Aloitin ensimmäisen julkisen blogini lähemmäs neljä vuotta sitten, kun muuttomme Tampereelta takaisin tänne synnyinseudulle varmistui. Matkalla Kotiin -blogin oli ajatus käsitellä nimenomaan tuota suurta elämänmuutosta, paluumuuttoa pikkukaupunkiin ja sen mukanaan tuomia fiiliksiä. Alkuun nuo asiat olikin enemmän mielessä ja pinnalla, nyt kun arki on jo pidempään ollut vakiintunutta täällä “käpykylässä”, alkushokki jopa hieman naurattaa.
Näin jälkikäteen ajateltuna muutto ei ehkä lopulta ollut ihan niin dramaattinen käänne, kuin tuolloin tuntui. Tärkeiden ystävien jääminen toiseen kaupunkiin teki, ja tekee edelleen, kipeintä. Kaikkeen muuhun tottuu. Lähes kaikesta oppii tykkäämään. Ja kohta ei edes muista, mihin tarvitsi 24/7 ABC:ta. Täällä on yksi kauppa auki 22:een ja ihan mukavasti pärjäillään. Jos vessapaperi sattuu loppumaan taloudesta täysin klo 22.01, sitä saa varmasti jostain naapurista.
Niin, suurin alkujärkytys oli ne kuuluisat aukioloajat. Pikkukaupat sulkeutuvat viideltä, lauantaisin jotkut jo yhdeltä. Ei ole mäkkäriä, ei Subwayta, eikä tusinaa rättikauppaa. Kaikki tuntee kaikki, ja jos ei tunne, niin sitten kysytään. Kyllä joku ainakin tuntee.
Aika nopeasti sitä kuitenkin tämän kaupungin elämänrytmiin tottui. Täällä hoidetaan asiat ajoissa. Kauppaan ja torille lähdetään lauantaina heti aamulla ja lopulta palvelut on täällä näinkin pieneksi kaupungiksi varsin mallikkaat. Jopa aluksi ahdistava ajatus, että kaikki tuntee toisensa, on osoittautunut mieluumminkin mukavan yhteisölliseksi, kuin inhottavaksi.
Keskusta-asujina meillä on kaikki lähellä. Koulu, päiväkoti, palvelut. Lapset pääsee näppärästi harrastuksiinsa ja minä kävelen kaikkialle. Enkä ainoastaan sen takia, että kammoan autoilua. 😉
Helposti tätä kaupunkia tykätään mollata eläkeparatiisiksi, mutta eipä tämä rauhallinen elämänmeno lapsiperhettäkään haittaa. Lapset on sopeutuneet mainiosti ja mieheltä viihtymistä kysyttäessä vastaukseksi kuuluu: “Iha hyvi”, joten oletan hänenkin olevan suht tyytyväinen. (tosin hän totesi vielä lisäksi tämän olevan “kaikessa omituisuudessaan sympaattinen kyläpahanen”)
Ikänsä kaupungissa asuneet eivät välttämättä osaa enää nähdä paikkakunnan hienoutta, kauneutta ja toimivuutta. Kesällä tämä todella hakee vertaistaan. Ja onhan täällä arki monin tavoin verraten helppoa ja jouhevaa verrattuna isompaan kaupunkiin. Toki monesta asiasta on pitänyt osata luopua, mutta myös tilalle on saanut paljon. Esimerkiksi työmatkoissa säästynyttä aikaa. Me tosin ollaan tällä haavaa molemmat siinä onnekkaassa asemassa, että työpaikat löytyy täältä, eikä esim. 70 kilometrin päästä, Turusta.
Myönnän, että pari kertaa suivaantuneena olen saattanut päästää suustani, että kaikki alkoi mennä päin helvettiä, kun tänne muutettiin. Mutta ei se niin ole. Mun paikka on aina ollut täällä, vaikka onneksi tajusin poiketa välillä muuallakin. Osaan arvostaa tämän kylän meininkiä ihan eri tavalla. Ja saanut elämääni mahtavia ihmisiä sekä täältä, että muualta.
Instagram -kuva tältä illalta rannasta. How could I NOT love this place?!
-Päivi-
Kiitos Päivi, puit osuviksi sanoiksi (minunkin) ajatukset <3
Mukava kuulla. Tämä on hyvä paikka elää ja olla. <3
-Päivi-
Hienosti kirjoitettu. Itse asunut toisaalla kymmenen vuotta ja välillä miettinyt sopeutuisiko sitä vielä takaisin tutuille kaduille. Keski-Suomalaisena kaipaan merta ja raitista ilmaa. Miettinyt olisiko Uki turvallisempi paikka nyt omille lapsille kasvaa – kuinka sitä itsekkin vaahtosammuttimen kokoisena kipaisi yksin kioskilla tai leikki lähimetsässä. Vähän olisi eri meininki kuin asvalttiviidakossa.
Yllättävän hyvin sitä sopeutuu. Ja näkee ne kadutkin ihan eri silmin, kuin aikuisuutta kolkutellessa ja poispääsyä kyläpahasesta odotellessa. Tervetuloa! 😉
-Päivi-