Olen tarkoituksella vältellyt tätä aihetta jo vuosia. Isovanhemmuus. Millaista on hyvä isovanhemmuus meidän vanhempien mielestä, entä lasten? Ja onko meidän mielipiteillä ylipäänsä väliä, vai saavatko mummut, papat, vaarit ja mammat ihan itse päättää, kuinka paljon ovat mukana lastenlastensa elämässä? Tai haluavatko olla ylipäänsä ollenkaan.
Sanoit niin tai näin, melko varmasti joku suuttuu, loukkaantuu ja pahimmassa tapauksessa katkaisee välit kokonaan. Koska kuitenkin ilmiselvästi kannan itsetuhoisia geenejä, lupauduin sanomaan painavan sanani isovanhemmuudesta, en pelkästään blogissa, vaan myös televisiossa. Tulevan maanantain Marja Hintikka Liven tähtibloggarina virnistelen siis minä!
Mitä me vanhemmat sitten isovanhemmilta odotetaan? Voisin kuvitella, että aika moni toivoisi isovanhempien asuvan lähellä, muttei ihan naapurissa. Olevan kiinnostuneita lastenlapsistaan, muttei tungettelevia. Rientävän apuun tarvittaessa, mutta pyytämättä ei saa puuttua. Kunnioittavan omia kasvatusperiaatteita ja noudattavan niitä. Lapsenlapsille tulisi antaa huomiota tasapuolisesti (omille mieluiten ehkä hieman enemmän, kuin muille), eikä mukavista viikkorahaylläreistäkään ole haittaa.
Ihannemummiuteen tai -vaariuteen varmaan aika harva pystyy, eikä ole tarviskaan. Mutta mielenkiinto lastenlapsia kohtaan on asia, jota mun mielestä pitäisi voida odottaa. Aina sekään ei tosin täyty. Monet mummut ja papat ovat vielä itse työelämässä, eivätkä jaksa olla kovin kiinnostuneita tai paljoakaan mukana lastenlastensa elämässä. Jotkut sanovat suoraan, että ovat omansa jo hoitaneet ja haluavat nautiskella eläkepäivistään rauhassa.
Univelkaiselta, räjähtäneeltä, vaippahyllyllä laktoivalta ja kaksinumeroisen määrän päivässä perseitä pyyhkivältä äidiltä isovanhempien itsenäisyydenjulistukselle ei välttämättä ymmärrystä heru. Olisiko muutaman tunnin tai vaikka kokonaisen yön apu eläkenautiskelijalta todellakin liikaa vaadittu? Joissain tapauksissa kyllä. Perustelu saattaa löytyä oman nuoruuden vanhemmuudesta; pärjättävähän se silloinkin oli ilman apuja. Nyt on nuoremman polven vuoro.
Näiden “olen omani jo hoitanut” -isovanhempien vastakohtana on nähtävissä myös supermummoilua. Meillä on ollut alusta lähtien jonkinlaisena ohjenuorana se, että isovanhempia vaivataan hoitovastuulla pääasiassa silloin, kun on oikeasti tarvetta eli päällekkäisiä menoja ja harvakseltaan sitä tärkeää parisuhdeaikaa. Useimmiten apua ollaan näissä tilanteissa aina saatu ja siitä olen tosi kiitollinen. Myönnän kuitenkin aika avoimesti hämmästeleväni vanhempia, joiden lapset on isovanhempiensa hoteissa jatkuvasti. Ja isovanhempia, jotka pientenkin lasten kanssa niin paljon jaksavat olla. Vai jaksavatko? Onko näiltä mummuilta ja vaareilta edes kysytty haluavatko he, vai oletetaanko lastenhoitopalvelua automaattisesti?
Ehkä olen vain kateellinen ja katkera. Tottakai minäkin tahdon olla joskus ajattelematta, mitä ruoaksi, nostaa kintut kattoon ja levähtää. Paitsi että taitaa olla lähinnä oma vika. Eipä ole paljon tullut pyydeltyä ja toisaalta, niin kauan kun nuo isommat mukulat kotona viihtyvät, ehkä en niitä kovin hevillä mihinkään edes luovuta.
Kiinnostusta lastenlapsiaan kohtaan voi mun mielestä isovanhemmilta odottaa. Jotenkin tuntuisi luontevalta, että omien lasten jälkikasvu herättäisi jotain tunteita ja kiinnostusta. Jatkuvia lasten- ja kodinhoitopalveluja sen sijaan ei voi isovanhempien olettaa vain saman geeniperimän perusteella järjestävän. Ne meidän isät, äidit ja anopit ovat oman kasvatustyönsä jo tehneet. Itse pidän huomattavasti arvokkaampana sitä, että isovanhemmat kysyvät lasten kuulumisia, raahautuvat joulukirkkoon kuuntelemaan sen yhden ainoan enkeli taivaan, jonka taustakuoron takimmaisena oma lastenlapsi on. Pyytävät käymään. Muistuttavat heijastimista. Ahtautuvat jonkun kyläkoulun hikiseen liikuntasaliin kannustamaan urheilusuorituksissa. Vievät muksut jätskille tai uimaan. Sitä, että kiinnostus on lähtöisin nimenomaan isovanhempien itsensä puolelta.
Mummun ei siis ole pakko, jos mummu ei tahdo. Me voidaan toivoa mummuilta mielenkiintoa, mutta jos sitä ei tunnu luontaisesti syntyvän, taitaa kevätjuhlaliikkeet olla turhia. Ja hei, te supermummot, jotka väsähdyksenkin uhalla vietätte suurimman osan arjestanne miniänne kodinhoitohuoneen ja lastenkamarin välillä, koska luulette että niin kuuluu tehdä; vapauttakaa itsenne! Miniä pärjää kyllä muutaman viikon ilman kodinhoitajaa, kun oikein yrittää. Oikeasti.
Miten teidän perheessä? Rientääkö mummu apuun heti, kun puhelin pirahtaa? Odottaako vaari innokkaasti haalarit päällä perheautoanne renkaanvaihtoon? Vai golfaavatko isovanhemmat Turkissa samalla, kun teillä yritetään selvitä talven seitsemännestä flunssa- ja oksennuskierteestä? Vai onko teidän perheessänne kenties oikeasti täydellinen suhde isovanhempiin, molemminpuolinen ymmärrys ja kunnioitus?
Käy myös vastaamassa isovanhemmuus-kyselyyn MHL:n sivuilla. Rehellisesti. Käsi sydämellä. (ja ennen kaikkea nimettömästi…)
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Meillä menee isovanhempien kanssa tosi hyvin! Meillä on miehen kanssa molemmilla vuorotyö ja päällekkäisyyksien takia tarvitaan hoitoapua viikottain. Miehen isä ja minun äitini ovat kultaakin kalliimpia tässä järjestelyssä. Molempien kanssa on sovittu, että mummojen ja pappojen omat menot on ykkössijalla jos niin haluavat ja hoitonakista saa ja pitääkin kieltäytyä, jos ei jaksa tai ei just silloin kiinnosta. Sen vuoksi itselläkin on helppo pyytää apua, kun tietää, ettei toinen lupaudu vastahakoisesti. Tosi mielellään isovanhemmat lapsia hoitavat ja mieluiten viettävätkin lasten kanssa aikaa ilman meitä vanhempia.
Kyllä mummolassa saa olla hövelimmät säännöt kuin kotona. Joskus yökylässä ollut lapsukainen kehuu syöneensä tänään kolme jäätelöä! Kotona ei ikinä sais, mutta mummolassa joskus saa. Ja niin se pitää ollakin 🙂
Kotihommiin avuksi meillä ei isovanhempia pyydetä ikinä. Paitsi johonkin remonttiin tai muuttoon. Mutta kyllä oma huusholli hoidetaan ihan itse.
Toi on aivan ihanteellinen tilanne. Siis se, että pystytään olemaan avoimia ja rehellisiä myös siitä, jos joskus ei jaksa. Kamalinta mun mielestä äitinä on kuulla jostain kolmannen linjan kautta, kuinka rankkaa isovanhemmilla on jollain hoitokeikalla ollut, mutta suoraan ei ole voinut sanoa, ettei jaksa.
Ja samaa mieltä oon kans siitä, että isovanhemmilla on eri säännöt, kuin kotona. Ja siis saa ja kuuluu vähän ollakin. 😀
Saatiin aiheesta aikaiseksi kinastelu viimeisissä rapujuhlissa. Todettakoon alkuun, että meidän molempien vanhemmat ovat eronneet, joten näitä isovanhempien paikkoja on 4 ja lisäksi kaikki tässä lähettyvillä pk-seudulla, joten valittamista ei sinänsä ole. Mutta! Olen sitä mieltä, että isovanhempisuhteet ovat ihmissuhteita siinä missä muutkin. Tarkoitan, että isovanhemmuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että lasten kanssa ravataan kylässä kerran viikkoon. Meillä on mm. paljon harrastuksia ja joskus priorisoidaan kaverisuhteita. Mun mielestä on ok, että nähdään enemmän niitä kenen kanssa aidosti viihdytään. Meidän tapauksessa ne isovanhemmat ovat myös niitä, jotka aidosti puuhaavat lasten kanssa ja auttavat hoitamisessa. Kahvittelumeininki penten lasten kanssa ei ole kovin palkitsevaa. En voi väittää etteikö meillä olisi aika perinteinen perhemalli, mutta tavallaan siitähän tässä on kysymys, ketkä ovat niitä lähimpiä ihmisiä, myös lapsille. Hoitohommissa meillä samat periaatteet kuin teilläkin, mutta ympärillä näen paljon ihmisiä, joilla hoitopäivät tai avut ovat säännöllisiä, en osaa sanoa onko se enemmän isovanhemmista vai vanhemmista lähtöisin.
Oon niin tosi samaa mieltä sun kanssa! Siis siitä, että ihmissuhteita siinä missä muutkin ja niiden ihmisten, joiden kanssa synkkaa, on vaan luontaisesti enemmän tekemisissä. Tähän ikään on myös oppinut sen, että sukulaisuus ei ole mikä automaattinen side. Verisukulaisten kanssa ei välttämättä tule toimeen ollenkaan, eikä mun mielestä sama geeniperimä ole syy olla väkisin tekemisissä.
Meillä on kans tosi hyvät suhteet isovanhempiin, nyt kun näiden vuosien aikana on oppinut myös, miten kunkin isovanhemman kanssa on paras toimia. Toiset ovat toimissaan pyyteettömämpiä kuin toiset. Ja toki niiden kanssa enemmän tulee oltua tekemisissäkin.
Meille syntyi toinen lapsi esikoisen ollessa alle kaksvuotias. Mun äiti lupasi oma-aloitteisesti tulla ulkoilemaan vanhemman kanssa, jotta saan levähtää vauvan nukkuessa. Ihana ajatus, pieni lepohetki keskelle päivää. Tänä päivänä mun esikoinen on ekaluokkalainen, mutta mun äiti ei ole vieläkään tullut. Ensimmäisenä vuotena aika monta kertaa katsoin keittiön ikkunasta, josko näkisin hänen saapuvan. Pikkuhiljaa sitten vauvan kasvaessa tajusin, ettei äidilläni ollut aikomustakaan tulla. Sen enempää syihin menemättä, tää “pikkusieluinen nipo”, joksi äitini on kuulema minua kutsunut, ei koe olevansa minkäänlaisessa vastuussa oman äitinsä hoitamisesta kun tämä vanhenee.
Mieheni äiti on taas ollut meille korvaamaton lastenhoitoapu. Lastenhoitoapuun olemme häntä pyytäneet vain todelliseen tarpeeseen. Vaikka saamme mieheni kanssa järkkäiltyä hieman töitämme, on kahden vuorotyötä tekevän vanhemman perheessä hoitoapu joskus tarpeen. En halua rasittaa häntä liikaa, jottei hänelle tule tunnetta, että on pakko. Lapsemme pitävät todella paljon mieheni äidistä, mummostaan. Mummo viihtyy lastemme kanssa.
Toi tuntuu ihan hirveän pahalta. Ja oon ihan varma, ettet ole yksin, sen mitä olen itse ympärilleni haistellut, yllättävän monilla on tilanne, jossa isovanhemmat eivät ole lainkaan kiinnostuneita lastenlapsistaan. Mä edustan ehkä vähän sellasta koulukuntaa, että jos ei kiinnosta, niin ei sitten. En halua väkisin tuputtaa, kun siitä seuraa kuitenkin vaan riitaa. Mieluummin on sit enemmän tekemisissä niiden kanssa, joita kiinnostaa. Onneksi teiltäkin löytyy tuo toinen mummo. <3
Kuvailit juuri minua kolmannessa kappaleessa 🙂 Näin juurikin toimin lastenlasteni (ja heidän vanhempiensa) kanssa.
Olen taustalla, mutta tarvittaessa apuna ja kaikki pienet ovat minulle yhtä tärkeitä. Tosin ensimmäistä lapsenlastani hoidin yhtäjaksoisesti kaksi vuotta, jotta miniä pääsi aikaisemmin ottamaan vastaan työpaikan, johon hänet sitten vakinaistettiinkin.
Sinä olet ihana mummu! <3 Tuollainen pyyteetön apu on oikeasti taivaan lahja vanhemmille. Toivottavasti vanhemmat osaavat sitä myös arvostaa ja muistavat kiittää. 🙂
Kiitos. Kyllä he arvostavat. Raha ei liiku meidän kesken, mutta vastaavasti saan apua muutoin. Poika mm. teki minulle uuden kylppärin laatoitustyöt ja olen saanut telkkarinkin ym. tarpeellista 🙂
Meillä on homma vielä aika hakusessa. Lapsi täytti vasta vuoden, asumme mieheni kotimaassa, lapsemme isän puolen isovanhemmat asuvat samassa kaupungissa ja äidin puolen Suomessa. Täällä kulttuurin sisällä on automaatio siihen että jo hyvin pieni lapsi “erotetaan” vanhemmistaan. On ok, että 9kk ikäinen on kokopäiväisesti päiväkodissa, vaikka kyseinen lapsi ei olisi siihen valmis ja parin viikon ikäistä vauvaa kerjättiin isovanhemman luo yökylään. Lähes kaikki noin 11-kuukautiset ovat aloittaneet päiväkotitaipaleensa eikä kiintymyssuhteista juuri puhuta. 1-vuotias kotihoidettu lapsi “jää jälkeen” muista lapsista, eikä “sosiaalistu”.
Kurkkua kuristaa ja ahdistaa edelleen nuo keskustelut joissa lastamme kerjätään meiltä pois, vaikka hän ei ole siihen valmis. Meillä ei ole ollut tarvetta tai tahtoa antaa pientä yökylään. Varsinkin kun kiireiset isovanhemmat näkivät ja näkevät lasta harvoin. Ehkä tunnin kerran kuussa. Toisinaan väli venyy pidemmäksikin. Eivät he tunne lasta kunnolla eikä lapsi heitä.
Kulttuurin erot jo näin kahden Pohjoismaan välillä tuntuvat toisinaan rankoilta. En halua loukata sinänsä kiinnostuneita isovanhempia, mutta en halua antaa lapselleni “hylkäyskokemuksia”, kun siihen ei ole tarvetta. Mieluiten viettäisimme aikaa nyt kaikki yhdessä ja lapsi saisi turvallisesti rakentaa suhdetta isovanhempiin. Tästä sitten edettäisiin lapsen tahtiin itsenäisiin kyläilyihin ja lopulta yökylään. Selvästi minua pidetään outona ulkomaalaisena, mutta olen pitänyt pääni ja onneksi mieheni ymmärtää ajatukseni ja tukee minua.
Suomen isovanhempien kanssa kaikki on helpompaa. Käymme yhdessä vierailuilla (joko äiti + lapsi tai koko perhe) ja kaikki vaan sujuu. Äitini ottaa hienosti juuri sen “oikean” roolin, auttaa juuri oikeissa asioissa ja oikean verran. Ei vaadi tai tuputa. Ymmärtää lasta ja antaa hänelle myös tilaa. (Isän puolen isoisä etenkin käy aina lapsen päälle kuin yleinen syyttäjä, vaikka lapsi vierastaa.) Oma isäni on vielä hieman etäinen isoisä, mutta selvästi kiinnostunut ja suunnitteli jo opettavansa tytön veistämään puukolla kuten minutkin aikanaan. Tämä lämmitti sydäntä kovasti.
Tällä hetkellä toivoisin siis isovanhemmilta kärsivällisyyttä ja aikaa suhteen syntymiselle. Ei voi olettaa että lapsi tuntisi olonsa rennoksi ja turvalliseksi vain koska kyseessä on verisukulainen. Pitää antaa lapselle mahdollisuus tutustua ja kiintyä.
Tuo eri kansallisuuksien ero tuo kyllä vielä oman twistinsä koko isovanhemmuuteen. Mutta olen samaa mieltä sun kanssa, että miksi tehdä jotain vain, koska se nyt sattuu jossain piireissä olemaan perinne?
Ja kuitenkin lopulta vanhemmat ovat niitä, jotka päättävät, koska lapsi on valmis esim. yökyläilyyn. Me ne lapset parhaiten tunnetaan kuitenkin.
Tsemppiä!
Väittäisin meillä olevan aika luksustilanne. Omat vanhemmat asuvat suht lähellä ja ajavat meille n. kerran viikossa tai kahdessa. Saamme runsaasti lastenhoitoapua, lähes aina kun tarvitsemme/pyydämme. Myös harrastuskuskauksissa ja koiran hoidossa jeesitään. Isovanhemmat myös miehen puolelta pyytävät lapsia viikonlopuiksi tai kesällä viikoksi ihan omasta halustaan mökkeilemään ja reissuihin. Meidän perheessä/suvussa asiat on aina menneet näin, en edes osaa olla siitä kovin kiitollinen, vaikka ehkä pitäisi. 😉 Kolikolla on myös kääntöpuoli eli myös me autamme heitä erinäisissä asioissa taitojemme mukaan. Mies kaataa pihoilta turhat puut, tekee putkihommia yms. Minä pistelen pöydät koreiksi ja vaikka kilpailutan matkaa aikovalle halvimmat hinnat jne. Me ollaan samaa laumaa ja on ihanaa että isovanhemmilla on läheiset ja välittömät suhteet lapsenlapsiinsa.
Mitä omaan käytökseen tulee niin taannun kyllä toisinaan omien vanhempien läsnäollessa ihan kaameaksi teiniksi, kiroan ja möykkään kun väsyttää niin. Silloin isäni vie lapset ulos ja äiti keittää kupin kaffetta.
Tekisi mieli laittaa että ei pätjättöusi ilman heidän apuaan, mutta kyllä me toki pärjättäisiin. Nyt on vaan mukavampaa kun tiedetään että saadaan apua tarvittaessa. Mä en myöskään usko, että vaikka minä ja mies saadaan omaa aikaa esim. leffan ja ravintolakeikan muodossa se tarkoittaisi isovanhemmille suurta kärsimystä meidän lasten kanssa. Ennemminkin uskon, että kaikilla on silloin hyvä ilta. Lapsenlapsilla papan letut, mummon iltasadut, isovanhemmilla lasten vilpitöntä iloa ja äidillä ja isällä hetki kaksin.
Mut nyt kun tätä kirjoitan ja asiaa ajattelen niin ensi kerralla sanon kiitos. Kiitos kun otitte meistä kopin.
Musta toi kertoo vaan läheisestä suhteesta omiin vanhempiin edelleen, jos niiden edessä voi kirota, möykätä ja olla ihan teininä. Mä olen sitä mieltä, että äidin ja tyttären suhde on vaikein mahdollinen ihmissuhde, siis ainakin oman kokemuksen perusteella. Kukaan ihminen ei saa mua niin raivoihini, kuin mun äiti tai mun tyttäret. Uskomatonta, mutta näin se on. Ollaan äidin kanssa toki väleissä, mutta välillä otetaan yhteen niin rajusti, että ei puhuta moneen viikkoon sanaakaan…
Kiitos on tosiaan tärkeä sana muistaa. Mä olen koittanut muistaa AINA kiittää avusta, oli se sitten mitä tahansa. Mutta tietty kun teillä on noin läheinen suhde, kaikki jo tietävät kaikkien olevan kiitollisia. 🙂
Nyt löytyi hyvä termi ylemmältä kommentoijalta! Meilläkin ollaan samaa laumaa minun vanhempieni kanssa eli me nuoret autetaan siinä, mikä osataan paremmin ja isovanhemmat hoitavat pikkumiestä.
Välillä minä soitan itku kurkussa apua, kun seinät kaatuvat päälle ja välillä oma isäni tekstaa(<3), että HETI videota pojasta tai sitten kylään. En voisi enempää arvostaa tätä apua ja aion muistaa tämän silloinkin, kun vanhempani alkavat olla niin vanhoja, että tarvitsevat arkisemmissakin asioissa enemmän apua.
Luojan kiitos, synnyin niin ihanaan perheeseen! 🙂
Kertakaikkisen upea tilanne! Mä muistan itse kaivanneeni lasten ollessa pieniä juuri tuota laumaa, mutta lähellä ei sitä ollut. Niinpä itkin ja katkeroiduin yksin kotona. Ja tietysti siinä ohella syytin kaikesta miestä, joka oli “vaan päivät töissä”.
Pakko myöntää, että olen tosi huojentunut, että lapset alkaa olla isompia.
Joo ja mun on nyt lisättävä, ettei kuulosta meidän elo liian siirappiselta, että todellakin oma äiti voi ärsyttää niin helv..kamalan paljon. Meillä ei vaan olla pitkävihaisia. Äiti osaa olla kärsivällinen vaikka mä kiroisin ja haukkuisin sen sinne alimpaan. Ihme sinänsä.
Kaikki apu mitä saadaan ja miten olen aina myös nuoruudessani kokenut on kuitenkin ollut sellaista konkreettista. Tehdään ruokaa, viedään treeneihin jne. Mutta mulla on aina ollut sellaisen viisaan “vanhemman” kaipuu. Että myös henkisellä tasolla saisi peilauspintaa ajatuksilleen tai apua vaikeissa pohdinnoissa. Sellaisissa asioissa en ole koskaan saanut apua. Eivät ole sellaisia. Mä kadehdin niitä joilla on oikeasti läheiset välit, että isojen asioiden äärellä tulisi halu kilauttaa äidille tai isälle. Mulla ajoi kaverit siltä osin ohi jo varhaisteininä. Kaverit kuulee mun sydäsurut, plussaa näyttäneet raskaustestit yms. aina ennen vanhempiani. (Ekaksi mainittuja ei ollenkaan, jälkimmäisen sitten kun kätilö on varmistanut ultrassa.) tse toivoisin niin kamalan paljon, että omat lapset osais tukeutua myös henkisellä tasolla ja että itsellä olis taitoa ja ymmärrystä auttaa silläkin saralla. Muistetaan siis vanhemman ja isovanhemman roolissa myös tää henkinen ulottuvuus. <3
Toi on muuten niin totta. Oon just nyt tosi paljon miettiny myös sitä, että liian usein tulee vastattua lapsille jotenkin kiukkuisesti. Kun aina on muka jotain kesken ja tulevat häiritsemään. Ja kun juuri sitä haluaisin välttää. Että oikeasi voisivat sitten niissä isoissa ja pienissä päätöksissä myöhemmissä vaiheissakin tukeutua meihin vanhempiin.
Yksi mummo(nuori sellainen) ei ole nähnyt lapsenlasta lainkaan. Ei edes silloin sopinut hänelle vaikka matkustettiin 500 kilometriä. Ukki taas odottaa että lapsenlapsi vietäisi jatkuvasti katsomaan hänen humalassa toikkarointiaan samaiset 500 kilometriä. Koska olemme päättäneet että lapsi ansaitsee ympärilleen selväpäisiä sekä muutenkin turvallisia aikuisia, tämän takia välit ovat hieman etäiset.
Onneksi toiset isovanhemmat asuvat lähempänä. He ovat kiireisiä eläkeläisiä, mutta leikkivät lapsenlapsensa kanssa joskus. Hoitoapua saa sentään silloin kun on aivan pakollisia menoja jos aikataulut osuu yksiin. Vois mennä toki huonomminkin 🙂
Toi on tosi ihanasti ajateltu; vois mennä huonomminkin! 🙂 Kyllähän jokainen tärkeä aikuinen lapsen elämässä on bonusta. 🙂
Niin ja nyt mun on pakko kattoo MHL, tsemppistä starba!
Hahah! Varsinainen starba! Lähetän virtuaaliterkkui sulle sit! 😀
Meille miehen äidin apu on ollut parisuhteemme ja minun mielenterveyteni pelastus.
Aikanaan kohdallemme osui oikea jack poti esikoisen ollessa 1v 9 kk, saimme kaksoset. Asuimme pienessä kolmiossa kolmannessa kerroksessa, eikä ollut hissiä. Sairastan nivelreumaa ja raskauksien päätyttyä oireet saattoivat olla melkoisen invalidisoivia. Toinen kaksosista oli lisäksi koliikki-vauva, joten yöunista oli vain haaveita.
Mieheni on yrittäjä ja tietysti lapset syntyivät keskelle sesonkia, jolloin miestä ei näkynyt kuin yön tunteina. Aloitimme myös rakennusprojektin, me tietämättömät!
Rehellisesti voin sanoa, että tuolloin elin äärirajoilla. Anoppini oli vielä työelämässä, mutta hän tuli aina töistä suoraan meille, pyytämättä. Näin sain viettää aikaa esikoisemme kanssa pyöräillen tai muuten touhuten. Välimme anopin kanssa ei ole olleet aina maailman lämpimimmät, mutta hänen pyyteettömyytensä riisui minut aseista. Voin vilpittömästi sanoa; lapsillamme on maailman paras isoäiti ja he osaavat tätä aarretta myös arvostaa.
Huikea tarina, meni ihan kylmät väreet! Kiitos! Tuollainen pyyteetön apu on jotain, mistä moni voi vain haaveilla. Aika hurjalta tosiaan kuulostaa tuo kokonaisuus, onneksi apu oli lähellä. 🙂
“Myönnän kuitenkin aika avoimesti hämmästeleväni vanhempia, joiden lapset on isovanhempiensa hoteissa jatkuvasti. Ja isovanhempia, jotka pientenkin lasten kanssa niin paljon jaksavat olla.”
No mitäs ihmettelemistä siinä on? Musta kuulostaa aika mahtavalta, jos perhekäsitys ei ole vain se ydinperhe, vaan mummut ja vaarit ja kummit ja tädit ja sedät on luonnollinen osa arkea. Pyörii elämä ja elämä mutkattomammin ja ihmiset voi nauttia ja oppia toistensa seurasta ja elämänkokemuksesta.
No kato mä olen varsinaissuomalainen. Meillä ei opita tai elellä yhdessä, vaan poteroissa erikseen. Saati sitten nautita.
Tosin tässä tapauksessa kyseessä on varmaan joku kasvatuksellinen itse pärjääminen. Että kun mun kuuluu pärjätä itse, niin muidenkin kuuluu. Tai sit se on se kateus. Tai vähän kaikkia näitä.
😀 Kaikki kuuluu mitä lujaa puhutaan.
Ei vaan, tässä, kuten kaikessa muussakin, on pääasia se että itte tykkää! Toisille sopii toiset ja toisille toiset, kukin tyylillään.
No eikäkö se on just näin! 😀
Omiin vanhempiin on helpompi pitää yhteyttä ja heiltä mutkatonta pyytää apua. Yritän pyytää apua säästellen eli vain silloin, kun on ihan pakko.
Miehen vanhemmat asuvat lähempänä. Heiltä apua pyydetään ja saadaakin vähemmän. Miehen äidiltä enemmän, isää lapsenlapset eivät ole milloinkaan kiinnostaneet.
Tuo säästellen pyytäminen on muuten jännä ilmiö, joka ei varmaan vaivaa kaikkia. Mutta samoin me ollaan toimittu. Tietenkin niiltä isovanhemmilta on helpompi pyytää apua, jotka enemmän ovat muksuista kiinnostuneita. Pahinta kaikesta on kuulla jälkeenpäin jostain, että joku hoitokeikka tai vastaava on ollut rankka. Sellaisen jälkeen mä en enää pyydä. Oon siinä mielessä jääräpää.
Mää kyllä pyydän apua ihan viikottain, sekä mummuilta että tädeiltä että kummeilta että sediltä. Kahden matkustavan yrittäjävanhemman perheessä ei olisi mitään muuta vaihtoehtoa – luojan kiitos meillä on niin hyvä turvaverkko!
Ja kun niin sen kuuluiskin mennä! Tuo itse pärjäämisen pakko on ihan jostain hevontuutista tullut. Mutta siitä on kauhian vaikea päästä irti.
Heippa! Ihan mieletön kirjoitus ja oli pakko tulla kertomaan oma ihanan upea tilanteemme. Meillä on avopuolisoni kanssa 6kk tytär. Äitini jäi eläkkeelle tämän kuun alussa ja isäni pitää puolen vuoden vuorotteluvapaan maaliskuusta alkaen. Aikovat matkustella ja nähdä maailmaa, aikuisia kun molemmat lapsensa ovat. Isäni palaa syksyllä takaisin töihin ja äitini ehdotti itse- huom! tämä on ehdottomasti lähtenyt äidistäni!- että alkaisi hoitaa tytärtämme kotona. Palaan töihin siis lokakuun alussa ja tiedän että pieni prinsessamme saa olla juuri siellä missä hänen on paras olla, mumman hellässä ja rakastavassa hoidossa. Olen niin ikikiitollinen äidilleni että kyyneleet kihoavat silmii tätä kirjoittaessakin <3
Aivan huikean upea tilanne teillä! Tuo on varmaan sellainen monen vanhemman ja varsinkin äidin unelma, että on mahdollista palata töihin laittamatta lasta varsinaisesti vieraalle hoitoon. Tosi upea juttu! 🙂
Meillä on hyvä tilanne! Tai onhan toki pieni miinus siinä, että mun vanhempien kanssa ei oikein olla tekemisissä, joten he eivät ole lapsenlasten elämässä ollenkaan. Ps. Meidän puolelta on yritetty, ja viimeisin loistoidea omalta äidiltäni oli se, että hän voisi harkita tulevansa meidän pihalle, mutta ei sisälle mitenkään. Just. No, pitkä juttu kaiken kaikkiaan..
Anoppi on kuitenkin mahtavista mahtavin! On työelämässä ja muutenkin aktiivinen, mutta meidän esikoisen synnyttyä hän jäi mummuilun takia kaupunginvaltuustostakin pois, ehkä puolileikillään, mutta kuitenkin. Nyt alle 5-vuotiaita on kolme ja heitä kaikkia ottaa ihan omasta halusta yökylään silloin tällöin ja jos joku tarve tulee meille. Itse pyydän yleensä vaan, kun on oikeasti tarve, mutta mummu tosiaan on oma-alotteinen ja kiinnostunut lapsenlapsistaan! Mummulassa on omat säännöt ja asia ok mulle.
Mummun lisäksi verkostoon kuuluu miehen kaikki kolme sisarusta, mikä on tosi ihanaa! Miehen isä on kyllä myös ihan lapsista kiinnostunut, mutta ei ehkä niin luontevasti mukana menossa, tosin voisin kuvitella, että ehkä isompien lasten kanssa sitten.. Vaaripuolikin on ihan kuin oikea vaari!
Mitähän vielä piti sanomani? Itselle kyllä merkitsee paljon se, että mummu on kiinnostunut ja valmis ottamaan kaikkikin lapset hoitoon. Mummu asuu parinkytä kilsan päässä eli just sopivalla etäisyydellä. Mummulassa on omat sängyt isommille lapsille ja leluja on vaikka millä mitalla. Myös harrastuksessa mummu on mukana ylimääräisenä käsiparina. Suunnistus olisi vähän vaikeaa, kun 1,5 vuotiasta pitäisi kanniskella ja samalla juosta 4 v ja 3 v tyttöjen perässä..
Onnekkaita ollaan, vaikka toiset mummu ja vaari (kymmenen kilsan päästä) ei olekaan halukkaita lastenlapsiaan näkemään (mä en laske sitä pihalla olemista riittäväksi vaihtoehdoksi)..
Apua, vai että oikein pihalla… Mutta niin niitä isovanhempia on varmaan yhtä monenlaisia, kuin on ihmisiäkin. Mä olen myös aina pitänyt tärkeimpänä sitä, että kiinnostus lähtee nimenomaan isovanhempien puolelta. Nyt kun lapset on vanhempia, he alkavat jo itsenäisesti olla yhteydessä niihin isovanhempiin, joihin heillä on läheisempi suhde.
Mulla itsellä oli yksi mummu ylitse muiden. Aivan eri tavalla läheinen ja tärkeä, kuin yksikään muista. En tosin koskaan osannut kaivatakaan enempää, tämä yksi tärkeä riitti. 🙂
En voi olla kuin kiitollinen meidän isovanhemmista ja heidän tarjoamastaan avusta ❤ Mieheni ja minun vanhempani ovat molemmat eronneet, joten meillä on neljä eri isovanhempi paikkaa. Apua saadaan aina kun tarvitaan ja kahdenkeskistä parisuhdeaikaa muutaman kerta vuodessa. Kukaan isovanhemmista ei kuitenkaan puutu millään tapaa elämäämme/valintoihimme, vaan antavat meiän tehdä omat ratkaisumme. Eniten apuna häärii miehen äiti joka on jo eläkkeellä ja ihanin anoppi ikinä ❤ Ketään isovanhemmista emme velvoita hoitamaan poikiamme, he itse kyselevät koska voisivat hoitaa ja auttaa.
Todella hieno tilanne! Ja tuokin on vain rikkaus, että mummujen ja pappojen paikoilla on tunkua. 🙂
Mulle tuo, ettei tupata tai arvostella tekemisiä on aina ollut tosi tärkeä pointti. Koen, että meillä on oikeus elää, kuten me haluamme, vaikkei se olisikaan sama tapa kuin vaikka isovanhemmilla joskus. Ja tässä olen aika jyrkkäkin, muutama yhteenottokin saattanut tulla… 😉
Meidän molempien vanhemmat ovat eronneet, joten isovanhempien paikkoja on 4, kaikki asuvat myös aivan lähellä. Oma äitini on päivät kotona,mutta hän ei ole koskaan osallistunut lasteni hoitamiseen, vaikka välillä olisi todellistakin avun tarvetta ollut. Mieheni äiti on vielä työelämässä ja hyvin kiireinen, hän varmaan haluaisi olla lapsenlapsien kanssa,mutta aikaa ei valitettavasti juurikaan löydy. Mieheni isä asuu naapurissa ja on paljon läsnä lapsenlapsiensa elämässä,auttaa paljon pikku asioissa esim. on muiden lapsien kanssa, jos vien jonkun lapsista kerhoon tai täytyy hakea kaupasta maitoa jne. Oma isäni myös voi olla joskus sen aikaa lapsenlapsien kanssa,että voin hoitaa jonkin pikaisen asian. Joskus toivoisin,että olisi joku isovanhemmista, joka haluaisi ja jaksaisi hetken lapsieni kanssa olla,että itse saisi vaikka siivota tai käydä parturissa,kun mies on päivisin töissä. Lapsien puolesta harmittaa,kun kaipaavat isovanhempia elämäänsä.
Mä muistan joskus lasten ollessa pieniä, hirveässä univelassa ja jonkun vatsataudin keskellä itkeneeni yksikseni että miksei kukaan auta. Mutta silloin ei ollut lähellä sellaisia, jotka olisivat voineet auttaa ja se oli oikeasti ihan ymmärrettävää. Mutta väsyneenä sitä ei kyllä muistanut, sitä ymmärrystä.
Ymmärrän kyllä, että harmittaa, tokihan sitä haluaisi, että lapsilla olisi isovanhemmat elämässään muutenkin kuin vain hyvänpäivän tuttuina.
Näitä lukiessa nousee semmoinen kateus että huhhuh 🙂
Oman äitini kanssa on hankalaa. Antaa ymmärtää, että parin tunninkin hoitamisesta on vaivaa. En enää halua ja uskalla vaivata. Suuttumiset ovat tehneet hallaa.
Miehen puolen isovanhemmat ovat auttaneet. Mutta tietynlaista syyllistystä sieltäkin saa osakseen. (Että kyllä pitäisi pärjätä… ja itsehän ne lapset on tehty, niin itse pitäisi hoitaa) Mutta tykkäävät lapsista ja lasten takia hoitavat. Apu meille on siinä sivutuote tavallaan.
Tuo on inhottavaa ja ymmärrän tosi hyvin, että ei viitsi edes pyytää enää. Mä olen myös sellainen, että jos yhtään tuntuu, että ollaan vaivaksi, en pyydä enää. En halua vaivata omilla tai lasteni asioilla ketään, jos se tuntuu hankalalta. Mun mielestä myös kiitoksen pitää riittää, en halua enää kolmen vuoden kuluttua kuulla, kuinka raskas joku hoitokeikka oli.
Syyllistäminen on pahinta, mitä isovanhemmalta voi osakseen saada. En tiedä, onko nämä syyllistäjät sitten olleet itse niin helvetin erinomaisia vanhempia, että katsovat voivansa syyllistää, vai unohtuuko se perhearki vaan, kun sitä ei itse elä? Tiedä häntä. Tsemppiä kuitenkin! Muista, että olet lapsillesi paras! <3
Meillä isovanhempi kyllä haluaisi auttaa, mutta marttyroi kun emme elä hänen haluamallaan tavalla. Me olisimme apua tarvinneet, mutta emme ole olleet valmiita maksamaan sen hintaa, eli kuuntelemaan jäkätystä, mitätöintiä ja passiivis-agressiivista sheibaa elämämme valinnoista ja erityisesti siitä miten surkeasti meillä elämässä menee. Tämä toki on vain ja ainoastaan meidän syytämme. Rajojen veto aikuisen lapsen puolelta siitä, miten häntä saa kohdella, on pahuutta, kapinointia ja montaa muuta asiaa mistä meitä on syytetty.
AAARGH! Kuulostaa valitettavan tutulta. Mä myös olen jättänyt avun pyytämisen kokonaan ja yhteydenpidonkin minimiin tällaisiin suuntiin. Niinku eilen ohjelmassakin sanoin, viimeinen asia mitä tässä elämäntilanteessa haluaa, on kuulla kuinka väärin elää ja asiat tekee. Ihan niinkuin jokaisella ei ilmankin olis sitä ristiään hoidettavaksi. Huoh.
Jaksamista ja tsemppiä sinnekin! <3
Minä olen sellainen mummi, joka hoidan mielelläni lastenlapsiani, joista 2 jo koulussa ja nuorin menee syksyllä eskariin. Meillä on tosi kivoja tuokiota keskenämme, ja mummikin pysyy vireänä!
Kuulostaa upealta! <3
Meillä on kaksi pientä lasta (molemmat alle 2,5 vuotiaita). Haaveilen enemmästä hoitoavusta, mutta en todellakaan odota että ainut lähellä oleva isovanhempi sitä antaisi. Hän varmasti hoitaa niin paljon kuin jaksaa. Yksi isoisä on kuollut ja toiset isovanhemmat asuvat niin kaukana että noin 4 kertaa vuodessa näemme. Molemmat lapset ovat olleet hoidossa yhtäaikaa vain muutamia kertoja muutamia tunteja. Kadehdin lapsiperheitä joilla on molemmat isovanhemmat lähellä hoitamassa tai muuta tukiverkostoa. Osa lapsiperheistäkään ei ymmärrä, että kaikki eivät saa lapsia hoitoon kun olisivat jonnekin lähdössä tai viettämässä muuten iltaa. Olen kiitollinen että tämä yksi isovanhempi jaksaa hoitaa lapsia niinkin paljon kuin nyt tekee ja on luvannut ottaa molemmat lapset hoitoon yhtäaikaa kun hieman vain kasvavat 😉
Mä ymmärrän niin hyvin, että tästä syntyy juuri sitä MHL:ssäkin puhuttua mummukateutta. Jos omat isovanhemmat eivät ole lähellä, tai eivät syystä tai toisesta ole auttamassa, kyllähän se kirpaisee katsoa, kun muilla apua on saatavilla.
Meillä mummi on kunniavieras, jota ikävöidään ja toivotaan kylään useamminkin.
Lasteni ollessa pieniä, olen heidät hoitanut itse. Vasta 2 ikävuoden lähestyessä, olen jättänyt hoitoon muutamaksi tunniksi. Lähinnä olen ajatellut lastani, jonka ei tarvitse niin pienenä äitiä ikävöidä.
Viime vuosina olen tarvinnut vähän enemmän apua lasten kanssa, kun minulla on ollut pari pidempää kuntoutusjaksoa. Ja kaksi ulkomaan reissua olen tehnyt.
Lapset ovat 8 ja 12, joten heidän hoitaminen on jo suht. helppoa. Olen kysynyt tytöiltä, että toivovatko tytöt menevänsä isälleen vai niin hetkeäkään epäröimättä valitsevat mummin. Ja aina kyllä kysyn äidiltäni hyvissä ajoin, että sopiiko.
Useamminkin toivoisivat näkevänsä toisiaan.
Nyt kun olemme muuttamassa lähemmäs äitiäni, niin eniten iloa tuottaa se, että sitten mummia näkee paljon useammin!
Kuulostaa siltä, että lapsilla on myös tosi hyvä suhde mummiinsa, se on aivan mahdottoman tärkeä asia! <3
Tämä aihe koskettaa minua. Olen itse nuorekas ja rakastunut mummi. Rakastan toki lastenlastani kovasti mutta samalla olen itse uudessa parisuhteessa. Niinpä minua kyllä jonkin verran syyllistetään siitä, että en tarpeeksi ole hoitamassa lastenlastani enkä ole pyytämässä häntä yökylään. Tapaan tämän pienen taaperon niin mielelläni kerran tai kaksi viikossa ja olen ollut mukana kuskaamassa häntä hoitopaikkaan, mutta pyhitän itselleni ja rakkaalleni yöni. Kyllä mummitkin vielä rakastavat kiihkeästikin. Niin ihanaa kun on auttaa lapsiaan niin todellakin, olen jo yöni heidän kanssaan valvonut ja nyt on sitten heidän vuoronsa. Kuitenkin auttaen ja neuvoen – tarvittaessa.
Todellakin mummilla saa olla suhde (vaikka useitakin) ja niitä kiihkeitä öitä. Ylipäätään jokaisella (iso)vanhemmillakin saa olla oma elämä ja omat jutut. Onnea vaan rakkaudesta sinne!
Useinhan sinä näetkin pientä lastenlastasi, heräsi kuitenkin ajatus, että miksi se yöllä hoitamattomuus on niin ehdotonta? (Siis kirjoituksen perusteella) Eikö joskus voisi viettää vähemmän kiihkeän yön ja tarjota pidemmät yöunet lapsen vanhemmille (tai vaikka mahdollisuuden siihen kiihkeyteen..) Mä koen, että omien ja miehen vanhempien antama aika on myös satsaus meidän parisuhteeseen. Että voidaan perheenä paremmin. Jokainen saa toki tehdä kuten haluaa, musta on mahtavaa, että meidän pienet saa joskus käydä yökylässäkin.
Olen vähän Sylvian kanssa samoilla linjoilla. On ihan mahtavaa, että on viriili parisuhde ja kiihkeää, oikeasti hienoa. Mutta ehkä tuota ehdottomuutta en niin ymmärrä. Jos puhuttaisiin ihan satunnaisista yökyläilyistä, niin ehkä kerta pariin kuukauteen ei mumminkaan suhdetta vielä pilaa. 🙂
Tervetuloa meidänkin telkkaan ensi maanantaina – ollaan valppaina!
Hihihii, näin jälkikäteen KIITOS! 🙂
Moro!
Just katoin ton sun “tilityksen” areenasta.
Mä oon sun kohtalotoveri. Tai sit meidän äidit on…. No enivei!
Meillä myös todella harvoin pyydetään jeesiä lasten hoidossa, mutta jos menot menee miehen kanssa päällekkäin niin sit tarvii soittaa että “Onks teillä mitään sille päivälle ohjelmassa…”.
Noh, joka IKINEN kerta se tilanne on ollu sama. Kun minä lähtiessäni selitän että lapset on syöny ja silleen *plaadiplaa* niin mun äiti kysyy että “Mitäs minä voisin tässä nyt sitten tehdä?”.
Ööö….No jos vaikka noiden lasten kanssa olisit. Pelaisit, jutustelisit, lukisit kirjaa jne!!!
Niin eih! Kun hän haluaa siivota. Ja vaikka kuinka olisin siivonnu just hetki sitten, niin hän ei voi olla siivoamatta.
Kun minä sitten tulen asioiltani kotiin, niin ainakin kukat on huollettu > huonot napsittu pois ja kasteltu. No juu, ihan kiva että joku niitäkin hoitaa 😀
Joka ikinen taso järjestelty silleen kivemman näköiseksi, ainakin äitini mielestä silmälle kivempi katsoa.
Missään, siis ei YHTÄÄN missään ole yhtäkään lelua, kirjaa, peliä tai mitään levällään. Mää en oo ihan varma köyttääkö se mun kakarat johonkin kiinni siksi aikaa, vai miten se on mahdollista. Koska kun minä olen mun lasten kanssa niin nehän levittää koko ajan kaikkea tavaraa kulkiessaan ympäri kämppää….
Joo ja sitten kun ei olla piiiiitkään aikaan tarvittu lapsille hoitajaa niin mun porukat ilmoittavat itse itsensä meille ikkunoiden pesuun, pihan haravointiin (kesällä, ei sentään talvella 😀 ) , polttopuiden tekoon jne. En mä niitä kiellä tulemasta, jos kerran itse haluavat.
Mutta juu, ymmärsin siis sen sun pointin ja samastuin heti. Näillä mennään 😉
Mä kommentoin vaan korrektisti, että NIIIN ymmärrän sua. Enempää en nyt julkisesti ruodi, sain sen verran tulikivenkatkuisia tekstiviestejä illalla, kun olin “haukkunut hänet julkisesti”. Sitähän en toki tarkoittanut, mutta halutessaan sen voi varmaan niinkin ymmärtää.
Mutta siis I so feel for you! Tsemppiä! <3
Voi kuinka kuulostikin tutulta telkkukommenttiasi kuunnellessa!! Sukset tuppaa menemään ristiin oman äidin kanssa melkeinpä aina kun vanhemmat vierailulla ovat. Marttyyrikorttia vilkkaa jne. Välimatkaa on sen verran paljon, että nähdään harvakseltaan, mikä toki auttaa, mutta silloin kun isovanhemmat lapsenlapsiaan tulevat katsomaan, viipyvät he sen verran pitkään, että pinna kiristyy… En halua sulkea (oman puoleni) isovanhempia pois lasteni elämästä, mutta täytyy kyllä sanoa, että välillä tekee tiukkaa. Onneksi miehen kanssa käydyt visiittien jälkeiset “keittiöpsykologiasessiot” auttaa… Harmillisinta tässä on se, ettei äitini pysty asiasta kanssani rauhallisesti puhumaan, aikuinen aikuiselle -tyyliin. Eli tilanne ei näillä näppäimin tule muuttumaan. Onneksi lapset ovat omaa kärsivällisyyskykyäni viime vuodet kasvattaneet!
Sama. Niin sama. Ymmärrän sua enemmän kuin hyvin. <3 <3
Onks kukaan kuullut moista: isovanhemmat ovat hinnoitelleet lastenlasten hoidosta päivätaksat! Eli jos esim. lapsi/lapset eivät ole hoitokuntoisia, ja vanhempien oikeus hoitaa sairaita lapsia palkallisesti päättyy, alkaa mummo rahastaa; 20-30€/hoitopäivä. Tämä ei, luojan kiitos, ole arki minulle mutta tiedän perheen, jolle tämä on totuus!!! Olen järkyttynyt!
Poika täyttää kesällä 3 ja äitini on halunnut häntä yökylään heille jo ihan vauvasta, oikeastaan siitä lähtien kun ei tarvinnut montaa kertaa yöllä herätä. Isäni on ihan onnessaan, sai ensimmäisen lapsenlapsensa ja sen mukaan esitelläänkin vähintään kuvia, mielummin itse lasta. Koiraakin pyytävät säännöllisesti yökylään “kungan ei ole märkää”. 😀 miehen puolelta ei ole enää jäljellä kuin mummi, hän muutti lähemmäskin miehensä kuoleman jälkeen. Hänen luona yritetään käydä vähintään pari kertaa viikossa. Ottaisi varmasti mielellään pojan hoitoon, muttei sairauden takia pysty.
Mutinaa suunnaltani aiheuttaa lähinnä pojan kummitäti, joka asuu 2 kilometrin päässä ja tapaa ipanaa muutaman kerran vuodessa. Miksi suostua kummitädiksi, jollei halua nähdä?
Hah ja huoh. Mulla on neljä lasta, joista vanhin on kuusi.
Isompien ollessa pienempiä isovanhemmat osallistuivat jonkin verran. Toki oma äitini, itsekin neljä lasta tehtaillut, ei osaakaan enää vaihtaa vaippoja ja lasten kasvettua ei pärjää. Rajojen veto samaa kiljumista ja lasten syyllistämistä kuin silloin kun itse olin lapsi.
Ei siinä mitään, en ole sitten tekemisissä tämän marttyyrien kuningattaren kanssa.
Anoppi taas yllyttää lapsia toisiaan vastaan, ei ota palautetta vastaan ja valehtelee mitä kummallisimmista asioista. Ja toki ainoastaan siivoaa “hoitaessaan” lapsia todeten yhden melkein ehtineen tielle, “meni hukkaan kun siivosin”.
Kiitos. Viestiin mennyt perille, en ole tekemisissä hänen kanssaan.
Nähköön mies vanhempiaan lasten kanssa lyhyesti.
Molemmat papat häilyvät taustalla antaen vaimojensa huseerata miten lystäävät.
Mun näkökulmasta on helpompi luovia noiden neljän kanssa kaksistaan miehen kanssa kuin sietää lähinnä rasittavien teinien tavoin käyttäytyviä, mistään kunnolla vastuuta ottamattomia isovanhempia.
Jaksan tällä tavoin ihan hyvin. Rajojen veto pelkkää stressiä tuottavien sukulaisten nokan edestä on vapauttanut positiivista energiaa. Suosittelen.