Istuttiin esikoisen kanssa sohvalla, saman peiton alla lauantai-iltana. Television kanavasurffailu pysähtyi hetkeksi Yle Femmalle, josta pauhasi Melodifestivalen, eli Ruotsin euroviisukarsintojen osakilpailu. Katseltiin hetki hiljaa valtavaa yleisömerta, joka vispasi innoissaan vaaleanpunaisia ilmapalloja, kiljui, tanssi ja ilakoi. Hämmästelin, kun ruotsalaisilla on aina niin paljon parempi meininki bileissään kuin meillä vastaavissa.
– No siis niinpä! Ruotsissa ne on jotenkin paljon rohkeampia heittäytymään kaikkiin tilanteisiin.
Jäin tuijottamaan tuota pieninenäistä oliota vieressäni. Miten se pystyi muodostamaan tuollaisen lauseen ihan itse, tuosta vaan lonkalta heittämään? Ihmistaimi, joka vasta äsken oppi kävelemään, jota kiikutettiin ryhmäperhepäivähoitoon, joka aloitti ekaluokan?
Nyt se ilmoitti, että kasiluokan valinnaiset pitäisi olla kohta päätettynä. Menin perusäitipaniikkiin. Mää en tiedä niistä mitään, nyt pitää selvittää, montako tuntia, otat sit fiksusti, tää määrittää vähintään sun loppuelämän, mitä sää ny meinaat, oon taas ihan paska äiti ku en osaa neuvoa ja eikö siellä Wilmassakaan aiheesta mitään ole!
Tyttö katsoi vähän hölmistyneenä ja huokaisi.
– Rauhotu äiti. Meillä menee osa valinnaisista tohon musiikkiin ja sit ajattelin ottaa kuvista ja ilmaisutaitoa. Koska tykkään niistä.
Niin se sanoi. Se pieninenäinen, joka vasta oppi kävelemään.
Jäin taas tuijottamaan. Se arka pieni ekaluokkalainen, joka ensimmäisessä musiikkiluokan esityksessä itki koko laulun ajan jännitystään, on nyt valitsemassa ilmaisutaitoa. Se on löytänyt rohkeutta olla esillä ja nauttii siitä. Juuri se lapsi, jonka ajattelin olevan vähiten samanlainen kuin minä, kulkeekin yllättäen hämmästyttävän samanlaisia reittejä kuin äitinsä.
Eniten ihmetytti kuitenkin se, että se oli ajatellut nämä kaikki itse. Punninnut, verrannut ja suunnitellut. Miettinyt, mitkä vaihtoehdot voisivat olla hyödyksi häntä tällä hetkellä kiinnostavalle media-alalle hakeuduttaessa. Ja että se on valitsemassa niitä, mistä tykkää, eikä väkisin haali kieliarsenaalia, jota äiti yritti koko syksyn tuputtaa, koska ehtiihän niitä sitten lukiossakin.
Niin. Niin niitä ehtiikin.
Mutta koska siitä tuli noin iso, ajattelevainen ja fiksu nuori nainen? Siitä kapaloidusta nyytistä, joka tapitti minua herkeämättä elämänsä ensimmäisen yön läpinäkyvästä sairaalakopastaan ääntäkään päästämättä. Ensi syksynä se tapittaja aloittaa halutessaan rippikoulun ja yhdessä hujauksessa peruskoulukin on jo käyty.
Elämä on ihmeellinen. Ihan keskinkertaisten vanhempien lapsista tulee tuosta vaan hyviä ihmisiä. Paljon tiedostavampia ja fiksumpia kuin me vanhemmat itse aikanaan. Ja vaikka sitä vuosikaudet kipuilee oman riittämättömyytensä ja epätäydellisyytensä kanssa, tuossa ne vaan kasvavat silmien alla hienoiksi ihmisiksi. Kaivettiin maanantain aamuhämärissä sukkia sitten kaapista, kuivaustelineeltä tai likapyykkikorista.
-Päivi
Ei voi olla tämän parempaa blogipostausta, ei, ei mitenkään. Tämä kolahti niin täysillä, että lempikirjani – kudosten käsittely kirurgiassa – mäjähti hetkeksi rahin päälle, ja oli aivan pakko tulla kirjoittamaan ylitystä tälle postaukselle.
Tässä kolahti se, että tuntuu jo vähän samalta. Tulen muutaman kouluvuoden jäljessä Sinusta esikoiseni kanssa, ja välähdyksiä tulevista hetkistä voi jo kuvitella. Luin joskus aiemminkin blogiasi, ehkä pari vuotta sitten, se kuitenkin jäi, ehkä omani olivat vielä näihin tunnelmiin liian pieniä. Mutta viime kuukausina olen tuntenut, että täältä saa jotain todella suurta nostetta omaan elämään. Ajatuksia turvallisesti tarjoiltuna, sellainen helposti kopattava kristallipallo isompien lasten äitiyteen.
Näitä omia on tosin minulla “vain” kaksi. Ja aina, kun täällä käyn, jään miettimään (okei, mietin joka tapauksessa koko ajan), voisinko sittenkin revetä kolmen äidiksi. Ikää on 30, vielä ehtisi. Antaisiko se kaikille paljon, onnistuisiko? Millaista olisi nähdä kolmas, mitä se heijastelisi minusta ja miehestä?
Joka tapauksessa, hormonihuuruistani huolimatta, erittäin kiitolliselta lukijalta ihanaa ystävänpäivää. <3
Ääääh! En kestä, miten ihana kommentti! Ja jotenkin ihanaa, että olet tauon jälkeen löytänyt takaisin, parasta kuulla, että tää on jotenkin turvallinen paikka palata. <3
Toivottavasti viihdyt messissä jatkossakin ja jaat myös omia fiiliksiäsi kun siltä tuntuu. Vertaistuki rokkaa näinä vuosina!
<3
miten ne voivatkin kasvaa niin isoiksi, fiksuiksi, kauniiksi sisältä ja ulkoa; miten ne voivat olla niin ihana(n raivostuttavan) ihania?
Voi niinpä! En käsitä. Kai joku kohta herättää ja ne onkin vielä ihan pieniä.
Niin kauniisti kirjoitettu, että tuli ihan tippa linssiin! Oma pieneni on vielä ihan pieni, vasta kohta kaksivuotias, mutta kasvaa kyllä kovaa vauhtia hänkin.
Ihanaa päivää!
Oih, kiitos! Se aika menee niin hitsin nopeesti. Musta tuntuu, että noi kaikki oli ihan äsken vasta kaksi ja nyt nuorinkin täyttää jo yhdeksän! Ei pysty käsittelemään!
Kaunis kirjoitus! Omat lapseni ovat jo itse äitejä, joten minulla noita samanlaisia tuntemuksia on lastenlasten kohdalla, joita meillä on viisi kappaletta. Heistä vanhin päättää keväällä peruskoulun ja kuitenkin tuntuu että hän oli ihan äsken se pieni nyytti, joka heinäkuun kuumana päivänä tuli ekan kerran mummin ja vaarin mökille ja nukkui kopassaan terassilla ,meidän muiden ihastellessa ympärillä. Tyttärelläsi on ihana äiti!