Tänään se tapahtui. Työkaverini sai syntymäpäivänsä kunniaksi kukkalähetyksen töihin. Mieheltä. Olin ihan vilpittömästi tosi iloinen tämän sankarin yllätyksestä ja ilahtuneesta leveästä hymystä. Vastarakastuneen parin onni on niin täynnä tunnetta ja elämää. Suloiset, ihanat.
Tietysti (luonnollisesti) asiasta oli kateellisen akan katkeruudella kotona ohimennen mainittava, vaikka eihän tuollainen ikinä mihinkään vaikuta. Paitsi siihen, että miestä vituttaa, kun se ajattelee että taas olen huonompi kuin joku toinen, vaikkei asia tietenkään todellisuudessa niin ole.
Vähän ehkä yllättäen tunsin myös piston omassa sydämessäni. Sellaisen haikeuden. Koska oltiinhan mekin joskus noin. Muistan kyllä, että minut on yllätetty milloin kukkakimpulla, milloin jäätelöllä (yep, he really knows me!). Itse saatoin hankkia yllätyksenä miehelle vaikka jonkun levyn, josta tiesin hänen tykkäävän. Se oli sitä sellasta aikaa, kun oli jotenkin aikaa ajatella jotain muutakin kuin pyykkejä ja hammaslääkäreitä. Kun muisti vielä arvostaa sitä toista puoliskoa ja halusi ilahduttaa. Mihin se kaikki katosi?
Arki on arkea kaikille ja itse olen aina ollut enemmän tai vähemmän arkivihaaja. En ole onnistunut löytämään onnea arjesta, vaikka kovasti minulle vakuutellaan, että siellä se on. Kukaan ei myöskään muistanut äitiysneuvolassa melkein 13-vuotta sitten, sitä napatyngän putsausta harjoitellessa varoittaa, että hehku nyt vielä, kun jaksat. 10 vuoden päästä yllätyksellisintä arjessasi on se, että puolisosi käyttääkin yläkerran vessan sijaan alakerran toilettia.
Rehellisesti, en edes muista koska oltais tehty jotain kahdestaan. Tai no, yksi ilta oltiin puoli tuntia keskenämme, kun muksut oli harrastuksissa. Lähinnä tuijoteltiin eteemme. Ja sit taas mentiinkin. Mua pelottaa että tässä käy huonosti… että kun muutaman vuoden kuluttua lapset alkaa karata maailmalle, me katsotaan toisiamme ja ihmetellään, että kuka helvetti tuo on ja miksi olen ollut sen kanssa näin kauan.
Ei kai olisi aina pakko odottaa vuotta seuraavaan hääpäivään, käydä pikapikaa vuorokauden pakkolomalla ja palata yhtä väsyneenä takaisin. Joka kuukausihan pitäis tehdä jotain kaksin. Ei, kun joka viikko! Miten helkkarissa me ollaan kustu tämäkin niin pahasti, etten edes enää tiedä, haluaako se toinen viettää mun kanssa aikaa?!
Parisuhdeaika kannattaisi kuulemma merkata kalenteriin. Mikä on varmasti totta ja oikeasti hyvä idea, mut just tänä syksynä, kun pelkkä almanakkaan vilkaisu on saanut aikaan hyperventilaation ja stressi-ihottuman, ei sinne ole kyllä kiinnostanut lisätä ainuttakaan merkintää. Vai odotinko, että mies vetää mut ylös kuopasta, vaikka itse olen saappaisiini kussut.
Tässä sitä kuitenkin ollaan. Väsyneinä. Uupuneina. Kumpikin omalla sohvallaan.
Joskus kiukuspäissäni uhosin, etten kyllä enää tee mitään tämän suhteen eteen, ku ei kerta toikaan tee. En oikeasti tarkoittanut sitä. Se oli vahinko. Anteeksi.
Moi rakas, muistatko vielä mua?
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Mä taasen pelkään, etten tunnista itseäni, kun joskus viimein lapset lähtevät kotoa ja minulla on aikaa katsoa peiliin. Että perkeles, kukas vanha akka täällä hiippailin…
Ei sillä, välillä pelkään myös sitä, etten koskaan selviä elämässäni siihen pisteeseen, jossa lapset lentäisivät pesästä ihan omilla siivillään. Todennäköisesti uuvun arjen alle hyvissä ajoin ennen sitä…
Vai että hoitaa parisuhdetta…
-onko pakko jaksaa?
Mä oon koko ajan jotenkin varmaan liiankin tietoinen siitä, etten antais itseni kadota. Kun olen luonteeltani sellanen tunnehölmö, että haluan vaan väkisin tehdä mulle ominaisia juttuja koko ajan, vaikkei olis edes aikaa. Liekö fiksua sekään…
Mut on pakko jaksaa! Nyt suhteet kuule hoitoon! 😀
Korismatsit – kylkikyljessä – muka salaa muilta käsikädessä – yhdessätekemistä = laatuaikaa muiden joukossa – sitähän se voi olla vaikkei ihan kaksin aina olisikaan… minimerkki pian 30 vuotta avioo takana… juuuu tuttu tunne kuitenkin…
Ennen olikin paljon kivempaa, kun oltiin matseissa yhdessä. Nykyäänhän tuo ukkeli viheltää tai soittaa musiikkia ja meitsi istuskelee katsomossa yksin. Täytyy varmaan ottaa sieltä toimitsijapöydän takaa joku homma, niinku puhuttiin… 😉
Minä niiiiin samaistun tekstiisi. Ikävä kyllä….
Eihän se kivaa ole… todellakaan. Mutta toisaalta aina, kun sanoo jonkun paskan jutun ääneen, sille voi yrittää tehdä jotain.
<3
Sama ilmiö täälläkin, ollaan nyt pyritty viettämään treffi-ilta kerran kuussa. Käyty katsoo stand uppia, päiväristeilyllä, leffassa jne. Sellasta pientä kivaa. Ja me siis ollaan jo kaksin, mut kummallakin vuorotyö niin siinä se parisuhteen haaste sitten. Eikös teillä alkais olla sen verran isoja ne mini-ihmiset, että voisitte vaikka leffassa käydä kaksin? 🙂
Meillä ei kumpikaan muista hääpäivää. Tiedetään kyllä missä kuussa se on, ja kuinka monta vuotta sitten. Se on unohdettu joka hiton vuosi, ja sit naureskeltu ku on tyyliin viikkoa myöhemmin tajuttu, että hei se muuten varmaan meni. MUTTA tänä vuonna oltiin lomalla siihen aikaan ja oikeen kalenteriin merkittiin, että perhana sentään. Käytiin leffassa ja ostettiin kotiin jotain pihviravintoa, joka kokattiin yhdessä.
Tollai se pitäis oikeesti tehdäkin. Että sitten vaikka väen vängällä kaivaa ajan jostain ja tekee jotain yhdessä. Siis kaksin. Ja tossahan toi, me voitais ihan hyvin käydä jo leffassa, nää pärjäis kyllä sen aikaa. Mutta miten ei muka tuu vaan mentyä?!
Huh, ollapa ne ajat jolloin hyvänolon aalto levisi koko kroppaan kun mies otti kädestä ratikassa. Kun se toi kukkia töihin kesken päivän. Tai antoi nallen ja sen mukana hunajapurkin. (Koska täytyyhän ruokaa olla.) Ja kun se aina muisti, että pitsa ja kalja on mun maanpäällinen taivas. Ja etenkin sen, että sitä pitsaa oli ihanaa syödä myös kylmänä aamukahvin kanssa. Kun se vei piknikille autiolle rannalle tavallisena tiistaina. Tai kun esileikiksi autossa riitti käsi polvella ja tietynlainen katse. .
Nooh..vuodet on vierineet ja nuo edellä mainitut on jääneet vähemmälle. On lapset, työt remonttia huutava koti, oma itse ja kolmenkympin kriisi jne. Mun romantiikan nälkäni ei ole kuitenkaan vuosien varrella vähentynyt ja olen puolisolle sitä koittanut muistuttaa. Pyrin myös itse tekemään osani. Saunan jälkeen valmiiksi sekoitettu GT nostaa hymyn huulille. Sohvalla avoimeksi jätetty kainalo toimii kutsuna lähemmäs. Silti tuntuu, ettei se aina ymmärrä kuinka helppoa mua olis miellyttää. Muutama kehu silloin tällöin ja kesken kauppareissun annettu pusu tai edes läpsy takapuolelle. Ne ilahduttais niin kovasti tässä arjen hötäkässä. 😉
Me ollaan tehty kaikki ns. väärin päin, (Aikajärjestyksessä lapsi-koira-yhteinen koti-toinen lapsi-omakotitalo-vakityöt-kolmas lapsi..) niin sopivana jatkumona tälle on tietysti ensi syksyn häät. Toivon, että meille tulisi kauniit, hauskat ja muistorikkaat juhlat joista ammentaa iloa ja läheisyyttä seuraavillekin vuosikymmenille.
P.s Ens alkuun, heivatkaa se toinen sohva. 😉
Ne on just noita pieniä juttuja, joita tarvii jaksaakseen. Mieluummin siis nimenomaan tota pientä arjessa huomioimista, kuin sellanen kerran vuodessa superloma, jossa lopulta kuitenkin vaan riidellään, kun odotukset on niin helkkarin korkeella.
Teille tulee ihanat häät ihan varmasti! <3
Mää en ainakaan merkkaa mitään parisuhdeaikaa kalenteriin. Tulis vaan paha mieli, kun sekin peruuntuu. Pessimisti jne.
Ai saatana. Toi on kyllä totta. Ahdistus.
Niin. Kamalan tärkeetä ois hoitaa parisuhdetta. Meillä molemmat vuorotöissä, ei osu vuorot kohdilleen, maalla asuminen ja kaks tappelevaa teiniä… Puuh. Sit jos joskus maailmassa jotain kahdestaan ehditään-jaksetaan-saadaan aikaan, niin pääsääntöisesti vituiks menee, ku kumpikin varmaan jotenki odottaa liikaa. Kamalan pelottavaakin on ajatella tulevaa, just, että kohta olkaa kahden ja osataanko sit edes puhuu toisillemme. Miten tästä on tarkoitus selvitä hengissä, järjissään (edes osittain) ja yhdessä samaan suuntaan kulkien?
Niin rehellinen teksti. Naiset kyllä muistaa moittia miestä, mutta sen sijaan että syy olisi miehen, voi syy ollakin siinä että nainen on vain väsynyt. Väsynyt arkeen ja siihen, että kadottaa oman minuutensa huolehtiessaan muista. Se vaan on tärkeää, että on ne omat jutut ja on muutakin kuin vaimo ja äiti. Nainen isolla ännällä.
Kuulostaa tutulta. Valitettavasti johti avioeroon. Mies on aina ollut vähäpuheinen. Männä kesänä sitten yllättäen avasi sanaisen arkkunsa ja ilmoitti haluavansa eron. Tuli minulle täytenä yllätyksenä se. Olin uskonut, että samaa kivirekeä tässä kiskotaan ja kyllä se tästä. Toinen ei ollutkaan samalla aaltopituudella. Tässä sitä nyt opetellaan uutta elämää ja huoli lapsista on kova.
Sanonpahan vaan, että kun ruuhkavuosia elää, niin asiat täytyy asettaa tärkeysjärjestykseen. Ensin lapset, sitten parisuhde, sitten työt, viimeiseksi kaikki muu sälä eli omat jutut harrastukset jne jos niille jää aikaa. Nyt vasta ymmärrän kuinka tärkeää on olla aidosti kontaktissa omaan puolisoon. Varsinkin jos puoliso ei ole kovin puhelias niin vielä enemmän korostuu aidosti ihanan ja hauskan yhdessäolon merkitys. Puolisoiden välillä täytyy olla jotakin extraa, aitoa rakkautta, halua, tunnetta että me kaksi vastaan maailma.