Niinkuin olen muutaman kerran viime aikoina kirjoittanutkin, syksy on imaissut mehuja ihan uuteen malliin. Tiedän ottaneeni vähän liikaa hommia ja jonkin asteinen uuvahdus istahti olalle pari viikkoa sitten. Niin ihania kuin gaalat ja reissut ovatkin, ne on kyllä vieneet viimeisetkin voimat. Tunnen olevani kuivaksi puristettu rätti. Ei edes pesusieni, joka palautuu puserruksen jälkeen alkuperäiseen muotoonsa, vaan littanaksi puristettu, vetelä rätti.
Viime viikolla sen huomasin. Me istuttiin taas niissä poteroissa. Minä tällä sohvalla, hän tuolla toisella. Molemmat hipihiljaa. Hetkeksi keskeytettiin lasten nukkumaanmenon aikaan, kunnes taas hakeuduttiin omiin nurkkiimme. Kauas toisistamme, ihan hiljaa.
Tuli kaipuu kainaloon. Siihen ihan lähelle, viereen. Niinkuin joskus silloin aikojen alussa, muistatteko? Turvaan, lämpimään, pussaamaan. Ihan liki niin, että voisi taas luottaa kaiken järjestyvän.
Hetkeksi unohdin varsinais-suomalaisuuteni ja pyysin. Sanoin, että pidä hyvänä. Ja pitihän se. Oltiin me edelleen ihan hiljaa, mutta lähekkäin. En muista, koska kainalo olisi tullut niin tarpeeseen. En muista, koska läheisyys olisi tuntunut niin hyvältä.
Täytyis muistaa pitää hyvänä. Useemmin, enemmän ja tiukemmin. Silloin kun itkettää, harmittaa ja väsyttää, mutta myös silloin kun kaikki on ihan hyvin. Ja ehkä jopa ihan erityisesti silloin. Arki kaipaa kosketusta, pieniä eleitä ja huomioimista. Ei riitä, että rutistaa lapsia, pitäis muistaa rutistaa myös sitä puolisoa.
Miksiköhän aina pitää käydä hipasemassa pohjaa, ennen kuin sen muistaa?
-Päivi
Kuva löytyi kesän kansioista. Pisti silmään, että olen tosi onnellisen näköinen. Ehkä mua oli just halattu.
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Ehkä tää syksy on vaan rankkaa… vai miksi mä rupesin pillittämään, kun luin tän :,|. Siis sellaisella hyvällä ja onnellisella tavalla pillittämään :).
Jep. Hieman liikaa sairasteluja yms. lapsiperheen ihanuutta. Mutta kiva kun muistuttelet näistä tärkeistä <3.
Kyl muakin välillä pillityttää. Ihan mitättömät asiat. Se on kai tää syksy ja pimeys ja arki.
Koitetaan selvitä! <3
Nyt osui. Ja upposi. Kyyneliin saakka. Kiitos tästä muistutuksesta tai herätyksestä, miten vaan.
Itseäkin pitää joskus aina muistuttaa… mutta parempi niin. Ettei käy huonosti.
Just niin!
Ihan totta. Ja miks sen pyytämisen pitää olla vaikeinta just silloin kun sitä syliä eniten tarvis.
On sillä läheisyydellä vaan erityinen voima. Meille kaikille. Ihan erityisesti sen voiman saa nähdä pivittäin työssäni, kun vastasyntynyt, sellainen raakile, päsee äidille iholle, sen elintoiminnot tasaantuu ja se alkaa voimistua silmissä. Se on kauneinta.
Oi! Tuo vastasyntynyt… nyyhk! Kosketuksella on oikeasti uskomaton voima. Nostaa aika syvältäkin pohjalta. <3
Ja ihanaa Piupau, ku oot täällä! Mietin sua just yks päivä! 🙂
Snif.
Tämäkin kyynelehtii täällä.
Meillä on ollut sama teema täällä esillä,
syksy on vallan meinannut viedä mehut tästä avioparista ja
mitä silloin tapahtuukaan:
halailu ja pussailu ja paijailu jää pois.
Ei hitto, silloinhan sitä juuri eniten tarttis!
Ryhdistäydyttiin ja nyt on kyllä ollut söpöä menoa
– jopa niin että esiteinineiti sanoi että “Yök, te ootte ällöttäviä!”
Ihanaa kuultavaa!
Kosketellaan toisiamme, jookos?! (: