Minä olen niin helvetin itsenäinen nainen. Pystyn kaikkeen, mihin haluan, on kaiken maailman mielipiteet ja tarvittaessa tiukkasävyistäkin tekstiä. Osaan työni, teen paljon, uhraudun. En halua uskoa, että on montakaan asiaa, joista en oikeasti selviytyisi, jos ne vaan päättäväisyydestä ovat kiinni. Tiedättehän, ei tartte auttaa, teen tämän itse. Koska osaan, haluan ja pystyn.
Voimakkaan naisen pintaa ei tosin tarvitse paljoakaan rapsuttaa, kun jo löytyy se heikko kohta. Epäilys ja pelko. Vain hetkessä koko maailma tuntuu kääntyvän ympäri, kääntävän selkänsä, jättävän sen voimakkaan, helvetin itsenäisen ja pärjäävän naisen ihan yksin.
Vaikka arjessa se samassa taloudessa asuva toinen aikuinen tuntuu usein olevan tuon suunnattoman itsenäisyyden ja kaikkivoipuuden tiellä, noina heikkouden hetkinä sen oman, valitun puolikkaansa merkityksen tajuaa. Kun tarpoo päivän viimassa, sisältä tyhjänä ja itkun poltellessa silmien takana. Kun ei uskalla vastata puhelimeen, ettei vaan näytä heikkouttaan räjähtämällä alkukantaiseen itkunpuuskaan. Kun sen kaiken itsenäisyytensä ja ahkeruutensa keskellä on unohtanut käydä kaupassa ja kauhoo iltakymmeneltä sängyssä haaleaa maksalaatikkoa akuuteimpaan nälkäänsä. Ja itkee maksalaatikkolautaselleen kuukausien epävarmuutensa ja turhautumisensa.
Ja se puoliso on aina siinä vierellä kuin tatti. Paitsi kaikista illoista sattumalta juuri tuona. Kun paikka kainalossa ja lujat käsivarret olisivat olleet kaikki.
On turha jeesustella etteikö vanha parisuhde tuntuisi välillä raskaalta riippakiveltä, ahdistavalta ja ontolta. Mutta silmäpussit eilisestä huutoitkusta raskaana sitä tajuaa, kuinka paljon toista tarvitsee. Ei vain käymään kaupassa, vaihtamaan lamppuja ja jakamaan arkirumbaa, vaan olemaan läsnä, ottamaan syliin, pitämään pystyssä silloinkin, kun kaikki muut haluavat tuuppia kumoon.
Me ollaan oltu yhdessä kohta 17 vuotta. Tunnetaan toisemme, heikkouksineen ja vahvuuksineen hyvin. Välillä tuntuu, että liiankin. Silti tarvitaan romahdus, että tajuaa, kuinka suuri merkitys sillä toisella on. Se on mun kivijalka, turvapaikka. Ottaa kiinni, kun elämä heittää.
Kyllä mä osaan, haluan ja pystyn. Mutta ilman sitä toista olen vain kumoon tuupittava kuori.
Kiitos, kun olet mun kivijalka.
-Päivi
❤️
Nyt mun silimät hikoilee.
<3
Mä jeesustelen. Parisuhde 26 vuotta. Ei ole raskas riippa. On elämäni onni ja siunaus.
❤
Meilläkin keväällä 17 vuotta yhteistä elämää ja noinhan se on. Ei voisi “Mää ite”, jos ei olis toista. <3
Koen olevani kuin sinä tuossa minä pystyn ja kykene koska voin ja ihan itse! Ja löytyy puolisokin lähes yhteise 20 vuoden ajalta, mutta silti koen etten pystyy näyttämään todellista minääni, sitä heikkoa hetkeä vaan itkeä tihrutan sen surkeuden omaan tyynyn kulmaan. Tosin yksi ystävä on ylitse muiden joka tämänkin puolen on minussa nähnyt.
Elämä on ?
Elämä on varjoa ja valoa
Joskus se kyyneliin tiristää
Silloin kun itkun kaulukset
Kurkkua kiristää
Elämä on sekoitus onnea
Ja surullisia vaiheita….
Meillä on yhteistä elämää pian 8 vuotta takana.Mä tunnistan tästä jutusta vahvasti itseni.
Oot niin paras, osaat kirjoittaa sen mitä moni myös tällä puolen ruutua ajattelee.
No wonder sä ja sun blogi olitte siellä kolmen kärjessä.
Kiitos <3 !!
En laittanu blogitunnustusta eteenpäin, mut tilitin hieman miten sua ihailen.
Mielenrauhaa ja rakkautta teille,
Aino
https://eikaitaas.com/2016/11/12/kun-bloggaat/
Tää oli ihana ? Linkitin miehellekin, kun just näin mä tän asian koen. Kiitos taas kun sanoitit mun tuntoja!