Kyllä Tampere oli meille jälleen kerran hyvä. (lukuunottamatta yhtä urheilukauppaa, joka ei myynyt meille koristossuja, kun “ne on kaikki nyt laatikoissa tuolla varastossa”) Mutta en mä mitään Uhanoita ehtiny metsästää. Tai muutenkaan kaupungilla pörrätä.
Sen sijaan ehdittiin tiivistyä porukkana korisvanhempien kanssa. Kannustaa poikia kentän laidalla. Tilata, syödä ja maksaa 12 valkosipulikanaa ja yksi kanakori reilussa puolessa tunnissa. Parkkeerata A-paikalle ilman A-lupaa. (oltais puhuttu lappuliisalle mattiajateppoa, kyl se olis ymmärtäny) Päästä hurmostilaan Susijengin pelissä. Saatu lapsille yökyläpaikat ja istuttu yksillä (kaksilla, kolmilla…) Wanhassa Postissa. Hämmästellä tamperelaisten avoimuutta ja rentoutta. Tavata sukulaisia ja ystäviä. Syödä ehkä ainakin Suomen parasta kiinalaista.
Eilen ajettiin tukka likaisena, vatsat täynnä, väsyneinä ja mutsilla taas ääni maassa vasta hiukan ennen puoltayötä kotiin. Tampere on aina ihana, rakas ja hyvä. Mutta tämä oma puutönö tuntuu kuitenkin joka kerta kotiin palatessa aina vaan rakkaammalta.
Aloin äsken siirtää viikonlopun kuvia koneelle. Niitä oli jopa 13, joissa suurimmassa osassa kuvauksen kohteena oli pääasiassa valmentajien takapuolet (oho!) ja kaksi kuvaa aamiaisesta. Aika intensiivistä olemista taisi olla, kun kamerakin unohtu laukkuun. Toisaalta ehkä hyvä joskus niinkin.
Tässä kuitenkin teillekin:
Valkkujen bebat:
Ja aamiainen:
Varsinainen paparazzi.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Noooooh…Miten pojilla pelit meni?? Siis tarkoitan niitä pikku poikia..
Ihan hienosti siihen nähden, että ei oltu pelattu moneen kuukauteen. Sijoitus oli kuudes, kun joukkueita oli 11. 🙂