Sitä oppii vanhemmuuden myötä hirmuisesti asioita. Tietenkin itse vanhemmuudesta ja noista tenavista, joita kaikin keinoin yrittää ihmisiksi kasvattaa, mutta ennen kaikkea itsestään.
Tuhat ja yksi kasvatusperiaatetta on lentänyt vuosien varrella roskiin. Mitä useampi lapsi syntyi, sitä enemmän uskalsi luottaa intuitioonsa vanhempana ja antaa omalle vanhemmuudelleen armoa.
Mä olen oppinut olevani hyvin luottavainen vanhempi. Mikä taas kertoo mun arvoista ja periaatteista muutenkin. Lähtökohtaisesti ajattelen ihmisistä aina ensin hyvää ja luotan. Kunnes toisin todistetaan. Kerran menetettyä luottamusta onkin sitten hankalampi saada takaisin.
Äitinä kuitenkin luotan lapsiini täysin, joidenkin mielestä varmasti joskus liikaakin. Toisaalta uskon, että kun lapsi oppii, kuinka suuri ja tärkeä asia luottamus on, hänellekin on suurempi kynnys tuota luottamusta pettää. En kuitenkaan usko olevani kovin sinisilmäinen, omasta teiniajasta kun ei vielä niin pitkä aika ole… kyllähän se kusettamisen taito tuolloin hallussa oli. Tai niin ainakin luultiin. Lopultahan äiti tiesi kuitenkin melkein kaiken.
Tuo luottamus tarkoittaa meillä myös sitä, että kyseenalaistan aika vähän lasteni päätöksiä. Annan 8-vuotiaan käydä tutussa parturissa yksin ja nieleskelen aavistuksen kauhistuneena järkytykseni hänen saapuessaan kotiin irokeesissä. Muksu saa meillä lopettaa harrastuksen vuoden jälkeen, jos jatkaminen olisi pakkopullaa ja lapsi pystyy kantansa perustelemaan muullakin kuin “mäejjjaks”. Ja kyllä, mä olen kysynyt jokaiselta lapseltani haluavatko he aloittaa koulunsa musiikkiluokalla vai tavallisella sen sijaan, että olisin omasta halustani heidät ilmoittanut musiikkipainotteiselle.
Jälkeenpäin sain kautta rantain kuulla joidenkin kanssaäitien paheksuneen tällaista ratkaisua. Että eihän sitä nyt lapselta kysytä, haluaako hän musiikkiluokalle vai ei. Kyllä vanhempi tietää ja tekee tällaiset päätökset.
No mitä helvettiä? Kyseinen valinta vaikuttaa kuitenkin ennen muuta lapsen elämään ja opintiehen. Jos tenavaa ei nappaa ja hän menee mieluummin tuttujen kavereidensa kanssa “tavalliselle” luokalle, en löydä tarpeeksi hyvää motiivia häntä sinne erikoisluokalle tunkea. Mulle se ei ole mikään status-juttu.
Liian suuria päätöksiä ei lapsen harteille tietenkään pidä sälyttää. Ja vanhemman tehtävänä on tehdä tärkeät päätökset ja tuoda turvallisuuden tunnetta. Mutta pitäähän lapsenkin jollain tavalla saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.
Tollasella alle kouluikäiselläkin on jo mielipiteitä. Kun niitä vaan tajuaa kysyä.
-Päivi-
Mä tunnen pistoksen just nyt, kun näin kevään kynnyksellä mietitään harrastuksen jatkoa syksylle. Ehkä mä annan tuon 10-vuotiaan nyt itse päättää..? 😀 Kai se tietää. Tietäähän se.
Muuten mä olen kyllä luottavainen. Mutta samalla vähän nipo. Kiitos tästä, sain taas itsetutkiskelulle vauhtia!
Kyllä mäkin oon lasten kanssa noista harrastushommista keskustellut. Ja koittanut tsempata jatkamaan. Mutta sitten, jos joku juttu ei nappaa, en ole pakottanut jatkamaan. Mä itse kokeilin kaikki mahdolliset lajit ennen oikeiden löytymistä ja omalla tavallaan etsin sitä omaa juttua vieläkin. Olis ollu kamalaa, jos joku olis pakottanu tekemään jotain vastenmielistä.
Musta on vähän raskasta ajatella että joka perheessä toimisi samat jutut. Esim me asutaan KAHDESTAAN niin olisi aika helvetin erikoista, etten kyselisi että mitä haluaisit syödä tai mitä haluaisit tehdä, kun pitkälti kuitenkin tehdään mitä mä sanon. Lapsi vissiin ahdistuu jos sen antaa ihan ite valita ja kertoa mielipiteensä, se että kysyy jostain tarkoittanee että kysyy ihan kaikesta… mä oisin toki voinut valita et lapsi harrastaa pihalla vain skeittausta, vaikka se halusi potkulaudan kun ei pysynyt sen skeitin päällä kunnolla. Luopiomutsi ja lapsi saa kaiken periksi 😀
Ei tiettykään toimi samat jutut, eikä kuulukaan. Musta on vaan jäätävää katsoa vierestä näitä “opettelet ensin soittamaan pianoa, ennen kuin saat soittaa rumpuja” -vanhempia. En vaan tajua. Löysis siis minäkin! 😀
Hyvä linja. Sama linja täällä. Tai hyvin samanlainen. Keskimmäistä on täytynyt vähän tsempata joskus hyvän ja kivan harrastuksen jatkamiseen, kun hän on vähän sellainen vastarannankiiski välillä, että tarvitsee sitä tsemppausta – omaksi parhaakseen.
Mutta noin muutoin nuo mukulat saavat kyllä varsin pitkälle kulkea omia polkujaan ja valita omat tiensä ihan omalla intuitiollaan.
Tsemppausta tarvii meillä vanhin ja hänkin on muutamia juttuja jo kokeillut, ennen kuin löysi tanssin. Ja se on selkeesti nyt hänen juttunsa. Tulee hyvä mieli, ku antaa niitten luvia omia reittejään ja sit ne löytää sen juttunsa. 🙂
Tosin, kesken kevätkauden kun oli lopettamassa telinevoimistelun, ilmoitin että nämä muutamat kuukaudet jaksaa kyllä käydä, kun se juuri oli maksettu. Eli pakotin sittenkin! 😉
Hyvä kirjoitus! Itse olen aika lailla antanut lasten päättää harrastuksistaan (juuri tänään paasasin itsekin aiheesta 😉 ja muutenkin yritän kunnioittaa lapsen päätöksiä omien asioidensa suhteen – niin kauan kuin lapsen terveys ja turvallisuus eivät tietenkään vaarannu, kuten itsekin toteat. Lapset ovat yllättävän fiksuja. Ja sanotaan, että murrosiässä ei tarvitse kapinoida niin paljon, jos on alun perinkin saanut kulkea pitkässä lieassa…
Mä kans paasailin harrastus-asioista syksyllä. Lähinnä siitä, onko pakko harrastaa, jos ei tahdo. Että kuinka pienelle on päivähoidon tai koulun ohella pakko käydä vielä ohjatussa toiminnassa. Ja siinäkin tuo pakottaminen tulee ilmi väkisin. Mä olen ohjannut muksuja harrastamaan, mutten pakottanut. Meidän eskari-ikäinen ei esim. harrasta mitään. Ja musta se on ihan fine. 🙂
Joo, kyllä meidän 2- ja 4-vuotiailla ainakin on mielipiteitä! 😀 Ja vakavasti puhuen, ihan validejakin. Mulla myös yksi tärkeimpiä “kasvatusfilosofeja” on lapsen kuunteleminen. Kyllä ollaan juurta jaksain selvitetty esikoisen kanssa, miksi kerho ei nappaa. Eikä lapsen kuunteleminen tosiaan tarkota mitään pellossa elämistä vailla sääntöjä. Tätä kultaista keskitietä on joidenkin vanhempien vaikea ymmärtää.