Mä saan aina tasaisin väliajoin kuulla kummastuneita kysymyksiä siitä, miksi ihmeessä bloggaan. Tai vain suoranaisia toteamuksia “sä olet sitten valinnut tollasen julkisen tavan ruotia elämääs”.
Ja niinhän mä olen. Enkä osaa kovin tyhjentävästi edes vastata tuohon ensimmäiseen kysymykseen. Eniten tää on mulle kai joku omituinen terapiamuoto. Tänne saan usein purettua sanojen muodossa päässä vaeltelevia ajatuksia. Vuodattaa, kun olen ihan loppu. Toteuttaa itseäni. Koittaa pukea rasittavan arkipaskan edes hiukan huumoria muistuttavaan asuun. Enkä mä ole mistään saanut niin paljon vertaistukea, ymmärrystä ja synninpäästöjä, kuin täältä. Mä tiedän, että mun blogin ympärille on valikoitunut ihan eliittiporukka. Ei kuka tahansa ymmärrä mun juttuja huumoriksi. Ei kaikki halua lukea työpäiviensä päälle arkirealismia. Mutta siksi mä tiedänkin, että te, jotka siellä illasta toiseen lukemassa käytte, olette just niitä oikeita tyyppejä. You rock!
Mutta ei tää aina ole näin vapauttavaa, vuorovaikutteista ja mukavaa ole ollut. Laskeskelin juuri, että olen muutamaa pientä taukoa lukuunottamatta blogannut jo viitisen vuotta. Jotain mun keskittymishäiriöstä ja vaeltelevasta sielusta kertonee se, että nakit ja MUTSI on jo neljäs blogini. Mutta ehdottomasti kaikkein Päivein.
Ekan blogin aloitin salasanan takana vuodatuksessa vuonna 2009. Silloin blogit oli vielä uusi ja suht pienen porukan juttu, pääosin jotain leivontablogeja taisivat olla. Tuo ensimmäinen, kovin hulvattomasti nimetty “Sekametelisoppa” oli lähinnä tarinaa lapsista muualla asuville sukulaisille. Sellasta “nyt se sanoo gagga” ja “nyt sillon korvatulehdus” -henkistä tarinointia. Täysin munatonta hulinaa ja mahdollisimman paljon hymiöitä. Aikansa tuote, mutta aika noloa luettavaa.
Kun päätös Tampereelta pikkukaupunkiin muutosta varmistui, päätin alkaa kirjoittaa avointa blogia. Lapsiperheen muutosta takaisin kotikonnuille ja sillai. Tai itseasiassa alunperin ajatus taisi olla se, että myös mies kirjoittaa, mutta en mä sit jaksanu sen juttuja odotella. Kaks postausta se vissiin alkuunsa sinne tais kirjottaa. No, sehän repsahti ihan käsistä, kun talo ostettiin ja remppahommat alko. “Matkalla Kotiin” -blogista tulikin remppa- ja sisustusaiheinen blogi. Ensimmäisenä kesänä mua haastateltiin kotoilublogeja koskevaan juttuun, muistaakseni Iltalehteen. Oli jännää.
Matkalla Kotiin eli useamman vuoden. Jossain vaiheessa, kun olin väsynyt yrittämään, väsynyt bloggaamaan, väsynyt kaikkeen, viskasin hanskat naulaan. Kirjottaminen tuntui väkinäiseltä ja vastakaikua lukijoiden puolelta ei tuntunut tulevan tarpeeksi, joten päätin antaa olla. Loppuupahan siitäkin stressaaminen!
Niin vissiin. Kokonaan kirjoittamatta taisin olla jopa pari kuukautta. Jossain kuukauden kohdalla mielessä alkoi muhia ajatus uudesta blogista. Puhdas pöytä, eikä enää matkoja kotiin, kun kotona jo kerran oltiin. Niin syntyi Uskola, talomme mukaan nimetty blogi. Edelleen pidin visusti kiinni sisustus- ja kotoiluteemasta, vaikka annoinkin pikkuhiljaa itselleni luvan kirjoittaa muustakin. Uskola valittiin Kaksplussan tähtiblogeihin, kirjoitin pläskin, olin sen pohjalta radio-keskustelussa kirjailija Pekka Hiltusen kanssa, kotimme kuvattiin sisustuslehteen, pääsin kirjoittamaan oman tarinani KokoNainen -kirjaan ja viime kesänä meillä vieraili vielä tv-ryhmäkin.
Vaikka Uskola tuntui aina jotenkin siistityltä versiolta minusta, toi se mukanaan valtavasti hienoja juttuja. Olin onnekas saadessani kokea tuon kaiken. Olen päässyt tutustumaan aimo läjään upeita tyyppejä ja kokemaan juttuja, jotka olis auttamatta jääneet kokematta ilman blogia.
Lopulta kuitenkin kyllästyin. Ehkä kaikkein eniten tuohon siistittyyn versioon itsestäni. Miksi ihmeessä mä himmailin kirjoittaessa, kun en sitä tee puhuessakaan? Niin onnekas, kun Kaksplussalle pääsy olikin, se ei ollut mun foorumi. Mä olen ruuhkavuosissa rämpivä, suht isojen lasten äiti. Ei mun lukijat hengaa vauva- ja taaperosivustoilla.
Ensin mun oli vaan tarkotus muuttaa. Palauttaa Uskola omalle alustalleen ja kirjoittaa vapautuneemmin. Kunnes mun yksi ystävä tajusi sanoa mulle, että se nimi ei ehkä kovin helposti aukea. Ja eihän se vastannut blogin sisältöä yhtään.
Lopulta erittäin rankan aivoriihen päätteeksi löytyi nakit ja MUTSI. Ensin naurettiin vääränä (tää tuli heti ensin ehdotetun “Karvapuustin” jälkeen…), mutta aika nopsaan se kolahti. Koko visio oli täydellisenä mun päässä. Ja tämä vastaa tuota visiota lähes täydellisesti.
Ainut, mitä en osannut visioida, oli valtava lukijamäärä. Ja ahkerat viestit, mahtavat kommentit. Te. Mun nakkimutsi-opetuslapset. Ai lav juu.
Enää mua ei niinkään stressaa. Tää antaa mulle paljon enemmän, kuin ottaa. nakit ja MUTSI on minä kirjoitettuna.
-Päivi-
Minä muuten muistan vielä tuon salasanan takana olevan blogisikin! Olen itsekin miettinyt miten montaa blogia sitä onkaan tullut kirjoitettua, ja piru vie aika lentää. Mutta kuten lukijamäärästä sen osaa jo sanoa, on tämä kyllä eniten sitä sinua. Ihan mahtavaa!
Haha, se oli kyllä kamala! 😀 Mut sillon olevinaan tosi rock. Heh.
On tää varmaan kaikista harrastuksista se, mikä on vienyt eniten aikaa, mutta myös antanut eniten.
Karvapuusti!! 😀 😀 Ehhhehheee! 😀
Ja tää on just hyvä näin. Mua tökkii toi oman blogin nimi, kun se on just se alkuaikojen älynväläys… mut enpä oo osannut vaihtaakaan, enää. Olkoon, kai.
Joo, Karvapuusti ois ollu sellanen pikkasen härski levivontablogi. 😀
Mut se sun blogin nimi on ihana! Et vaihda!
En muista enää mitä kautta tänne joku aika sitten päädyin, mutta tykkään kovin. Just mun tyyppistä huumoria. Pakko se on siitä arjestä vääntää vitsiä, ei sitä muuten jaksa! Ja ihana huomata, että samaa se on muillakin. Liekö sielujen sympatiaa osittain syystä, että itse myös kotoisin sieltä lounaisrannikolta (ja Tamperesteriin päätynyt).
Heeei, terkkuja Tampesteriin! Mulla iskee aina välillä ikävä sinne…
Ja siistii, että oot löytäny tänne! 😀
En oo kauaa blogiasi lukenut, mutta heti jäin koukkuun. Koska itsekin jonglööraan, työn, pitkien työmatkojen ja lapsiarjen välissä ja olen myös huonokuntoinen ja paksuhko sekä lapsetkin ovat vielä saman ikäisiä, niin jutut vois olla meidän arjesta. Huumorikin on vielä taitavaa. Joitakin faceboookhattaraan tottuneita nyt vaan rassaa se, että joku saa sattuvasti sanotuksi asiat niinkun ne on. Ja ehkä eniten se, että nainen ja äiti kirjoittaa “paska”. Mutta toivottavasti jaksat jatkaa pitkään.
Äitien ei kyllä pitäis kirjottaa “paska”. Saati “vittu”. Rumaa semmonen. 😀 Mutku vaan niin totta. Ja voishan sitä kai pahempiakin paheita olla, ku kiroilu.
Nyt ainakin tuntuu, että jaksan jatkaa maailman tappiin! 🙂
Löysin toissapäivänä tän blogin ja iski kyllä heti! Aivan mahtvan mahtavaa luettavaa! Oli pakko parhaalle ystävällenikin linkata että hei käyppäs lukemassa! Oon ite siis nuori äiti, muksu on kohta 3kk vanha ja ite ikää kertyy 20v helmikuussa. Silti natsas mun huumorii tää blogi! Oot ihana! Innolla ootan uusia postauksia! Ja kyllä toi blogin kirjotus on ihanaa hommaa :)) ittellänikin on kaks blogia ollu, toinen oli teiniangstikaikkionpaskaa blogi (en kestä, ihan järkyttäviä juttuja oli siellä) ja toinen on nyt tää minkä alotin kun sain tietää olevani raskaana :)) ihanaa joulun odotusta sulle ❤️
Ihan mahtavaa kuulla, että jutut iskee, vaikka elämäntilanne on eri! Kiva, että oot löytäny mestoille ja toivottavasti pysyt kyydissä! Oon etuoikeutettu, ku mulla on teidät,mahtavat lukijat. <3
Sun blogi on ihan paras! Olen monta kertaa nauranut niin, että on meinannut mennä ruuat väärään kurkkuun 😀 Jatka samaan rehelliseen tyyliisi, I love it!
Hahahah! Kyllä tätä arkea eläessäkin meinaa mennä välillä vähän väärään kurkkuun. 😀 Kiitti mahtavista sanoista!
Siksi tätä sun blogia onkin niin mahtava lukea, kun se on niin aito! Tuntuu monesti että lukisin omia (tai ainakin hyvän kaverin) juttuja 🙂 Itsekin haluaisin blogin kuvastavan mua, mutta ei se nyt ihan nappiin mene. Ja aika vaikea se on ruokablogin takaa kovin suurta osaa omasta persoonastaan näyttää.
Voi että, tällästä palautetta on kyllä niin parasta kuulla. Kiitos. <3 Aitous on mulle tässä(kin) hommassa äärimmäisen tärkeetä. Haluan, että tää on aidosti mun ja mun elämän näkönen. Mahtavaa kuulla, että se välittyy myös lukijoille. 🙂
Ruokablogissa se tosiaan saattaa olla hankalampaa. Mutta tietysti kirjoitustyylistäkin helposti oman tyyppiset blogit tunnistaa. 🙂
Mä löysin sillon aikoinaan sun matkalla kotiin- blogiin ja voi sitä surun määrää kun sä lopetit, koska olit silloin jo mun suosikkibloggari :). Ja meinasin haljeta innosta kun kaksplussan sivuilta bongasin sun blogin jälleen, ja nyt olen tiiviisti (perskärpäsenä) seurannut sua, etten vaan hukkaa sua! Toivottavasti et lopeta ikinä! Ymmärrän ettei aina jaksa ja ehdi. Kirjoitustahtikaan ei mun mielestä ole niin tärkeä, jokainen kirjoittaa kun siltä tuntuu, on aikaa ja jaksamista. Nimim. En muista koska olisin viimeksi blogia päivittänyt 🙂
No ei vitsit, ihan uskomatonta! Että joku on oikeesti seurannut mua aikalailla koko matkan. Oon tositosi otettu, ihan mahtavaa! En lopeta ikinä, jos sä lupaat kans lukee aina. 😀