“Oon sit menos Karjurockiin kattoo Antti Tuiskua”, ilmoitti 14-vuotias muutama viikko sitten ykskantaan. SOS! huusivat äidinvaistoni laikka punaisena välittömästi. Siihen se nyt päättyisi viaton nuoruus, alkaisi alamäki ja turmion tie. Melkein näin jo silmissäni teinin uivan kiljuämpärissä ja viskaisevan pikkuhousunsa lavalle.
Ja tietysti tämän aukottoman päättelyketjun lopuksi teki mieli vain yksinkertaisesti kieltää. Koska on vaan paljon helpompaa sanoa ei kuin uskaltaa antaa muksujen ottaa vastuuta.
Jos nyt näin parikymmentä vuotta myöhemmin mietin omaa teiniaikaani, muistelen saaneeni mennä ja touhuta aika vapaasti. Tyttäreni ikäisenä jäin jo melkein viikoksi pitämään yksin huushollia, kun äitini matkasi kesälomalla sukuloimaan, ja hommasin tuona aikana itselleni kesätyönkin. Olin mielestäni luottamuksen arvoinen, vaikka luuhasin tietysti myöhään ulkonakin ja keksin milloin minkäkinlaisia viinanmaistajaisia kaveriporukan kanssa.
Kasiluokalle mentäessä alkoi olla selvää, että halusin esiintyä. Viihdyin parrasvaloissa ja teatteri veti puoleensa koko ajan tehokkaammin. Olin jostain kuullut Tampereella sijaitsevasta ilmaisutaidon lukiosta ja päättänyt haluavani sinne. Muutamina aiempina vuosina samasta koulusta oli joku ponnistanut Kallion lukioon Helsinkiin, mutta se ei ollut mulle vaihtoehto. Helsinki tuntui pelottavalta, kun taas Tampere oli lapsuudesta tuttu ja jollain tavoin turvallisempi.
En muista sanatarkkaa keskustelua aiheesta äitini kanssa, mutta luulisin, että lupa hakea kouluun 170 kilometrin päähän kävi pienen harkinta-ajan jälkeen suht sulavasti. Ajatukseen sopeutumista auttoi varmaan se, että veljeni oli tehnyt muutama vuosi aiemmin samat muuvit ja muuttanut vähäisen omaisuutensa turkulaiseen yksiöön.
Sen sijaan opinto-ohjaajan sanat muistan. Hän paukautti suoraan, että ainoastaan rikkaiden perheiden lapsilla on mahdollisuus lähteä pois kotoa niin nuorena, eikä pitänyt ideaa kannatettavana.
Hakupapereihin kirjoitin kuitenkin itsepäisesti kaksi jatko-opiskelupaikkaa. Ykkösenä Tampereen, toisena paikallisen lukion. En halunnut lähteä mihin tahansa vain lähtemisen ilosta, vaan järkeilin asian niin, että jos erikoislukion ovet eivät aukeaisi, jäisin vielä kolmeksi vuodeksi kotiin.
Kun tieto kouluunpääsystä tuli, olin serkkuni perheen kanssa reissussa jossain päin Keski-Eurooppaa. Tunne oli omituinen. Olin yhtä aikaa järjettömän innoissani ja aivan hurjan peloissani. Kahden kuukauden kuluttua asuisin omillani vieraassa kaupungissa, astuisin tuntemattomien ihmisten kanssa uuteen luokkahuoneeseen ja hoitaisin kaikki päivittäisaskareet ruoanlaitosta laskuihin itse. Vaikka koin olevani valmis itsenäisen elämän tuomaan vastuuseen, olin kuitenkin vasta 16-vuotias. Vain pari vuotta tuota nykyistä omaa teiniäni vanhempi.
En ikinä unohda hetkeä, jolloin kaarsimme isoveljeni täyteen ahdetulla pienellä Pösöllä Tampereen Lukonmäkeen, soluasuntoni pihaan. Mukana oli enimmäkseen vaatetavaraa, liinavaatteita ja astioita, huonekalut huoneessa oli valmiina. Kun isä ja veli painoivat jälkeensä oven kiinni ja istahdin kapealle sängylleni, tuli itku. Mitenkäs helvetissä mä nyt osaan täällä sit elää?
Tutustuin kuitenkin jo samana iltana kämppäkavereihini ja koulun alkaessa muutaman päivän kuluttua sain uusia, myös muualta muuttaneita ja yhtä pihalla leijailevia kavereita. Kämppisteni suosiollisella avustuksella opin lukemaan bussiaikatauluja ja painamaan stop-nappia oikean pysäkin kohdalla. Löysin lähikaupan ja pyykkituvan. Eksyin ensimmäisiin bileisiin. Pysyin kovana Kelan tiskillä virkailijan väittäessä, etten ole oikeutettu mihinkään tukiin iästäni johtuen. Löysin ensimmäisen poikaystävän. Sain ensimmäisen puhelinlaskuni (600 mk) ja matikankokeeni (4). Soitin kotiin ja itkin, etten pärjää.
Onneksi kukaan ei kaartanut suoraan pihaan minua kotiin noutamaan, vaan kotoani saamalla sinnillä jaksoin tuon ensimmäisen feilatun kokeen jälkeenkin yrittää. Arki alkoi loksahdella paikoilleen. Löysin samanhenkisiä ystäviä, pärjäsin koulussa hyvin ja osasin etsiä lähikaupasta ale-laarista vanhenevia tuotteita halvalla. Keitin aina ison kattilallisen makaronia, josta söin monta päivää. Opin kaupat, joista sai kaljaa alaikäisenä ja kioskin, joka myi norttia kysymättä papereita.
Tulot koostui opintotuesta, asumislisästä ja lapsilisästä, eikä ylimääräistä ollut. Kesätyörahoja säästin, jotta muutama kuukausi sujuisi väljemmin, mutta oli myös hetkiä, jolloin kolmeksi päiväksi oli kaapissa vain pieni pussi leipää. Vanhemmat toki auttoivat voitavansa, mutta tuohon aikaan ei toki rahansiirtokaan ollut niin ketterää kuin nykyisin.
Vajaat kolme vuotta myöhemmin, painaessani ylioppilaslakin päähäni, olin jo tavannut nykyisen mieheni ja voileipäkakkua leikattiin juhlan kunniaksi meidän yhteisessä kaksiossa. Rakastin Tamperetta, rakastin miestä, rakastin ystäviäni ja kouluani. Olin kotiutunut ja kaupunki tuntui omalta. Koskaan en lopulta hakeutunut näyttämötyön jatko-opintoihin, kuten alunperin suunnitelmissa oli. Olen joskus miettinyt, että ehkä juuri aikainen itsenäistyminen oli myös yksi syy siihen, miksi tunsin olevani valmis vakiintumaan niin ajoissa.
Silti, kaikista itkuista, peloista, vierauden ja ulkopuolisuuden tunteista, ja kitsastelusta huolimatta pidän lukioaikaani, erityisesti ensimmäistä vuotta, yhtenä elämäni parhaista oppikouluista. Olen tosi kiitollinen vanhemmilleni juurista, joiden varaan uskalsin nojata ja siivistä, jotka he selkääni luottivat. Tiesin koko ajan, että tarpeen tullen pääsisin aina kotiin.
Tekisinkö jotain toisin? Varmasti. Ottaisin tarkemmin selvää tulevasta opinahjosta ja kaupungista (tosin nykyään se olisi myös aika paljon helpompaa) sekä tukiviidakosta. Säästäisin etukäteen rahaa ja uskaltaisin myös ehkä vielä hanakammin pyytää apua, enkä vain selvitä jokaisesta hankaluudesta itse.
Mitä otsikon kysymykseen tulee, vastaus on kyllä. Kaikille 16-vuotiaille vastaava ratkaisu ei varmasti toimisi, mutta mulle se oli ehdottomasti oikea. Pääsin toteuttamaan itseäni ja opiskelemaan taideaineita, joista olin haaveillut. Sain elinikäisiä ystäviä ja kasvoin kolmen vuoden aikana henkisesti monta kilometriä.
Ja vaikka pikkusieluisesti festareille pyrkivää teiniä olinkin heti estämässä, jos se haluaisi unelmaansa lähteä kahden vuoden kuluttua tavoittelemaan, antaisin sen niin tehdä. Toivoisin vain, että olisin osannut kasvattaa sille ne tarpeeksi vahvat juuret, jottei siivet veisi kokonaan mukanaan.
-Päivi
Kyllä me oikeesti oltiin vähän hulluja. Olen miettinyt voisinko itse tehdä enää samaa, ja päätynyt siihen etten voisi. Ja sitten taas viisi minuuttia myöhemmin siihen, etten olisi kyllä voinut jättää sitä tekemättäkään.
Kuulemani mukaan nykynuoriso on kai onneksi fiksumpaa alkoholin suhteen. Jos jotain voisin tuosta nuoruudesta vaihtaa pois, niin ne turhan kosteat viikonloput. Mutta ehkä se vaan kuului ysäriin, ja kuten sanottua, onneksi nykynuorille se ei ole enää tärkeää.
Ja onneksi silloin ei ollut vielä somea. Jos tuli itku, niin siitä ei tarvinnut mainita kun viikon päästä soitti puhelinkopista kotiin. Mutta itse olisin kyllä kaivannut henkistä tukea enemmän, tai edes sitä konkreettista apua. Ehkä ne opiskelutkin olisi sujuneet paremmin nimittäin sen tuen kanssa.
Toisaalta, eipä niitä vuosia pois vaihtaisi. Kiitos siis mahtavista muistoista! 😉
No siis oltiin! Mutta toisaalta tää digihomma on avannut nykynuorille niin paljon mahdollisuuksia, että mehän oikeesti lähdettiin vähän kuin surman suuhun silloin. Nyt kuitenkin on mahis saada yhteys muksuun milloin tahansa, silloin se oli lähinnä satunnaista.
Ja tosiaan, ehkä jälkikäteen olis voinu vähemmän läträtä kaljan kanssa, mutta kai se omalta osaltaan kuului siihen aikaan ja kokemukseen. Mulla tosin se loppui jo suunnilleen siihen 18-vuotispäivään, kun aloin ton yhden kanssa vakiintua. Tota tukeakin saattais olla tarjolla helpommin nykypäivänä. Sanon vaan, että onneks meillä oli aika vahva kaveriporukka ja tiiviit suhteet yhteisöön. Se oli varmaan monelle koossa pitävä voima.
Mutta olihan ne nyt hienoja vuosia. Ei siitä mihinkään pääse! 😀
Kun tietää, että omat lapset pitää joskus päästää “vapauteen”, en tiedä onko tämä nopea tiedonsiirto ja tavoitettavuus mikään siunaus. Silloin 20 vuotta sitten oli ihan ok, jos kotiin soitti tosiaan kerran viikossa mutta luultavasti nyt harmaantuisin päivässä, jos en saisi jälkikasvua nopsaan kiinni. ? Lisäksi tämä yhteinen lukiokaupunkimme tuntuu nykyään jotenkin turvattomammalta. Ehkä nyt näkee vaan uhkakuvia siinä missä ennen oli jännitystä ? Ja miten sitä muuten osaa kannustaa niitä lapsiaan siivilleen, jos omasta mielestä se niiden valitsema polku on ihan väärä?
Kyllä mä pitäisin tiedonsiirtoa enemmän siunauksena. Olis ihan karseeta, jos se olis sellasta satunnaista puhelinkopista soittelua, niinku sillon alkuun. 😀 Ja siis oikeesti, jälkikäteen on monesti tullu mietittyä, että onneks ei enempää sattunu mitään silloin. Kaikki olosuhteet olis ollu kyllä otolliset…
On se kyllä kiinni myös lapsesta ja lapsen kehitysvaiheesta. Nykyisen 16v tyttären olisin voinut päästää pois kotoa, jos olisi halunnut. Sen sijaan nyt 14v tyttären kohdalla odotan kauhulla sitä, mitkä jatkokoulutus suunnitelmat ovat. Häneen en kyllä pystyisi samalla lailla uskomaan kuin esikoiseen. Ja tässä ei ole kyse siitä missä järjestyksessä lapset ovat syntyneet, vaan siitä, miten erilaisia lapset vaan ovat.
No aivan ehdottomasti on! Kuten kirjoituksen lopussa mainitsinkin, kaikille 16-vuotiaille vastaava ratkaisu ei varmasti olisi sopiva, mutta mulle se toimi. Ja kun saman perheen sisälläkin lapset voi olla keskenään hyvinkin erilaisia. 🙂
Huh mikä kommentti “rikkaiden perheiden lapsilla on mahdollisuus lähteä pois kotoa niin nuorena”. Minäkin muutin kotoa 16 vuotiaana ja voin sanoa, että rikkaita ei oltu 🙂
Samoissa mietteissä täälläkin, kun molemmat pojat lähenevät sitä ikää ja kovasti haluaisivat muuttaa jonnekin suurempaan kaupunkiin. Sydämessä muljahtelee, kun ajattelenkin asiaa. Uskon ja tiedän, että pärjäävät, mutta en vaan vielä olisi itse valmis päästämään maailmalle. Nyt jos koskaan on mielessä se kuuluisa lausahdus ” minne se aika oikein meni”
No joo, onneksi kotona oltiin kannustavia, enkä ollut ainoastaan opon tuen varassa. Vaihtoehtoja ei juurikaan silloin annettu, jos itse oli sattumalta ottanut selvää ja tiesi mihin hakea, niin se onnistui. Muuten en muista kauheesti jeesiä saaneeni.
Ja toi on kyllä niin totta. Että mihin se aika oikein meni. Aika paljon vatsasta kourasee, kun miettii, että kohta pitäisi jo yksi päästää pois kotoa…
Meitsikin joraa tuolla vanhojentanssikuvassa taustalla, jee! Ja nyt jo edesmennyt Katan silloinen poikaystävä Arto parina (rip).
Mitähän näyttäisi meidän lukioaika, jos olisi ollut jo älykännykät ja megapikselien kamerat niissä. Ehkä parempi että todistusaineistoa on vähemmän 😀
Edesmennyt..? 🙁 Surullista.
Ja voi luojan kiitos, mä sanon, ettei ollu pikseleitä tai somea silloin. Ei olis ollu lasten, eikä etenkään vanhempien silmille sopivaa matskua. 😀 Terkut!