Meillä riideltiin. Monta päivää turhauttavaa tuhahtelua, murjotusta, pitkiä seinääntuijotustunteja ja mykkäkoulua. Ei ruveta mitään puhumaan. Ei ole tapana.
Vappupäivänä alettiin vähän ottaa kontaktia.
-Tarttis varmaan vähän puhua.
– Joo, niin tarttis.
Puhuttiinkin. Vähän. Sen verran, kun pakotettuna itsestämme ulos saatiin. Miten voikin aikuiselle ihmiselle olla niin suuren työn takana sanoa, että tämä tuntuu musta pahalta, tämä ahdistaa ja anteeksi, että käyttäydyn näin. Helpompi vaan olla hiljaa ja hämmentää soppaa sisäisesti.
Seuraavana päivänä venyttiin jo yhdessä kauppaan.
– Ostetaaks toi kehys?
– ???
– Vois laittaa sen julisteen.
– Joo.
Kotona riisuttiin kehys muoveistaan. Toinen irrotti takalevyn, toinen asetteli julisteen.
– Onks tää hyvä paikka?
– On.
– Laitaks merkin tähän?
– Joo.
Kolme minuuttia myöhemmin taulu oli seinällä. Siinä tönötti ihan pätevänä uudella seinällä.
Pöyhin vähän sisustustyynyä nojatuolille. Yht’äkkiä täysin keskeneräisen huoneen yksi nurkka näytti lähes valmiilta.
Riita katkesi siihen. Kaikkosi jokaisen napautuksen myötä, ja kun taulu oli seinässä, katselimme sitä sohviltamme ylpeinä. Tuli ihan onnistuja-olo. Niin sitä vaan yhdessä naulata pätkäytettiin tuokin taulu seinään. Tuosta vaan.
Niin pienestä se yhteisymmärrys voi seitsemäntoista vuoden jälkeenkin olla kiinni. Yhden naulan päässä. Yhden yhdessä tehdyn pikkuhomman päässä.
En mä ehkä sitä terassia tosin tällä taktiikalla lähtis rakentamaan. Sillä mykkäkoulumäärällähän unohtais pian puhekyvyn kokonaan.
-Päivi
Juliste ihanilta Saana ja Ollilta. Itte maksoin.
Kyllä vaan on Saana ja Ollin julisteet ihan parhaita!
Eikä pienissä perhekahnauksissakaan mitään vikaa ole 😉
No eiks vaa olekin?! Nää perhekahnaukset jättäisin kyllä väliin mieluummin…
Hahhah, tää oli ihana! En olis kestänyt nyt yhtään mitään kaunolla kirjoitettua ”Valitsen sinut joka päivä”-bullshittiä. Kiitos siis.
Pyydän kertomaan heti, mikäli näet kirjoittamanani jotain sellaista. Lopetan välittömästi. Lupaan!
Kyllä vaan, mykkäkoulua ja tuhahtelua, sitä se on suomalaisen miehen kanssa parisuhde.
Viimekertainen mykkäkoulu loppu siihen kun jahdattiin yhdessä tuumin karannutta kissaamme pihalla…tosin näiden mykkisten jälkeen on yleensä pakko lämmittää ulkosauna, istua siellä vähintään kaksi tuntia ja puhua asiat poikki ja pinoon, että mikäs se taas tällä kertaa mullitutti niin ettei viikkoon voi edes ruokailla samanaikaisesti.
Ahdistaa ihan julmetusti kun toinen ei voi ääneen sanoa mikä ottaa päähän ja varsinkin kun se yleensä liittyy töihin tai rahaan ja olen siis asiaan täysin syytön! Toisaalta, lauteilla avautumisen jälkeen on ihan hitokseen hyvä ja rauhaisa olo. Itse olen pyrkinyt siihen että ilmoitan ainakin sen, jos työstä tai rahasta on huolia, joka saa hermoni kiristymään, että tänään on sellanen päivä notta v*****aa. Jos taasen pinna on kuin viulun kieli isännän tekemästä tai lähinnä tekemättä jättämästä hommasta hän osaa tulkita sen jo kuulemma koventuneista kanta-askelista. Mykistävää loppuviikkoa kaikille!
Ei, kyllä meillä tähän mykkäilyyn ovat syyllisiä ihan molemmat… Minäkin, vaikka muuten liibalaabaa puhelen sujuvasti, ei oikeiden asioiden läpikäyminen tahdo oikein luonnistaa. Olen mestari hautomaan kipeitä asioita ja oikein vielä vyöryttämään ajatusta eteenpäin niin pitkään, että se tuntuu mahdollisimman pahalta. Ei oikein toimiva yhtälö… 😉