En tiä, ootteko jostain rivien välistä (tai ihan riveiltä vaikka täällä ja täällä) osanneet tulkita, että ajan kuluminen, ja sen myötä vanheneminen, on aiheuttanut pientä ahdistusta ruudun täällä päässä. En minä nyt mihinkään nuoruusvuosiin halaja, päinvastoin, mutta paneehan vanheneminen ihmisen mietteliääksi. Se on niin lopullista, päivä, kuukausi ja vuosi kerrallaan. Kun ei voikaan painaa jarrua ja palata taaksepäin, että hei hei, ei tää ollutkaan hyvä, tekisin tämän nyt toisin, kiitos.
Eilen sitten satuttiin muistelemaan yhden työkaverin kanssa ammoisia aikoja nuoruudessa, kun töihin painettiin usein suoraan bileistä, ja toisaalta nauramaan toisen porukan kanssa kuset housuissa kaikenmaailman typeryyksiä ja huonoja läppiä. Tulin miettineeksi, että ehkä ne naistenlehtien “nelikymppisenä olen parhaimmillani” -otsikot eivät sittenkään ole höpöhöpöä. Vaikka nykyään skumpanhuuruisesta illasta palautumiseen voi helposti kulua kolme päivää, eikä kahdeksan tunnin yöunista voi juuri joustaa, parhaat jutut säilyvät matkassa edelleen. Ja paranevat koko ajan!
Jos nyt vertaan nykyistä itseäni vaikka 20-vuotiaaseen Päiviin, suurin muutos on tapahtunut varmaan siinä niillä naistenlehtien kiiltävillä sivuillakin usein mainitussa itsevarmuudessa. Vaikka edelleen epävarmuus nostaa päätään ajoittain rajustikin, kokonaisuutena ikä on opettanut luottamaan ennen kaikkea siihen omaan sisäiseen ääneensä muiden mielipiteiden sijaan. Palautteeseen osaa suhtautua jo niin paljon rakentavammin (toki suora vittuilu ja tarkoituksellinen ilkeily satuttaa varmaan ihan jokaisessa iässä), ja ottaa jopa oppia.
Ja mikä parasta, enää ei ole pakko olla (olevinaan) joka asiassa oikeassa.
Ehkä on myös turha miettiä, pitääkö tietyssä iässä olla tietynlainen. Että parikymppisenä kuuluu bailata, kolmekymppisenä vakiintua ja nelikymppisenä seestyä. Itse vakiinnuin jo parikymppisenä ja parhaat bileet ovat toisaalta olleet vasta ihan viime vuosina. Seestymisen merkkejä ei ole havaittavissa vieläkään, vaikka biologinen vekkari tikittääkin jo seuraavia pyöreitä kohti. Eikä onneksi tarvitsekaan.
Tässä voisi nyt käyttää kaikki juusto- ja viini -vertaukset, jos haluaisi, mutta en taida haluta. Sanon vaan, että ikääntyessään sitä ihminen muuttuu, joskus paljonkin, ja harvoin huonompaan suuntaan. Sen lisäksi, että itsestä tuntuu vanhemmiten paljon paremmalta, myös monet ystävyyssuhteet ovat syventyneet ajan saatossa. Ja on myös erottuneet jyvät akanoista, oikeat ystävät satunnaisista tuttavuuksista.
Ja tiedättekö, mikä muu vielä paranee vanhetessaan? Parisuhde. Mutta se on jo kyllä sitten ihan oman tarinansa.
-Päivi
Pyysin viime viikolla maailmakaikkeudelta anteeksi, että koskaan alaikäisenä toivoin olevani vanhempi kuin olin.
Samalla pyysin, vähän edelliseen tekstiisi viitaten, anteeksi sitä, että koskaan toivoin, että lapset kasvaisivat jo isoiksi.
[En tiedä, olisinko oikeasti valmis vaihtamaan päiväksikään aikaa ja paikkaa. En sinne yläasteelle (ellen saisi huolella valita juuri sitä jotain tiettyä kohtausta…), enkä sinne yksinäisen rivitalokämppään, jossa lapset tuntuivat valvovan yötä päivää.
Mutta noin periaatteessa.]
Kaikkein eniten pelkään, etten osaa elää tätä kohtaa elämässäni niin, että osaisin siitä nauttia ja ottaa irti ne oikeat asiat. Entä jos elänkin tämän lyhyen elämän ihan väärin ja vääriin asioihin keskittyen?
Joskus nuorempana aikuisena toivoin että pääsisin takaisin nuoruuteen tsemppaamaan vielä nuorempaa itseäni. Että pärjään ja osaan kyllä, että kannattaisi hyödyntää sitä, mitä asuinpaikkani tarjoaa, etten yrittäisi selvitä kaikesta yksin. Joskus mietin, että olen lopulta kypsynyt monenlaisissa kolhuissa kuitenkin kohtuullisen selväjärkiseksi aikuiseksi. Odotan mielenkiinnolla tulevia vuosia. Ennen toivoin että sitä ja tätä tulisi nopeammin. Nyt ei ole mihinkään kiire. Paitsi töihin ja lasten treeneihin.
Ite sen ajan kulumisen huomaa AINA näin vasta loppuvuodesta. Alkuvuosi menee ajatellen “uusi vuosi, uudet kujeet”, sitten onkin ajatusvapaa kesä. Syksyllä katukuvassa rupeaa näkemään opiskelijoita haalareissaan ja pohtii kuinka itsekin on vasta äsken ollut koulutuksen parissa. Nytkin tajusin valmistuneeni jo yli puolitoista vuotta sitten?! Mitä ihmettä?
Opiskelukavereiden kanssa tulee kyllä edelleen vietettyä iltaa, viinipullon (tai parin) kanssa. Juttu jatkuu aina yli puolenyön, mutta mitään tarvetta baariin ei ole lähteä. Ei ole myöskään mitään kaipuuta niihin aikoihin kun piti.
Nuorempaa itseä voisi kyllä mennä vähän tsemppaamaan äidin “perinne”sanoin; “kaikki kyllä lutviutuu”. Kymmen vuoden päästä kaikki on ehkä vielä enemmän selvää. Vähän kuin kiillottaisi kristallipalloa, hitaasti mutta varmasti alkaa jo näyttää kristallinkirkkaalta. Ja se on tosi hyvä tunne se.
Tammikuussa napsahtaa mittariin 46 v ja tämä elämä paranee vaan koko ajan 😀
Vanhin lapsi muutti syksyllä pois kotoa, nuorempi vielä on pari vuotta meidän völjyssä. Vähän luopumisen tuskaa on ollut, mutta nuori mies pärjää hyvin omillaan ja käy välillä kotonakin, että nou hätä.
Olen oppinut elämään tätä päivää ja sellaisena kuin olen ehkä vähän vaikeimman kautta (burn out ja masennus), mutta nyt on just hyvä. Mieskin on ollut sama yli 20 vuotta ja vieläkin on kipinä tallella 😉
Eli samaa mieltä, it’s only getting better!