Olin ehtinyt perjantaina kehittää itselleni pienimuotoisen eksistentiaalisen kriisin. Oli taas hetki, jolloin mikään ei tuntunut miltään. Mietin tarvitsevani sekä lisää koulutusta että haastetta, pohdin, mihin erityisesti haluaisin suuntautua. En keksinyt vastausta. Heittäydyin sohvalle, kello näytti neljää. Kaikki tuntui valjulta ja tympeältä.
Uppouduin lakoniseen somen tuijotteluun.
Ensimmäisenä näin tuttavani päivityksen Facebookissa. Hän kirjoitti nähneensä vierestä terroriteon Turun torilla ja odotti kauhistuneena poliisia.
Ajattelin, että kyseessä on väärinkäsitys. Joku läppä tai erehdys. Niin ihmisen mieli ilmeisesti toimii, kun se ei halua uskoa lukemaansa todeksi. Sormet näpyttivät kuitenkin heti tiedon perään ja samaan aikaan Twitter tiesi jo kertoa sekavasta puukotustilanteesta.
Joku jengitappelu, välienselvittely. Pakko olla.
Mitä pidemmälle minuutit kuluivat, sitä kaoottisemmaksi huhut somessa äityivät. Laitoin viestin Turussa asuvalle veljelleni ja hänen vaimolleen tarkistaakseni, että perhe on kunnossa. En saanut kiinni sen enempää normaalisti aktiivisesti somea käyttävää veljeäni kuin vaimoakaan. Hetken odottelun jälkeen tartuin malttamattomana puhelimeen ja soitin. Sain veljeni lopulta kiinni, perhe oli kunnossa. Luojan kiitos.
Vähitellen myös turkulaiset ystävät ja tuttavat alkoivat ilmoitella itsestään. Tietoja liioteltiin, huhut paisuivat, kaikki tuntui kaoottiselta. Osasin toistella mielessäni vain yhtä sanaa: järkyttävää.
Tuossa ihan vieressä. Meille ihan tutulla torilla.
Järkyttävää.
Vielä kolme päivää myöhemminkin olen sanaton. Olen nähnyt lukemattomia kannanottoja, kirjoituksia, harkitsemattomia roiskaisuja, vihaa ja surua. Olen ollut surullinen siitä, että yhteisen surun keskellä me emme saa toisistamme voimaa, vaan käännymme toisiamme vastaan.
Mä en halua pelätä, mutta väkisin ajatus maailmanmenon arvaamattomuudesta saa kurkkuun kuristavan tunteen ja huolen asettumaan lyijynraskaaksi painoksi rintalastan alle. Edellisen kerran muistan tunteneeni vastaavaa vuonna 2008, työntäessäni muutaman kuukauden ikäistä kuopusta vaunuissa keskimmäisen tönöttäessä seisomalaudalla ja esikoisenkin pidellen vielä visusti kiinni vaunujen aisasta. Edellispäivänä tapahtunut Kauhajoen koulusurma piti askeleet tiheinä. Tunsin pitkään maailmantuskaa tuon tapahtuman jälkeen. Miten ikinä uskaltaisin päästää lapsia siipieni suojasta näin pahaan maailmaan?
Vastausta en tiedä vieläkään. Lasten synnyttyä pelosta on tullut tavallaan jokapäiväinen kumppani. Huoli omistaan on alituinen. Jos ennen pelkäsi itsensä tai muiden läheistensä puolesta, lasten myötä mikään ei tunnu niin pelottavalta ajatukselta kuin se, että niille sattuisi jotain.
Pelkoa ei vaan saa päästää niskan päälle. Pitää pakata koulureput, käydä kaupassa ja parin viikon päästä lähteä EM-kisakatsomoon Helsinkiin. Jatkaa elämää kuten ennenkin. Niin on vaan pakko tehdä, vaikka pelottaisi.
Juuri nyt perjantainen kriisinpoikanen tuntuu mitättömältä ja typerältä. Meillä on kaikki kuitenkin hyvin.
-Päivi
Mun selviytymiskeinoni on olla ajattelematta. En klikkaa kymmentä asiaa spekuloivaa otsikkoa auki iltapäivälehdistä ja käännän aktiivisesti radion äänen pois uutisten ajaksi.
Haluan kotini olevan terrorivapaa, sinsi en mieheni kanssa puhu asiasta kotona lainkaan. Lasten kysymyksiin toki vastaan, mutta haluan pitää “omat nurkat puhtaina” turhalta päivittelyltä.
Tänään istuin lapseni kanssa autossa.
– miksi sä äiti laitoit radion hiljaiselle?
– en jaksa kuunnella näitä uutisia enää
– niin, miksi sieltä tulee aina vaan sitä samaa, vaikka se on ohi jo ja kaikki on hyvin. Kaikki on taas hyvin, äiti.
No, aikusiten oikeesti ihan kaikki ei kai ole ihan hyvin, mutta olen tyytyväinen, jos lapseni turvallisuudentunne on kohdallaan.
Toi on kyllä osittain käytössä mullakin. Jollain tavalla itseään suojelee, kun yrittää unohtaa ja elää vaan eteenpäin. Mitä enemmän asioita käy pohtimaan, sen ahdistavammaksi se käy.
Elämä jatkuu. Sen on pakko.
Miehen kanssa juteltiin ja ymmärsin olevani tässä pelkäämisasiassa paljon häntä pitemmällä. Lasten synnyttyä kun on osannut kuvitella kaikki mahdolliset kauhuskenaariot kohtalaisen kivuttomasti, ja sittemmin on oppinut myös sulkemaan ne pois. Miehelle tuntui vasta nyt avautuneen ne uhkakuvat joita mun on ollut helppo nähdä jo vuosia.
Mitäpä muuta voi, kuin edelleen yrittää kasvattaa lapsista järkeviä ihmisiä, vaikka järkeviä vastauksia ei aina ole antaa, etenkään näiden tapahtumien jälkeen. Sinne maailmalle ne on päästettävä joskus jokatapauksessa ja mieluiten empaattisina sekä rohkeina. Ja realisteina.
Mä luulen, että naisille (tämä on nyt mutua ja ärsyttävää yleistystä) monenlaiset pelot voi olla enemmän pinnalla, koska äidit perinteisesti on myös niitä arjen aikataulutuksen ja kaaosselätyksen mestareita, jotka jo suunnitteluvaiheessa miettivät läpi kaikki mahdolliset skenaariot jokaisen puisto- ja kauppareissun osalta. (pissavahingot, kaatuneet mehut, kylmä, kuuma jne ja niihin varautuminen) Munkin mielikuvituslaukka lähtee joskus aivan lapasesta ja mietin kaikenmaailman uhkakuvia. Enkä ole myöskään havainnut meillä, että miehellä olisi taipumusta samaan. Onneksi. Se ehkä vähän tasapainottaa.
Mä en jotenkin osaa vieläkään pelätä. En Barcelonan tai Turun tapahtumista huolimattakaan. Sen sijaan huomaan, että surun vaippa kietoutuu ympärilleni päivä päivältä yhä tiheämmin; se suru johtuu siitä, että ihminen on ihmiselle susi.
Tuttavapiiriin kuuluu maahanmuuttajia; ihan niitä islaminuskoisia vaan ei islamisteja, ja kristittyjäkin, vaikka Lähi-Idästä tulevatkin. Mitä pahaa teki sen mun ystävän paras ystävä, joka lähti terrori-iskun jälkeen kirkkoon (!) rukoilemaan Turun uhrien omaisten puolesta, ja hakattiin matkalla kantasuomalaisten toimesta vain, koska hän “oli terroristin näköinen”? Mitä pahaa tekivät ne tyypit Kauhavalla, joita ammuttiin autosta pellettiaseella?
Viha synnyttää vihaa. Minä yritän pala kurkussa potkia surun vaippaa pois päältäni ja uskoa edelleen, että rakkaus voittaa.
Mulle se pelko on asettunut sellaiseksi jollain tavalla pysyväksi olotilaksi, ahdistukseksi lasten puolesta. Ajatus siitä, että ne joutuisivat kokemaan jotain kammottavaa, on niin kamalan riipivä, kaikkien kuvitelmien ulkopuolella.
Mutta sitä suuremmalla syyllä pitää vaan jatkaa elämää kuten ennenkin. Hyvä oikeasti voittaa.