Äitiys on sellanen jännä yhdistelmä suurta onnea ja jäytävää pelkoa. Koko ajanhan sitä on sydän syrjällään jälkikasvunsa puolesta. Jostain syystä vauva-aikana on ihan varma, että se lakkaa vaan yht’äkkiä hengittämästä. Taaperoikäinen voi koska tahansa sotkeentua pulleroisiin kinttuihinsa ja kaatua, tukehtua palikkaan tai hukkua saaviin. Koululaista vaanii liikenne joka ikinen päivä. Ja entäs kun pääsevät teini-ikään, sittenhän niiden puolesta vasta saakin olla pelkäämässä!
Kaipa nämä on ihan luonnollisia pelkoja. Että läheisille sattuu jotain. Mutta mitä muuta sitä aikuinen ihminen pelkää? Käärmeitä ja ampiaisia ei nyt lasketa.
Mä olen nyt ymmärtänyt oman pelkoni. Siis noiden edellämainittujen lisäksi. Mä pelkään, että menetän kyvyn nauraa. Nähdä maailman sellasen hiukan vinon kulman läpi. Että mun hoksottimet hidastuu. Etten enää hokaa läppää. Kuivahdan ja väsähdän. Mun kaikkein pahin pelko on, että musta tulee sellainen omassa elämässään epäonnistunut keski-iän ylittänyt kyyninen, ärsyttävä ja negatiivinen ämmä. Yksi ihmisrodun pahimmista ilmentymistä.
Jokainen epäonnistuminen kyynistää väkisin vähän, olen huomannut. Kun oikein velloo itsesäälin aallonpohjalla, on helppo ajatella, että aivan sama. Mikään ei onnistu kuitenkaan.
Olen kuitenkin päättänyt taistella. Kai tämä blogin rustaaminenkin aivojumpasta käy. Aion katsoa How I met your motherin uusintoja vielä kuuskymppisenä ja nauraa mojoville pieruille kiikkustuolissa. Päästäähän se paukku nyt aikamoisen kiekasun, ku puuta vasten tuuttaa!
Olen myös luvannut, että mua saa alkaa kivittää siinä kohtaa, jos käyn omaa pahaa oloani vittuilemassa lähikaupan kassalle. Tai inisen ja märisen kaikesta. Jos löydän pelkkiä epäkohtia. Jos olen joskus kiinnostuneempi muiden elämistä, kuin omastani. Tai katson asiakseni neuvoa tai arvostella ihmisiä, jotka eivät neuvojani kaipaa.
On se vaan. Aika pelottava ajatus.
Mitä sä pelkäät?
-Päivi-
Yks aamu mietin tätä ihan samaa bussipysäkillä kun katsoin naama norsunpiip….olevia keski-ikäisiä naisia että pakko alkaa vähän positiivisemmaksi ettei musta tuu tuommosta 😀
Ei kai sais yleistää, mutta usein just ne pahimmat norsunveet tuntuu olevan tätä yllämainittua porukkaa. On vissiin menny hommat persiilleen, ku niin ketuttaa. 😀
Tällä hetkellä pelkään työpaikkani puolesta. Yt:t alkaa maanantaina. Vastoinkäymiset vois jo riittää.
Äh, tosi kurjaa! Meillä kyllä jotenkin vähän sama fiilis työmaalla… Tosin mussa aiheuttaa ristiriitasia fiiliksiä.
Tsemppiä!
No aikalailla tuota samaa. Sitä, että joku päivä havahdun siihen, että elämä ei mennytkään niin kuin “piti”. Etten ole osannut tehdä oikeita valintoja tai olla tehtyihin tyytyväinen. En halua olla katkera. Pelkään myös, että lapset muistavat äitinsä aina olleen väsynyt ja vihainen. Pelkään etten ehdi tutustua itseeni. Pelkään, ettei tämä levottomuus lopu ikinä. Utelias ja innostuva tahdon ollakin, mutta se levottomuus mikä pilaa niin monet hyvät hetket. “Mun kuuluisi olla muualla..”
Pelkään, että unohdan nauttia hetkestä ja että elän vaan sitku elämää. Pelkään, etten ehdi maksamaan asuntolainaani ennenkuin potkut tulee joskus töistä. Pelkään, että työelämä tekee minusta kyynisen nihilistin, jota en ole koskaan ollut. Pelkään etten jaksa pysyä sellaisena positiivisena ihmisenä joka olen alunperin ollut.
En halua pelätä mitään vaan luottaa siihen ettei minusta tule kyynistä tai elämääni pettynyttä. En pelkää vastoinkäymisiä, vaan haluan ottaa kaiken vastaan mitä elämällä on antaa, huonotkin hetket. Luotan omaan jaksamiseeni ja huumorintajuuni. Elämän annan viedä, kaikelle on tarkoituksensa ja lupaan muistaa sen.
Ok, sotaa pelkään. Ja terrori-iskuja. Ja autolla ajaessa talvella huonolla tiellä. Ja sitä etten saa lapsia.
Ps. Tää on ehkä vaan 21 vuotiaan elämäänsä pikkuhiljaa vakiinnuttavan nuoren naisen naiviutta?
Juuri tällä hetkellä vähän kaikkea. Lentoja. Lapsen viemistä ulkomaille pitkäksi aikaa. Kaikkea mitä siellä voi tulla vastaan. You name it.
Mutta ei elämää voi elää peläten kaikkea. Ainakaan jos haluaa elää. Täysillä.