Istahdin sunnuntai-iltana treenien ja suihkun jälkeen sohvalle katsomaan telkkaria. Selasin kanavia, etsin hyvää asentoa. Mietin leffan aloittamista, mutten malttanut. Kun vihdoin löysin jotain etäisesti katsomisen arvoista, olo oli edelleen levoton. Koitin rauhoittua, viskata aivot narikkaan ja antaa tyhjän pään nauttia tv:n sinisen kelmeästä valosta. Etsin asentoa uudestaan. Ei löytynyt. Hermostutti.
Aikani vehdattuani ymmärsin, mistä levottomuuteni johtui. Yritin pitkästä aikaa rauhoittua tekemään vaan yhtä asiaa kerrallaan. Koitin keskittyä katsomaan televisiota. Ilman facebookia, twitteria, instagramia, blogeja, kirjaa, lehtiä tai käsikirjoitusta. Hätkähdin hieman. Tähänkö on todella tultu? En osaa edes pitää enää takapuoli homeessa sohvaa paikoillaan ja rentoutua killittämällä tyhjänpäiväistä tv-ohjelmaa.
Minusta on huomaamattani tullut pahemman luokan multitaskaaja. Vaikka sehän on nykyisin varsin hyvä ja tehokas piirre, vaikkapa nyt työelämässä. Ja naisille kovin yleinen toimintamalli muutenkin. Kuitenkin huomasin harmistuvani hieman. Ensimmäistä kertaa tunsin pienen syyllisyyden pistoksen bloginkin suhteen. Siellä se mamma vaan levyttää sohvalla, kun pitäisi olla aktiivinen ja kirjoittaa. Tai vähintään postata kuulumisia Facebookiin.
Miksikö se sitten niin kovasti harmitti? Koska mun mielestä kivojen asioiden ei kuuluisi stressata. Blogi on ollut mulle kaikki nämä vuodet tärkeä purkautumiskeino ja antoisa harrastus. Jos stressi ja ahdistus hiipii bloggaamiseen, se elintärkeä kivuus katoaa. Ja sitä en missään nimessä halua!
Yht’äkkiä aloin kaivata lapsuusaikojani. Lankapuhelimia, kirjekavereita, sitä että saatettiin käydä pimpottamassa ovikelloa, jos tuli asiaa. Kun televisiota katsottiin, siihen keskityttiin kaikki aistit avoinna. Kun ystävien kanssa vietettiin aikaa, ei kukaan kaivanut laukustaan puhelinta, tablettia tai miniläppäriä tarkastaakseen, olisiko joku ehtinyt sillä välin kaivata. Äiti huusi ovelta syömään ja herätyskellon virkaa täytti pattereilla toimiva ja vähintään palovaroittimelta kuulostava kelloradio. Vanhemmille jätettiin keittiön pöydälle tai eteisen peiliin lappu “olen harkoissa” ja kauppalistat kirjoitettiin ruutupaperille.
Vaikka ei tuotakaan kai enää pidemmän päälle jaksaisi. On niin kovin vaivatonta kutsua muksut syömään whatsappilla ja näpytellä muistettavat asiat kännykän muistioon. Niin näppärää toisella silmällä kurkkia leffaa ja toisella selata twitteriä.
Tai sit just ihan hanurista.
Eilen ja tänään olen keskittynyt vain ja ainoastaan yhteen asiaan kerrallaan. Olen lukenut tuntikausia. Irrottautunut kaikesta muusta. Päästänyt itseni mukaan kirjan tarinaan, elänyt sitä täysillä. Unohtanut huonot omattunnot ja stressit. Olo on nyt uskomattoman rento ja helpottunut. Osasin vielä.
Mä taisin luvata tänä vuonna keskittyä olennaiseen. Siihen on selvästi pyrittävä ihan kaikilla elämän saroilla. Koitan vähentää jatkuvaa puhelimen räpläämistä. Keskittyä hengittämään ilman, että olen jatkuvasti saatavilla ja perillä siitä, mitä muualla tapahtuu. Koitan myös olla stressaamatta blogista. Kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu ja on jotain kirjoitettavaa. Jotta hauskuus ja spontaanius säilyisi.
Kyllä tämä nykyihmisen elämä on vaivalloista.
-Päivi-
Täytyy tunnustaa, että esim. luennoilla pystyn paremmin keskittymään kuunteluun, jos mulla on käsityö tekeillä. Unijukka tai ainakin nenänkaivuu ja unelmointi vie voiton, jos kädet ei käy.
Itse asiassa on tutkittu, että esim. kielten oppimista edistää saman aikainen käsillä tekeminen. Vaikka että kutoo samalla kun kuuntelee. Ihminen on hienosti rakennettu eläin. Asioita voi ja joskus jopa kannattaa tehdä samaan aikaan. Tärkeintä on se mitä tekee. Kännykkä, tabletti ja telkkari harvoin harmistuu vaikka ne sivuuttaisi useammaksi päiväksi.
Uskon ihan täysin! Ja samaan aikaan tekeminen on monesti fiksua ja perusteltuakin. Toisinaan on vaan parempi rauhoittua ainoastaan yhden asian, vaikkapa kirjan ääreen. 🙂
-Päivi-
Tuon mä uskon kyllä! Ja toi on sellasta “hyvää multitaskingia”. Ei ainoastaan hervotonta someilua. 😀
-Päivi-
Mä luulin, et mä olen “ainut”. Toi lasten syömään käskeminen whatsupilla, mä teen niin melkein aina. Tänään pistin ylös viestiä, et salkkarit alkoi… Ehkä tämän kauniin sopusointuisen vartalon kanssa, olis voinu vaiks kävellä ylös sanomaan (edes puoleen väliin rappusia). No sohvan kulma vei voiton ja kännykkä oli käden ulottuvilla.