Meillä oli mummun kanssa samanlaiset varpaat. Huvittavan suuri isovarvas ja muut potut jyrkästi sivulle kaartuvat. Naurettiin joskus, että pysyttäisiinkö edes pystyssä ilman tuota valtavaa ukkovarvasta.
Mummu oli pieni, mutta tiukka muija. Lähtenyt Karjalasta evakkoon ja kestänyt jo keski-ikään mennessä niin rankkoja juttuja, että nykypolven pullamössöllä olisi vähintään eksynyt sormi suuhun tai ainakin kädet mielialalääkkeille.
Muistan, kuinka mummu toi lapsuudenkotiini aina kesäisin herneitä ja jonkun käsittämättömän pahan makuisen karkkipatukan. Mieleen on piirtynyt hetki, jolloin istuin matontamppaustelineellä, kuuntelin naapurista kantautuvaa sirkkelin ääntä ja imeskelin tuota kammottavaa karamellia, jotta mummulle ei tulisi paha mieli. Ikää minulla ei ollut yli neljää vuotta.
Kun vanhempani erosivat ja menin jossain vaiheessa kouluun, mummusta tuli aina vain tärkeämpi. Jaoimme kiinnostuksen lukemiseen ja kävimme paljon yhdessä kirjastossa. Tai lainastossa, kuten mummu sanoi. Menin usein koulusta suoraan mummun pieneen kerrostaloyksiöön. Tein läksyt ja mummu tarjosi välipalaa. Pikkusämpylöitä ja kaakkaota. Kahvin mummu keitti aina pannussa.
Usein mummulla oli jäätelöä. Aina vaniljaa. Otat sie manssikkaa? mummu kysyi. Ja sulatti pakkasesta yhteen annokseen sopivan määrän.
Me juteltiin mummun kanssa paljon. Ihan arkipäiväisistä asioista. Joskus luettiin monta tuntia, mummu sängyllä ja minä vieressä sohvalla. Mummu luki usein Nyyrikki-lehteä, minä milloin Neiti Etsivää, Tiina-kirjoja, joskus jopa koulukirjoja. Mummu saattoi nukahtaa välillä hetkeksi, noustakseen kohta taas kahvinkeittoon.
Mummu kertoi kyllä mielipiteensä nuorison hapatuksista, kummallisista hiustyyleistä ja tatuoinneista, mutta ei koskaan pahalla. Tuhahteli vaan puolihyväksyvästi. Antoi usein vaivihkaa kaksikymppisen, mutta muisti mainita, että tupakkia ette sitten sillä osta!
Mummu muisti aina merkkipäivät. Hän soitti onnitellakseen jopa silloin, kun lakkiaisistani oli kulunut tasan vuosi. Aina syntymäpäivinä mummu lähetti postitse rahaa, “vaik mie tiiän, ettei kannattais”. Joulukalenterit mummu osti kaikille lapsenlapsilleen aina aikuisiksi asti. Kortit mummu allekirjoitti aina painokkaasti: Terveisin Mummo!
Mummu ehti nähdä meidän lapsista vain vanhimman, häneenkin tutustua vain alle vuoden verran. Kun mummu joutui sairaalaan, en hetkeäkään ajatellut, etteikö hän vielä palaisi kotiin. Viimeisenä päivänä jäin leipomaan joulupullaa ja ajattelin mennä sitten seuraavana päivänä ja viedä mummulle lämpimäisiä. Sitä seuraavaa päivää ei enää tullut.
Mummu oli aina painottanut, että kylmällä pitää olla hattu. Siul on hieno lakki! olivat mummun viimeiset sanat minulle sairaalassa, kun olin vetänyt litistyneen tukkani päälle pipon.
***
Tänään luin loppuun Laura Lähteenmäen hienon Korkea aika -teoksen. Tarina ja sanat iskivät johonkin juuriini niin vahvasti, että tuli aivan järjetön ikävä, aivan yllättäen. Itku räjähti niin, että räkä levisi poskille.
Mummu oli turvasatama. Jopa silloin, kun teinikuohuissa teki mieli räjäyttää omat vanhemmat taivaan tuuliin. Mummu oli aina paikalla, mummu kutsui aina sisään ja tarjosi kaakkaota.
Juuri nyt on ihan hirveän kova ikävä.
-Päivi
Ymmärrän täysin tunteesi. Mulla oli just yhtä täydellinen mummi. Kuin toinen äiti, jolle minä olin ” tyttö, jota hän ei koskaan saanut”. Mummilta opin positiivisuuden. Sekä sen, että omiaan puolustetaan aina, omiaan ei haukuta, vaikka aihettakin olisi. Tilannehuumorin. Pilkkeen silmäkulmissa. Silittelyn, halaamisen.
Jonkinlaisen itsenäisyyden ja pärjäämisen mä koen kanssa oppineeni mummulta. En ehkä suoraan, mutta välillisesti ja osittain ehkä jopa vasta mummun kuoleman jälkeen. Isovanhemmat on aivan järjettömän tärkeitä ja opettaa meille niin paljon. Ihanat muistot sullakin. <3
Mummit <3
Toinen kuoli juuri äskettäin 95 vuotiaana. Tuumasi minulle pari viikkoa ennen kuolemaansa, että olihan meillä niitä hyviä aikojakin silloin ennen. Sokeena, puolikuurona ja liikuntakyvyttömänä oli varmaan viimeiset ajat tiukkoja. Ei käyty enään mustikkametässä.
Toinen porskuttaa ihan kohta 92 mittarissa. Nyt kuulemma alkaa scrabblen pelaaminen vähän hyytymään. Tähän menessä se on hakannut meidät kaikki mennen tullen. Tasavallan presidentin kirjettä näytti mulle kun oli sannut jonkun prenikan. Olihan niitä muutama muukin lottamerkki rivissä.
En osaa varmaan laskea montako yökylä päivää on tullut mummiloissa vietettyä. Sama yökylä perinne on siirtynyt omille lapsille jotka käyvät omien mummien luona yökylässä ja isomummeilla sitten muuten vierailuilla.
Mummit <3
Oi, mikä onni, että oot saanut pitää mummut elämässä noin pitkään. Mahtavia muistoja, mahtavia tyyppejä.
Mulla oli myös toinen mahtava mummu, joka asui kauempana ja jonka kanssa siteestä ei koskaan senkään takia muodostunut niin läheistä. Mutta tiukka mimmi sekin mummu oli. Ja huolen piti omistaan. Aika mahtavia, pärjääviä naisen esimerkkejä, nuo mummut. <3
Meidänkin mummo on Karjalan evakoita ja nuo mansssikkaa, kaakkaota ja lainasto on niin tuttuja! ?