Minä en pidä viherkasveista. Tai oikeastaan pidän. Ne perhanat eivät vaan pidä yhtään musta.
Kuinka monta kertaa olenkaan vierailleni sanonut, ettei kukkia tarvitse kylään tullessaan tuoda. Ja yhtä monta kertaa, että jos tuotava on, niin ainakin sitten leikkokukkia. Kun niillä on se tietty elinajan odote. Nuppu, kukoistus ja kuolema. Luonnollista ja helppoa. Niistä voi nauttia ilman takaraivossa painavaa riittämättömyyden ja säälittävyyden tunnetta.
Mutta kun sitten on aina niitä, jotka haluavat parantaa taivaspaikkaansa opettamalla tällaisia onnettomia Päivejä hoitamaan viherkasveja. Saatesanat “tämä on ihan varma nakki” ja “tätä et saa kuolemaan vaikka yrittäisit” on todettu valheellisiksi joka kerta. Joka ikinen kerta. Katsokaas, kun varmoja nakkeja ei ole. Kuten ei myöskään kasvia, jota en saisi kuolemaan, vaikka jopa yrittäisin pitää sen hengissä.
Meillä asuu vaan ne sinnikkäimmät. Sellaiset nahkealehtiset ressukat, jotka jollain pyhällä hengellä pysyttelevät kyllä juuri ja juuri elävien kirjoissa, mutta eivät ole kolmeen vuoteen kasvaneet senttiäkään, saati tuottaneet ainuttakaan uutta lehteä. Tai versoa. Mitä ne nyt on.
Eräälläkin ylähyllyllä monta vuotta pölypäissään lojunut vehka olisi kuulemma kukkivaa sorttia. Henkilökohtaisesti en oikein usko kyseiseen väittämään. Vakaasti se on suht vihreänä pysynyt jo pitkään, mutta kukan kukkaa ei ole näkynyt. Ja saman kokoisena sen kyllä sain varmaan lähemmäs kolme vuotta sitten… Niiden kai kuuluisi kuitenkin kasvaa?
Kaikenmaailman lannoitteet, juttelut ja multien vaihdot on meikäläiselle ihan hepreaa. Minä nimittäin hoidan kukkiani kastelemalla. Aina muistaessani. Toisinaan muisti pelaa kahdesti kuukaudessa ja toisinaan päivittäin. Kuulemma ei saisi kastella liian usein, kun sittenhän kukka hukkuu ja mätänee. Tämä on jäänyt mulle myös hieman mysteeriksi. Että jos olen useamman (kymmentä) kasvia saanut liialla kastelulla mädätettyä, miten on mahdollista, että se kasvin päälliosa (siis se mikä siitä nyt kasvaa, viherosa tai se) onkin rutikuiva korppu? Täysin epäloogista, eikä järjellä selitettävissä.
Kuvassa näkyvän, kukoistavan ilmestyksen ostin aika tarkkaan kaksi vuotta sitten erästä lehtikuvausta varten. (sitä samaa, jossa kerrottiin, että meillä kasvaa aina tuoreita yrttejä…) Kaksi vuotta tämä jaksoi näitä rihmojaan pitää elossa, mutta nyt tuli stoppi. Oli tosin ehkä aikakin. En tiedä, kuinka kodikkaita tuollaiset pari ohutta keppiä lehdillä sitten lopulta ovat.
Kasvatin mä kerran rucolaakin. Kävin aina aamuisin hihkumassa, että jee, sieltä niitä nyt tulee ja ihan itte oon tehny. Juuri kun sato oli saavuttanut hädin tuskin kolmen sentin korkeuden mullan yläpuolella, siihen iski joku tappajamato. Kahdessa päivässä koko huikealta näyttänyt rucolasato oli naposteltu rei’ille. Vituttihan se. En kokeillut uudestaan.
On se luojan lykky, ettei noita penskoja tarvii kastella. Tai kastelevat jo itte ittensä. Kai mä olisin muuten mädättänyt jo nekin.
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Vinkki vinkki, tämä toimii! 😀 https://play.google.com/store/apps/details?id=net.kosev.watering&hl=fi
Ou mai gaad, siihen on oma appi! Kualen! 😀
Hih hih hii. Vedet silmissä ja ääneen (vaikka muu perhe jo nukkuu) piti nauraa, kun osui ja upposi kuvaukset niin minuunkin. Tapan jopa kaktukset. Ha haa. Kiitos loistavasta jutusta, jälleen kerran 🙂
Joo, niin määkin! Ja joskus mutsi kiikutti jonkun jukkapalmun, että tätä sitä nyt et ainakaan saa hengiltä. Ni kaks viikkoo.
😀
Täällä kohtalotoveri ilmottautuu! Mä oon kans aina ihmetellyt sitä, että vaikka kuinka katselis, niin ne oksat vaan kuivuu :0. Mies on useamman kerran ostanut sellaisen ruukkuruusun (kun ne on halpoja), kun mutsillansa ne kukki aina niin pitkään ja kauniisti.. mut ei täällä.
Meil on yks rehu, miehen peruja joku Nukkumatti tms. Se elää vuodesta toiseen, mut siihen mä en oo koskenu ollenkaan. Mies on sen hengissä pitänyt tähänkin asti niin saa jatkaa :).
_kastelis_ 😉
Pitäisköhän munkin antaa miehen diilata noi kasvihommat? Jos se onkin siitä kiinni! Toi Nukkumatti kuulostais sillekin sopivalta. 😀
Nyt tulee jännä havainto; kukkien eläminen (ja selviäminen) on täysin riippuvaista siitä, missä kämpässä ne sattuu olemaan 😀 Nimittäin; asuttiin vielä 3 vuotta sitten eri asunnossa, missä en meinannut millään saada kukkasia pysymään hengissä. Just tuommosia juttuja, että joko kuivuvat pystyyn tai vastaavasti mädäntyvät. Jos orkidean olin saanut kukkimaan, se kukki kerran ja pukkasi sen jälkeen vaan lehtiä.
Nyt sitten taas tässä nykyisessä asunnossa kaikki kukkii ja vihertää! Täällä on toki suht valoisaa, kun ikkunoita on kahdella seinällä, mutta en mä kyllä mitään muuta syytä tuohon keksi. Meillä on kukkia sekä olkkarissa että keittiössä ja kummassakin elelevät ihan ilman ongelmia! Olen kanssa vähän semmonen kausi-kastelija, että välillä muistan ja välillä en. Lannoittanut en ole ikinä, enkä vaihtanut multiakaan kun ehkä kerran. Enkä ole tähän mennessä keksinyt mitään muuta selitystä, kun tää kämppä.. tässä on jotain, mikä pitää kukat hengissä 😀 En se nimittäin ainakaan mä ole! xD
Mä oon muuten havainnu joskus ton saman! Mulla joku muratti eli pari vuotta oikein komeena ja kun muutettiin tähän, siihen iski ku taikaiskusta joku öttiäinen ja tappo koko paskan! 😀
Minulla on ollut viherkasvivaiheita. Elämässäni on ollut kopa jaksoja, jolloin kotiini ei ole mahtunut enää yhtään kasvia lisää.
Tällä hetkellä viherkasveja on kolme. Kituista. Niistä anopinkieli on paras, se vaatii vettä kai tosi, tosi harvoin.
Viherkasvien hoidossa kaikki lähtee oikeasti siitä, että oikea asu to kohtaa oikean kasvin. Esinerkiksi opiskeluaikainen yksiöni oli kuin tehty sant paulioille. Sen jälkeen en ole moisia kauniina saanut pidettyä. Kerran taas asuimme talossa, jonka kylmän varjoisalla keittiön ikkunalla pysyi hengissä kodinonni. Se sellainen kaunis virheä, jonka olen nähnyt tyypillisesti elävän kanssani noin kahden viikon jakson.
Toinen tärkeä juttu on säännöllisyys. Ei siis tämän lapsiperheen juttu. Kun yksin asuessani kastelin kukkaset säännöllisesti kerran viikossa (nuo jo mainitsemani pauliat upotettiin kolmeen senttiin kiehuvaa vettä), en nykyään muista edes kmuroida lattioita yhtä usein.
Kolmas tärkeä kukkavinkki on lajityypillinen hoito. Kuinka paljon mistä ja minne. Että ei liikaa. Eikä liian vähän. Multia kukille vaihdetaan helmikuussa. Samalla siirretään kokoa isompiin ruukkuihin. Tuore multa, parempi mieli. Ruukun koko taas vaihdetaan suurempaan kerran vuodessa ihan samasta syystä kuin meikäläinen vaihtaa kesämekosta toiseen: vanha kun käy pieneksi, niin puristaa epämiellyttävästi.
Oma vihervinkkini on jo muutaman vuoden asunut Plantagenissa. Ei suinkaan siellä tuoksuvien vihreiden kukkien keskellä, vaan ihan reilusti silkkikukkapuolella. Ei varise saniainen, ei.
Toimii ruuhkavuosiin ja menee täydestä kuin Ikean lihapullat…
Apua, sulla on tota tietoutta ihan liikaa! 😀 Sain Pauliat oli muuten niin mun lapsuuteni kasveja, niitä oli jokaisen mummun ja tädin ikkunalaudat väärällään. 🙂
Silkkikukat taitaa olla meitsillekin ainut vaihtoehto… 😉
Samaan mätäpeukalon leiriin kuulutaan. Ja väitän, että tähän kasvihommaan liittyy jotain maagista ja yliluonnollista, että sitä viherpeukaloutta joko löytyy yksilöstä tai sitten ei. Mä välillä aina yritän ja yritän, etsin neuvoja netistä, kun sellainen pieni hyötypuutarha olis niin kiva, aloitan innolla, uhraan rahaa, aikaa ja vaivaa. No kylhän sä tiedät miten noi hommat aina päättyy.. Sitten tulee kolme v. joka tunkee pikkusorminsa syömästään Lidlin ompusta löytämänsä siemenen multaan. Ja kyllä niin hienosti kuule kasvaa.
Kuulosta NIIIIIN tutulta! Toi kevät on paha, kun jostain se ituinto muka aina löytää tiensä meille ja sit hamstrailee ihan intsinä kaikkia vehkoja. Ei käy hyvin. Ikinä.
Ja niin totta noi muksujen siemenet! En kestä! 😀
Hohoo, sielunsisar ilmoittautuu! 😀 Kaiken hortonomisen hikeni puristaen uskoisin tuon olevan/olleen jonkin sortin muratti. Mikäli näin, niin omani ei kestänyt läheskään noinkaan pitkään: http://myexploration.bellablogit.fi/2014/08/16/poor-poor-ivy/
Tappavan tehokkaan viherviikatemiehen roolin jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että hoivassani säilyvät palmuvehka, viirivehka, aasinkorva ja limoviikuna – ne ovat sinnikkäitä sissejä! Ai niin ja kaupan basilikan kun lykkää ruukkuineen päivineen syvälle lautaselle, jolla on aina vettä – ah, vihreä onnistuminen tosiaan.
Eijjjuma, sä oot jaksanu lähteä pelastamaan tota sun murtsua! Arvostan! Mä oon selkeesti sellanen kasvien kertakäyttökuluttaja, en yhtään jaksa mitään operaatioita. Oon muutenkin niin tosi kärsivällistä tyyppiä. 😀
Mut nyt oli hyvä lista sissikasveista! Otan ylös! Mut basilika, se kyl kuolee meidän keittiössä. Ehkä pitää koklata olkkaria..?
Joo mä luulen, että keittiön energiavirrat vaan on väärät kyseisen tuittupäisen vehkan tarpeisiin. Olohuoneessa toimii varmasti!
Heha, musta tuntuu, että haistoin tossa vaan lähinnä potentiaalisen minijuttusarjan mahdollisuuden sen sijaan, että olisin aidosti uskonut muratin tosta enää nousevan. 😀 Ja eihän se todellakaan sitä tehnyt. Homehtuivat vaan noikin kynityt tyngät kippoonsa…
Ei enää koskaan murattia meille.
Hihihih! Mä en oo vielä luovuttanu murattien kanssa, koska tykkään niistä hulluna. Ja yks elääkin vielä!
Olis ollu kyllä hauska lukea juttusarja tosta sun muratista. 
Emman listaan lisäisin vielä anopinhampaan. Saat onnitella itseäsi antiviherpeukalouden superlahjakkuudesta, jos saat anopinhampaan heittämään veivinsä! Kyseistä kasvia hoidetaan just niin, että annetaan joskus vettä, jos vain satutaan muistamaan. Eikä sen niin väliä, jos ei muista. Oman kokemukseni mukaan ne ryökäleet vaan lisääntyvät itsestään purkeissaan, vaikka ovat suorastaan jätetty heitteille.
Kuulostaa just mun jutulta! Nimeä myöten! 😂