Olen luontaisesti aika kova kelailemaan asioita. Siihenhän tämä koko blogitouhukin perustuu. Saan jonkin ajatuksen, jonka pyörittelen ensin päässäni pyöreästä soikeaksi ja takaisin, ja lopulta tuuttaan sen kaikkien nähtäville tänne. Vaikka tietysti on valtavasti myös ajatuksia, jotka eivät koskaan tänne blogiin asti päädy. Liian henkilökohtaisia, vaikeita tai ahdistavia. Ja joskus on sellaistakin aikaa, että ajatukset eivät saa muotoa, jollaisena ne haluaisin teille esittää.
Vähän sellaista on ollut juuri viime aikoina. Ajattelen edelleen paljon ja olen kiinnostunut asioista, mutta punnitsen omaa mielipidettäni vielä aiempaa pidempään. Kaikki tuntuu tulleen niin hankalaksi. Onni ja tasapainoinen elämä vaikeammin saavutettavaksi. Pitäisi olla hirmuisen tietoinen kuluttamansa ruoan ilmastovaikutuksista, maidon epäterveellisyydestä ja sukupuolineutraalisuus-keskustelun viimeisimmistä käänteistä. Some-myrsky riehaantuu vesilasiin nykyään vaikka pohjalla ei olisi kuin tilkka vettä. On tullut turtumus ja vähän tympäännyskin. Miksi sanoa mitään, kun se on kuitenkin väärin.
Samanlainen tympääntyminen on kohdannut virtuaalimaailman lisäksi ihan muutenkin, tavallisessa arjessa. Tuntuu, että sitä on etsinyt jotain suurta ja mullistavaa ihan liikaa, ja unohtanut sellaisen tavallisen perusolemisen. Kun puhutaan voimaantumisesta ja hyvinvoinnista, viitataan usein vierasperäisillä konsonanteilla alkaviin hengitysharjoitustunteihin ja jauhettuihin superfoodeihin, kun oikeasti ylikuormittunut pikkukaupunkilainen perheenäiti haluaisi vaan syödä mummun keräämiä mustikoita pakkasesta, kaataa kahvinsa joukkoon ihan vaan maitoa ja joskus herätä siihen, että joku muu olisi keittänyt ne kahvit.
Ei sen kummempaa.
Viime aikoina olen myös aiempaa tarkemmin pyrkinyt vetämään rajaa työn ja vapaan välille. En siksi, ettenkö pitäisi töistäni valtavasti, vaan koska jossain vaiheessa jatkuvassa hälytysvalmiudessa oleminen alkoi tuntua uupumuksena. Vähitellen olen malttanut antautua taas kirjojen vietäväksi, uppoutunut täysillä Netflix-maratoniin ja jopa leiponut. Tehnyt sellaisia maailman arkipäiväisimpiä asioita ihan vaan siksi, kun niistä tulee hyvä olo.
Viime viikolla pelattiin lasten kanssa Afrikan tähteä. Kahdesti. Se on enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Ja se tuntuu surulliselta. Että on olevinaan koko ajan niin kiire olla mukana kaikessa, osallistumassa, todistelemassa jollekin (itselleen?) jotain, että oikeasti simppelit ja kaikkein voimaannuttavimmat jutut on vaan jääneet tekemättä. Kun on niin sitä kaikkea. Ja kiirekin.
Koska jos jotain olen oppinut, niin sen, että kiire pysyy, pelasi sitten erän Afrikan tähteä, tai ei. Niin mieluummin kannattaa pelata. Koska se on mukavaa ja siitä tulee hyvä mieli.
Siksi blogissakin on ollut vähän hiljaisempaa. Olen tehnyt ihan tavallisia juttuja ja jättänyt ne raportoimatta. Kuulostaapa aika typerältä kirjoitettuna, mutta omalla tavallaan aika mullistavaa some-työläiselle.
En mä teitä siis ole jättämässä, jos tekään ette mua. Katson vaan nää pari jaksoa vielä, ja se Afrikan tähti pitäis löytää…
-Päivi
Kuullostaa järkevältä itsestä huolehtiminen. Sitä kun ei aikuisena kukaan tee puolesta.
Se on just näin.
Ihana postaus Päivi! Niin kiva ku kirjotat rehellisesti ja aidosti elämästä ja myös muusta ku onnistumisista ja saavutuksista. Sun blogi koukuttaa ja saa ajattelemaan paljon vaikka oon vasta 18 ja erilaisessa elämäntilanteessa. Lämmin kiitos blogistasi<3
Kiitos, Milja! Ihana kuulla tällaista palautetta. <3 Tuli tosi hyvä mieli.
Hyvin fiksua ajankäyttöä!
Sammaa mieltä!
Kun on kuuskolme – niinku mää – äiti, vaimo ja mummu, ihan kohta eläkeläinenkin, nuo fundeeraukses tuntuu kuule hyviltä lukea! Satuin sunnuntaiaamuna näkemään Inhimillinen tekijä -sarjaa palasen, jossa kolme (aivo-?)infarktin läpikäynyttä tilitti tuntojaan. Harmi että ihmisen pitää käydä niin “syvällä” ennen kuin tajuaa arjen, tavallisuuden ja tässä ja nyt -elämän tärkeyden ja arvon. Etenkin Kaj Kunnaksen puheet hetkessä elämisen arvosta koskettivat. Katso ohjelma, jos kiinnostaa, löytyy varmaan Areenasta.
Asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Liki 10 v syöpää sairastanut nyt jo edesmennyt ystäväni pruukasi viimeisenä vuotenaan usein tokaista, kun kysyin kuulumisia, että luojan kiitos ei kuulu mitään, on turvallisen tylsää! Vähitellen olen alkanut häntä ymmärtää. Pidä Päivi vaan kiinni tuosta, mitä kirjoitit. Tee tavallisia juttuja ja nauti arjesta, sulla on hyvä elämä, ihana perhe ja antoisa työ. Lämpimästi, Keekis
Vaikka itse olen vasta 35-vuotias, ymmärrän tämän kaiken jo paljon paremmin kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Osaa arvostaa eri tavalla niitä ns. tavallisia ja itsestäänselviä asioita. Ne on oikeasti hirmuisen tärkeitä ja voimaannuttavia.
Afrikan tähden lisäksi suosittelen myös kimbleä. Ja Unoa ja Skippoa.
Tällä viikolla luin myös lapsille ääneen pitkästä aikaa. Pitäis enemmän. Isollekin.
Leipominen on myös hyvä. Saa jotain aikaseksi. Sellaista näkyvää. Ja jos pullaa leipoo, voi nanosekunnin ajan olla myös maailman paras äiti.
Kimbleä en voi sietää. Enkä tiedä kyllä yhtään, miksi. 😀 Mutta Uno veri guud! Ja meidän ikisuosikki on Hotel, sen pelaaminen vaan vaatii hiukan enemmän aikaa.
P.S. Leivoin sunnuntaina omenapiirakkaa! 😀