Ota siippasi ja käy

Joku teistä ehkä vielä etäisesti muistaa, että joulukuussa julistin vuoden 2017 olevan meidän väsähtäneiden, perhe- ja parisuhdearjen tarpojien. Että nyt lähdetään kuulkaa porukalla treffailemaan, otetaan sitä omaa puolisoa kädestä kiinni ja ollaan ihan tuitui.

Ja lupasin tehdä listankin. Kaikista niistä asioista, joita ollaan muka aina tekemässä, mutta jotka jäävät arjen jalkoihin. Leffat, teatterit, keilailut  ja sen sellaiset.

Varmaan tein jonkun listan. Pari kertaa yritin, sillai tiättekö, että osallistanpa nyt tuon parisuhteen toisenkin osapuolen. Ei onnistunut. Urahdeltiin molemmat, että en kyllä keksi mitään.

Sit olin jo ihan, että antaa vittu olla. Kiristelin marttyyrin viittani nyörejä, että minä en ainakaan mittään ennää, kun ei kerta kukaan muukaan. Olkoon, menköön ja huolehtikoon itte asioistaan, ja mää en kyllä ketään tartte, ku oon ihan helvetin itsenäinen muija, ja sitäpaitsi ei ois paljon kiinnostanutkaan lähteä.

Paitsi että olis. Ja lopulta lähdettiinkin. Itse kävin eilen hekottelemassa Valeäiti-Hannen podcastin nauhoituksissa (tästä lisää myöhemmin!) ja raahasin siipan mukaan. Siellä se nökötti läheisellä huoltoasemalla kanelipullan äärellä työkonettaan naputellen sen aikaa, kun meitsi kikatteli ja kuvaili Iso Hoota Rähinän studiolla.

Mukulatkin oltiin viime hetkellä saatu ripoteltua ympäri kyliä (kiitos asianosaisille!) ja tehty huonevaraus hotellista. Hotelli Seurahuoneessa oli juuri oikeanlainen klangi tällaiselle, hieman jo ohimoilta vähitellen harmaantuneelle, pariskunnalle.

Pohdittiin leffaa, korismatsia ja stand up -keikkaa. Jotain sielunravintoahan treffeillä kuuluu nauttia. Ja arvatkaa, mihin lopulta päädyttiin?

Hotellihuoneeseen, vatsat täynnä nepalilaista ruokaa, katsomaan suoratoistona sen meidän joukkueen korismatsia. Maattiin siinä vierekkäin ja kiroilla pajatettiin, kun menivät taas häviämään. Nukahdettiin ajoissa.

Aamulla lähdettiin päämäärättömästi tarpomaan ympäri Helsinkiä. Istuttiin rauhassa aamiaiselle, ehdittiin ostoksille, kuunneltiin hetki huikeaa katusoittoa ja ostettiin junamatkalle rähmäpullat.

Kun päästiin kotiin viiden maissa, huomasin, että jo viikon kestänyt, lamauttava päänsärky ei ollut ehtinyt yllättää päivän aikana vielä kertaakaan, lapset olivat hengissä ja hyvinvoivia, enkä ollut ajatellut työasioita kertaakaan viimeisen vuorokauden aikana. En muista, koska meillä olisi viimeksi ollut aikaa kaksin, ihan vaan olla yhdessä. Silleen, kun joskus pirun kauan sitten, ennen lapsia. Ilman päämääriä, ihan vaan toistemme seurasta nauttien. Niin, että kumpikaan ei näprännyt koko ajan puhelinta, ja ennen kaikkea niin, että toinen ei kertaakaan ärsyttänyt milliäkään.

Tämän takia sitä perhanan treffikalenteria pitää ylläpitää. Ei velvollisuudentunnosta tai väkisin, vaan koska tällaiset päämäärättömät ex tempore -vuorokaudet muistuttavat, mihin siinä toisessa joskus rakastui. Ja että se sama tyyppi on siellä kiireen ja arjen alla edelleen, ja se joskus kauan sitten löytynyt yhteys samoin.

Niin, että napatkaa ne siippanne käsikynkkään ja karatkaa! Arki on hetken taas ihan siedettävää, kun käy nuppiansa välillä tuulettamassa. Vaikka ihan sillai rennosti koripallo-ottelulle yhdessä kiroillen.

-Päivi

It's only fair to share...

Twitter

Facebook

Pinterest