavat sujua sutjakkaasti. Olen näistä terveysvaikutuksista niin iloinen, että toivon, että en jatkossa olisi enää lihavampaan minääni tyytyväinen – ellen sitten saa vakavaa sairautta, joka lihottaa, ja jolle en mahda mitään.”
Sä olet selvästi pohtinut asiaa paljon ja löytämässä oman “onnellisuusolosi”. Hienoa! Mulla ei valitettavasti sen kummempaa kommenttia tähän ole, koska oma, säännöllinen ruokarytmini sopii minulle nyt oikein hyvin ja voin näin oikein hyvin. Jos painoni pikkuhiljaa näin vielä lisää laskee, olkoon niin. Siihen en kuitenkaan aktiivisesti pyri.
Hyvinvoinnin ollessa pääasia, tyyli olkoon vapaa. 🙂
-Päivi-
Anteeksi toi kauhea tekstipötkö, kappalejaot eivät jostain syystä näy.
Minä ole ollut taas liian köykänen. Lapsena kuulin monelta aikuiselta “ex sää syö lainkaan, ku olet noin laiha”. Teininä virsi vaihtu ” et saa miestä ja lapsia ku olet noin pieni ja laiha”. Kaikki nämä vaivan näkevät olivat aikuisia yli 30-vuotiaita naisia. Opein vastaamaan myös kiukkuisesti takasin, “tarkastan joka aamu ääriviivat ja niit on kas ei hätää”.
Valitettavast tämä on periytyvää ja lapseni luotaan myös liian laihoiksi. Ukilaiset terkkarit ovat kyllä aika kehnoja ilmaisemaan sen lapselle. No mammalla on vanhat ja terävät hampaat,mutta lapsen sieluun jää jälki.
Toivoisin todella, että ihminen annettaisiin kasvaa ja kehittyä omaan tahtiinsa rauhassa ja jos muuten on terve koolla ei väliä. Ei niistä kedon kukistakaan lyödy kahta samanlaista, miksi ihmisten pitäisi olla samalla muotilla valettuja.
Toisilla ihmisillä on kovin töksäyttävä tyyli ilmaista asioita, olivat he sitten ammattilaisia tai ei. Mä niin kovasti toivoisin, että varsinkin lapsille kukin puhuisi näistä asioista silkkihansikkain ja varovasti. Kasvaminen kun on kipeä paikka.
Ollaan kaikki juuri sellaisia kuin ollaan, pläskejä, hoikkia, pitkiä tai pätkiä. 🙂
-Päivi-
Ihana kirjoitus, kiitos! En voi kyllä olla enempää samaa mieltä tuosta että ihmisten pitäisi ajatella ennen kuin päästellään suusta noita hyvällä tarkoitettuja sammakoita. Minua ei koskaan ole kokoni vuoksi kiusattu koulussa tai vastaavissa paikoissa, mutta muutama sukulaiseni kyllä muisti kertoa minulle nuorempana että olisin voinut olla pienempikin..Asiaa ei yhtään helpottanut se että siskoni ja serkkuni olivat (ovat edelleen siis 🙂 ) pitkiä ja hoikkia, muistan edelleen hyvin keskustelut missä siskolleni ja serkuilleni jaettiin vuosiluvut, koska heistä tulee miss suomia ja minun vuottani ei koskaan tullut..Tiedän että kommentit oli tarkoitettu hyvällä, suvussamme kun on paljon sairauksia joita ylipaino voi “ruokkia”, mutta pahaltahan ne silloin vain tuntuivat, tuntuvat välillä vieläkin
Noi hetket, jolloin tuntuu että itse tulee sivuutetuksi, niinkuin juuri tuossa missi-tapauksessa, tuntuvat hurjan pahoilta. Ihan kuin meitä ei tarvitsisi huomioida ollenkaan. Muistan itsekin, kuinka serkkulikkojen urheilullisuudesta puhuttiin ja minun urheilullinen tulevaisuuteni nähtiin kuularingissä. Heko heko. Nyt näillekin jo pystyy naureskelemaan, mutta eipä ne tuolloin kovin hauskoja juttuja olleet…
Tsemppiä! 🙂
-Päivi-
Kiitos tärkeästä keskustelunavauksesta! Mun tarinani taas on sellainen, että olen ollut lapsena ja nuorena hoikka tai ainakin normaalipainoinen, paino alkoi nousta vasta parinkympin jälkeen, ja nyt kaikkien jojoilujen jäljiltä olen aika kaukana siitä kuuluisasta “normaalipainosta”. Identiteettini ei kuitenkaan ole mennyt kilojen mukaan, ja sekös tuntuikin omituiselta, kun huomasin, miten eri tavalla minuun alettiin suhtautua ja miten erilaisia odotuksia minuun ihmisenä asetettiin toisinaan kun ulkoinen olemus hieman muuttui. Se on saanut mut itse asiassa aika vihaiseksikin, vaikka kukapa meistä ei tähän sortuisi, sorrun itsekin, ihmisellä kun on tapana pyrkiä lokeroimaan ja tyypittelemään lähimmäisiään. Terveys ja jaksaminen ovat itselläni hyviä syitä yrittää vähän keventää, ja olisihan se kiva joskus mahtua niihin ja niihinkin ja sen ja senkin näköisiin kolttuihin, mutta muuten olen alkanut pitää puoliani aika ärhäkkäästikin tietyissä tilanteissa. 🙂
Näitä puheenvuoroja kaivataan enemmän, on aika vapauttaa meidät liian kapeista näköaloista! Kiitos ihanasta blogista!
Jaksaminen ja terveys ovatkin oikeasti hyviä syitä koittaa keventää. Jos tuntuu, että olemus on niin raskas, ettei saa tehtyä asioita, joita haluaisi. Mutta silloinkin halun pitää lähteä itsestä, eikä siihen missään nimessä auta muiden “hyväntahtoiset” vinkkaukset. Puoliaan pitääkin pitää, eikä missään nimessä jäädä muiden tallottavaksi. Me kaikki ansaitaan sama ihmisarvo koosta riippumatta.
Kiitos hienosta kommentista, kiva kun käyt lukemassa. 🙂
-Päivi-
Näinhän se on. Oma olemukseni on mielestäni varsin ketterä, vaikka ehkä hieman kömpelöllä tavalla. 😉 Onneksi aktiivisuus ei ole puntarin lukemista kiinni, yhdenkään kohdalla! Voimia ja iloa syksyyn ja joulumietteisiinkin jo!
Nimenomaan näin! Ihanaa joulunodotusta, Petra! 🙂
-Päivi-
Tää oli hieno kirjoitus, ensimmäisestä lauseesta viimeiseen sanaan. Niinkuin hyvä tositapahtumiin perustuva elokuva, joka nappaa otteeseensa ensi kohtauksesta alkaen eikä päästä irti kuin lopputeksteissä. Omakohtaista kokemusta tai tuskaa aiheen tiimoilta ei mulla ole, mutta pääsin silti jyvälle ja ihon alle. Ihanaa että jotkut osaa sanoa asiat niinkuin ne on, miellyttämättä ketään ja vaikuttaen kaikkiin. Lisää!!!
Mielettömän hieno kommentti, olen siitä kiitollinen. Kiitos! Aivan upea kuulla, että teksti saa aikaan reaktioita. Se tarkoittaa, että en kirjoittanut kipeitä asioita julki turhaan.
-Päivi-
Tosi hyvä kirjoitus! Tosiaan aikuiset osaavat (tahtomattaan?) satuttaa sanoillaan joskus paljon pahemmin kuin ikätoverit.
Itse olen sieltä toisesta ääripäästä – luikku, lauta, anorektikko…
Ala-asteen terveydenhoitaja on jäänyt minunkin mieleeni, kun purskahdin itkuun koska hän ei uskonut että syön normaalisti. Äitini soitti tulikivenkatkuisen puhelun aiheesta ja se sentään loppui.
Yläasteella olin se lauta, pojat tykkäsivät nimitellä ja itseäni hävetti kun näytin edelleen samalta kuin ala-asteella toisten tyttöjen kehittyessä.
Äidiksi tultuani laihduin imettäessäni kamalasti ja näytin hirveältä. Ja minua järkytti, että joidenkin mielestä se oli jotenkin kadehdittavaa.
Urheilen, olen aina urheillut ja siitäkös on helppo vetää johtopäätökset että olen anorektikko, urheiluni on pakonomaista enkä syö. Ehkä se jollekin tuo jotain tyytyväisuudentunnetta, kun voi ajatella että laihana olen varmasti edes onneton ihminen. 😀
Eli, painon kommentointi olipa sitä paljon tai vähän, on mielestäni aina turhaa, tökeröä ja todennäköisesti tuntuu kantajastaan ikävältä. Mitä nuoremmasta ihmisestä on kyse sitä varovaisempi pitäisi olla.
Hyvää ja iloista syksyn jatkoa sinulle!
Olet juurikin asian ytimessä! Ylipäänsä toisen ulkoisen olemuksen kommentointi ja ne sellaiset “tsemppaukseen” piilotetut viestit eivät todellakaan auta ketään. Päinvastoin.
Oikein ihanaa joulun odotusta sinulle! 🙂
-Päivi-
Mulla on samanlaisia kokemuksia, aina pulska, perheen ainoa läski, ruoka maistui, posket punotti, ja JOKA IKINEN kommentti painooni liittyen on vieläkin muistissa. Vanhemmilta, siskoilta, kavereilta, kiusaajilta… Kaikki eivät varmasti pahaa tarkoittaneet, mutta se riipaisee niin syvältä pientä lasta ja nuorta tyttöä. Vaikka näin jälkikäteen katsottuna yläasteella olin jo normaalipainoinen, en koskaan saanut poikaystävää, vaikka en mielestäni hassumman näköinen muuten ollutkaan, olin vain läski, koska mielestäni laihalla tai normaalipainoisella ei tule mahaan istuessa yhtään makkaraa… Heh, miten hassu ja turmeltu nuoren mieli voikaan olla. Nyt olen hoikka, normaalipainoinen. Yhä on makkara istuessani, reidetkään eivät ole yhtä nilkkaa. Minulla on jo vuosien ajan ollut sama, ensimmäinen poikaystäväni ja kannan itseni ihan eri tavalla. Olen ylpeä vyötäröstäni, lantiostani ja herätän huomiota vastakkaisessa sukupuolessa. Mutta silti mietin jatkuvasti, pitäisikö minun laihduttaa lisää? Miksi reisien sisäpuolella on allit? Miksi minulla vieläkin on nämä makkarat, eli ihopoimut… sairasta, luten yhtäaikaa voi selittää itselleen, että ne poimut on ihan normaalia, kukaan ei ole tehty sementistä, ja samalla katsoa syliin ja puristella mahaansa inhoten itseään. Muistan sisälläni yhä jokaisen sanan, yhdistän ylipainoon ne häpeän ja surun tunteet kun perääni huudeltiin “tankki”, “hehtaariperse” ja pelkään että joskus vielä lihon. Joka päivä. Se on kuin syöpä mielessäni, huono itsetunto, joka ei meikin ja kauniiden vaatteiden alta näy, eikä koskaan minusta lähde.
On oikeasti aika pelottavaa, mikä on se, minkä miellämme nykyään normaaliksi. Normaaliutta ei ole yhteiskunnan mielestä se, että kaikki ovat jo ruumiinrakenteeltaan eri mallisia ja erinäköisiä, vaan varsinkin naisten tulisi olla mahdollisimman sileitä ja rasvattomia.
Mä olen vuosia elänyt sitä kuuluisaa “sitku”-elämää. En osannut nauttia mistään, kun mietin vain, kuinka onnelliseksi tulen sitten, kun olen laihtunut. Monta vuotta elämästäni valui hukkaan noin. Sitten päätin lopettaa. Panostaa hyvinvointiin ja alkaa nauttia tästä hetkestä, juuri sen painoisena, kuin kullakin hetkellä olen. Eihän onni voi olla painosta kiinni. Eihän? 🙂
Hurjasti tsemppiä sinulle. Keskity asioihin, joista erityisesti pidät itsessäsi. Se näkyy myös ulospäin. 🙂
-Päivi-
Minäkin olen ollut pitkään ylipainoinen. Se alkoi jo tuossa n. 18 vuoden iässä… Mutta sinä olet Päivi kaunis nainen. Pidä myönteinen asenne elämään!! Ja kaikkea hyvää sulle elämässä!
Kiitos kovasti, macman! Ja kaikkea hyvää sinullekin! 🙂
-Päivi-
Löysin blogisi äsken ja jäin koukkuun! 🙂 Kirjoitat todella hyvin ja hauskasti. Olet rohkea ja kaunis nainen, asenne ratkaisee niin monessa asiassa.
Leppoisaa joulun odotusta sinulle! 🙂
Kiitos paljon, Noora! Ihana kuulla näin mukavaa palautetta. 🙂
Oikein mukavaa joulun odotusta myös sinulle! 🙂
-Päivi-
Siis aivan mahtava kirjoitus!! Olen itse miettinyt 5 lapsen äitinä usein lasteni painoa. Olen itse hoikasta suvusta, ja minulle on pienenä sanottu, (kun ylläni oli vaaleanpunainen hihaton toppatakki), että kylläpä Mia näyttää kuin pystyyn nostetulta possulta. En koskaan ole ollut ylipainoinen, mutta jossain vaiheessa olen kuulemma ollut pyöreä. Nuo puheet ovat jääneet mieleeni niinkin paljon, että tänäpäivänäkin kyttään koko ajan painoa ja lasken kaloreita. Eräs tyttäristäni rakastaa ruokaa, jos minä usein saan kommentteja, että onko E taas hieman pyöristynyt. Joka kerta sanon, että tuollasista ei meillä puhuta.
Mielestäni painon on jokaisen oma asia ja siihen ei puututa, ellei asianomainen sitä halua.
Terkkarina toimiessa kysyin monesti potilaalta, että mitä hän omasta ylipainostaan ajattelee, ja jos hän sanoi olevansa tyytyväinen, jäi keskustelu siihen. Tietysti jos jossain todella sairaalloisessa painossa mentiin, niin annoin ohjetia, jotka hän oli luultavsti kuullut kymmeniä kertoja 😉
Oikein ihanaa joulun odotusta sinulle!
[…] postaus oli tänä vuonna roimasti yli muiden. Pläski herätti ajatuksia ja levisi hämmästyksekseni kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa. Sain […]
Ihana kirjoitus, joka tuli vastaan internetin viidakossa 🙂 Onnea ja iloa elämääsi! Harmi, että olet joutunut moisen paskan kohteeksi. Onneksi olet osannut jokseenkin ottaa sen “toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”. Ei kaikkien tarvitse mahtua samaan muottiin.
Ihana, ihana kirjoitus, aivan mahtava. Osui ja upposi. Itse en ole unohtanut kuinka hiukan ennen yo- juhlia kouluterkkari sanoi että hienosti olen saanut painoa pudotettua. Minua ei vaan ole luotu normaalipainoiseksi, en tiedä onko se luut vai lihas vai mikä, mutta kun saavutin normaalipainon niin mulla häiriintyi kuukautiskierto. Pelkällä painoindeksillä mitattuna moni ammattilaisjääkiekkoilijakin on ylipainoinen. Liikun ja syön terveellisesti, mutta olen perso makealle. Se on mun pahe.
[…] että tuon pienen, kirjaa varten kirjoitetun kappaleen myötä syntyi myös blogiin samaa ”Pläski” -otsikkoa kantava teksti. Henkilökohtaisin ja kipein tähän […]
[…] itselleni luvan kirjoittaa muustakin. Uskola valittiin Kaksplussan tähtiblogeihin, kirjoitin pläskin, olin sen pohjalta radio-keskustelussa kirjailija Pekka Hiltusen kanssa, kotimme kuvattiin […]
Mä olen kanssa niitä ihmisiä, joka on aina ollut pikkaisen pläski. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Aina kuvia taaksepäin katsoessa tajuan, etten ole niin iso ollutkaan, mutta kun jotenkin on se läskin identiteetti muiden toimesta aina lyntätty mieleen, sitä on alkanut käyttäytymään sen mukaisesti.
Laihdutin itseni ekan lapsen syntymän jälkeen kokoon 38, jonka olisi mielestäni pitänyt olla hyvä koko. Kerran kuitenkin sokkotreffeille mentyäni, sain kuulla treffikumppaniltani, että on ulkonäkööni ja kokooni pettynyt – olinhan (rehellisesti) kertonut hänelle harrastavani uintia ja kuntonyrkkeilyä.
Vasta pari viikkoa sitten tajusin (42-vuotiaana), että olen paljon muutakin, kuin ylipainoinen ja sellaisena lähes kelvoton kansalainen…Olen seksikäs nainen, hyvä äiti, upea aviovaimo, loistava kokki, älykäs, hyvä työssäni, hauska, sosiaalinen ja kyllä: itsevarma. Olen vain vuosia antanut itseni olla vain se läski. Sen täytyy muuttua.
Hieno ja aina ajankohtainen postaus, kiitokset siitä! Itse yritän nyt kolmevitosena opetella nytku-metodia sitku-ajattelun sijaan. Koulukiusaaminen, terkkarit ja vielä huonomman itsetunnon omanneet kaverit ovat aikoinaan tehneet paljon hallaa, mutta valitettavasti huomaan jatkuvasti olevani itse itseni suurin kriitikko ja rajoittaja. Nyt on tarkoitus – niin klisee kuin se onkin – opetella ihan oikeasti tykkäämään itsestäni kaikkine kiloineni sekä laajentamaan mukavuusaluettani roimasti.
Tällä hetkellä kiloja on todella merkittävän terveyshaitan verran ja tavoite (tein taas viime yönä pyhiä päätöksiä) on pyrkiä aiempaa rutkempaan liikunnallisuuteen, jottei tarvitse joka hikasta miettiä, että onko hikka vai joku ylipainon aiheuttama orastava infarkti tms. Ei toki haittaa, jos siinä tippuu kiloja samalla, mutta nyt on tarkoitus mennä terveys ja hyvinvointi edellä, ulkonäkö on oikeasti ihan just hyvä näinkin.
Aikamoisen karhunpalveluksen sitä on tehnyt itselleen lykkäämällä yhtä sun toista siihen sitku oon hoikempi -hetkeen. Sitä odotusaikaa onkin sitten kiva muistella vanhainkodissa. Jos siis sinne asti pääsee, siitä kun ei koskaan tiedä, niin varmaan kannattaisi elää nyt eikä sit.
Sori, tulipas tilitys – varmaan enempi itselleni muistutukseksi, kuin sulle tiedoksi… 😂 Osui vaan hyvään saumaan tämä postaus silmiin Facebookista, kovasti pohdiskellut näitä teemoja viime aikoina ja nyt toivottavasti terveemmästä näkökulmasta. Kiitokset arvokkaasta tekstistä, on varmasti hyvä herätys monelle ja tuo uuttaa uskoa itseen. Blogisi on vielä verrattain uusi tuttavuus, mutta olet jo saanut kanta-asiakkaan. ☺
Kiitos tästä kirjoituksesta, pystyn samaistumaan täysin. Olen ollut kouluikäisestä asti pylreämpi kuin normit sallisivat. Murkkuna sairastuin täydellisyyden tavoitteluun ja elin lähes vuoden porkkanalla, näkkärillä ja mustalla kahvilla. Olin laiha. Ihmiset kehuivat. Minä olin onnettomin ikinä.
Päätin parantua, pikku hiljaa parannuinkin ja päätin näyttää keskisormea jokaiselle, joka toteaa minulle: kuinka kaunis olisitkaan laihana! Fuck that shit! Minä olen kaunis juuri tälläisenä!
Kannetaan itsemme ylpeinä! ❤️
Kiitos. 🙂 Samaistuin tähän täysin. Omalla kohdalla olen saanut vielä kuulla että läski on laiska. Pahalta se tuntui vaikka kuinka touhuat ja puuhat kaikkea mahdollista…
.myös kuntoilua. Kaikkea hyvää sinulle!
Meidän lapsista tuli lastenneuvolassa ylipainoisia sinä päivänä, kun poikani täytti viisi vuotta. Tämä siitäkin huolimatta, että painokäyrä kulki heillä kaikilla alle sen ratkaisevan nollakäyrän. Ylipainotuomiota vastaan ei taistellut enää edes se fakta, että lasteni painon kehitystä oli jouduttu välillä seuraamaan keskussairaalassa asti, kun se niin huonosti toisinaan nousi.
Mutta, kuten sanottu, sinä heinäkuun päivänä lapsistamme tuli neuvolalle ylipainouhka.
Ai miksi?
Sinä päivänä isä meni lapsensa kanssa ensimmäistä kertaa lastenneuvolaan. Siihen asti neuvolassa oli käynyt äiti ja lapset. Ylipainoinen isä oli neuvolajärjestelmälle liikaa. Seuraavat vuodet olimme “riskiasiakkaita” ja lapsemme olivat aina vaarassa sairastua ylipainoon riippumatta siitä, miltä he näyttivät tai mitä painoivat. Mutta kun niillä oli SE isä.
[…] olen lihava ja hyvin tietoinen siitä ilman ainuttakaan kommenttia. En ehkä ole aivan sinut vartaloni kanssa, […]
[…] Kaikkein tärkein postaus mulle itselle on varmasti jo yli kolme vuotta sitten julkaistu Pikkasen pläski. Teksti, jossa ensimmäisen kerran uskalsin sanoa ääneen vuosien kipeiden asioiden taakan. Se oli […]
Voimaannuttava teksti, kiitos! Olen aina lapsena ollut pyöreä. Välillä aikuisena normaalipainoinen ja tällä hetkellä taas pyöreä 🙂 Muistan valitettavan hyvin kuinka lapsena mummolassa mummo kielsi minulta ja serkultani keksien syönnin, johon serkkuni vastasi “eihän me edes mitä lihavia olla!” . Johon mummo vastasi “niin, et sinä mutta Pinja on!” Tervetuloa traumat painosta!!
Oma tyttäreni on pyöreä, samasta puusta veistetty kuin äitinsä. Haluan ja toivon, ettei hänen tarvitse elää elämäänsä keskittyen siihen mitä syö ja mitä ei. Hän on pyöreä, ihana, empaattinen, liikkuva ja reipas lapsi 🙂 Minuutta ei tarvitse muodostaa sillä perusteella minkä kokoinen on!