Minulla on tapana keksiä päiville merkityksiä. Ihan tavallinen tiistai saattaa saada merkityksen, kun siitä on enää yhtä vähän johonkin innostavaan hetkeen kuin edellisestä hetkestä siihen. Ynnään mielessäni ensimmäisiä ja viimeisiä kertoja, liimaan harmaana jatkuvalle janalle keltaisilla lapuilla tarkoitusta. Jäsennän maailmaa ja elämääni laskemalla etäisyyksiä ja mittaamalla ajankulua.
Rakennan arjelle raameja maalaamalla arkipäivistä mielessäni merkityksellisempiä.
Kuten vaikka tästä päivästä.
Tänään on maanantai 7.1. Loppiaisen jälkeinen päivä. Vuoden ensimmäinen maanantai.
Tänään on myös esikoistyttäreni viimeisen peruskoululukukauden ensimmäinen päivä.
Tuntuu suhteettoman suurelta kutsua tätä joksikin loppuelämän ensimmäiseksi päiväksi (vaikka kai jokainen on), mutta jonkinlaisen merkkipaalun haluan tämänkin päivän kohdalle nakuttaa, luoda sille merkityksen tässä ohikiitävässä ajassa.
Vaikka näen peilistä ensimmäisen harmaan hiuksen saaneen jo useampia kavereita ja ihonikin vähitellen kertovan kertyneistä vuosista, konkreettisin ja samalla absurdein tapa ymmärtää ikänsä, on nähdä lastensa kasvu. En osaa suhtautua ajatukseen siitä, että ensi kuussa istumme naputtelemassa vaihtoehtoja jatko-opinnoille. Tai siitä, että muutaman kuukauden kuluttua tyttö täyttää 16 vuotta. Se on se ikä, jolloin minä muutin pois kotoa.
Ja kun minä voin vieläkin tuntea tuon lapsen synnytyspoltot alaselässäni, nähdä sen vastasyntyneissä silmissä koko maailman viisauden.
Olen käynyt sen kanssa läpi jo niin monta ensimmäistä kertaa, etten osaisi edes laskea kaikkia. Sen tehtävänä on ollut olla se raakile, harjoituskappale, jonka kanssa on opeteltu vanhemmuutta. Se on tiputtanut meitä polvilleen, piiskannut parempaan, pannut ryömimään epätoivossa ja toisaalta avannut kokonaisen maailman, jota me ei ilman sitä tunnettaisi.
16 vuoden aikana olen oppinut pelkäämään, myös asioita, joita en koskaan aiemmin ymmärtänyt kenenkään voivan pelätä. Mikään tunne maailmassa ei ole tuntunut yhtä kokonaisvaltaiselta kuin menettämisen pelko.
Paljon on menetettykin. Aikaa, rahaa, eniten ehkä järkeä. On käsittämätöntä, miten sama omista ja lempi-ihmisen aineksista koottu ihmislapsi voi yhdessä hetkessä ajaa sekoamisen partaalle ja jo seuraavassa antaa merkityksen koko olemassaololle.
Koskaan en ole kuitenkaan ollut vielä yhtä peloissani kuin nyt. Tiedän, ettei se ole juuri nyt lähdössä vielä mihinkään. Tiedän, ettei se kasvaessaan ole poistumassa lopullisesti. Silti pelottaa, onko sillä kaikki eväät pärjäämiseen. Osaako se järjestää asiansa, pitää puolensa, pestä pyykkiä? Löytääkö se paikkansa, uskaltaako toteuttaa haluamansa?
Ja kuitenkin ehkä kaikkein eniten se, jäänkö ulkopuolelle, yksin. Vaikka toivon, ettei meidän suhteessa mikään muuttuisi, tiedän, että kaikki tulee muuttumaan. Jollain aikavälillä, vähitellen niin kuuluu käydä.
Siksikin haluan laputtaa nämä harmaat arjen päivät keltaisiksi. Jotta jäisi merkityksiä.
-Päivi
Katselin juuri lasten vanhoja valokuvia muutaman vuoden takaa ja mietin, mihin helvettiin sitä silloin muka oli niin kiire? Välkiviisaana on hyvä tietysti hymistellä, mutta nuo raskaat vuodet pienten lasten kanssa tuli turhan usein vietettyä ”voi kun jo” ja ”sitten kun” -elämää. Sitä toivoi niin kovin, että ne nukkuisivat yönsä tai pärjäisivät kotona keskenään sen aikaa, että voin kipaista kaupassa.
Ei silloin ymmärtänyt toivoa ajan pysähtyvän, eikä olla tyytyväinen siitä, että nuo ylipäätään olivat illalla turvallisesti kotona ja tahtoivat niin kovin viettää aikaa kanssani, että välillä meinasin ihan läkähtyä…
Jälkeen päin osaan olla kiitollinen. Olisinpa silloinkin tajunnut (ehken vain jaksanut…)
Mä muistan ehkä kaikkein voimakkaimpana sen valtavan tarpeen nukkua. Ehkä sitä ennen kaikkea odotti niiden kasvua, jotta saisi nukkua ja heräisi taas jonain aamuna (ehkä vuoden, parin kuluttua) omana itsenään.
Vaikka en mä niissä kotiäitihommissakaan viihtynyt, nyt olisin tosin siinäkin varmaan paljon etevämpi, kun tunnen itseäni niin paljon paremmin, ja tiedän, että olisin tarvinnut siihen rinnalle koko ajan jotain muuta. Työtä, luomista, tekemistä. Jotain.
Mä toivoisin ajan pysähtyvän ehkä juuri nyt. Jos saisi vaikka puoli vuotta lisäaikaa tankata läheisyyttä, ehkä sitä tajuaisi sitten ottaa kaiken irti. Ehkä.
Mulla lasten vauva- ja taaperokuvia katsellessa tulee huono omatunto ja paha mieli, kun ajattelen sitä, kuinka kovasti aina odotin ajan kuluvan ja lasten kasvavan. Etten ehkä tajunnut sitä, kuinka ihania ja suloisia ne oli jo silloin. Yritän antaa sen itselleni anteeksi ja ymmärtää, että ehkä se ihan pikkulapsi-aika ei vaan ollut mulle luontainen juttu. Nyt jo alakoululaisten kanssa elämä on paljon ihanampaa. Olen varmaan aivan superonnellinen sitten, kun talossa on teinejä 😉
Mä koin myös pikkulapsiajan raskaaksi ja vaikeaksi. Väsymys ja kyllästyminen tuntuivat jotenkin ylitsepääsemättömiltä ja mulle ainakin tuntui raskaalta tuntea olevani olemassa vain muita ihmisiä (vaikkakin omia lapsia) varten. Mä muistan monesti ajatelleeni, että siihen hommaan on varmaan olemassa jokin juju, jota mä en vaan ole vielä löytänyt.
Mä olen nauttinut vanhempien lasten vanhemmuudesta eri tavalla. Koen sen jotenkin luontevammaksi ja tietty sekin, että pystyn nyt täysipainoisesti tekemään myös omia juttuja, töitä ja mitä tahansa, auttaa osaltaan. Siksi ehkä tuntuukin niin epäreilulta, että se aika ei voi nyt hidastua ja antaa mun nauttia tästä hetkestä jotenkin vielä enemmän ja täysipainoisemmin.
Mäkin ehdin miettiä teidän esikoista tässä joululomalla ? Mietin, että tuoltako sitä näytti, kun itse oli nuorena lähdössä lentoon – kun teki ensimmäisiä itsenäisiä valintoja, eli nuoruuden ytimessä . Ja mietin, että oma lentoni ei sitten ehkä ottanut heti tuulta alleen, mutta teidän esikoisen kohdalla en epäile asiaa yhtään, luulen enemmänkin että hän kokee ja kokeilee vielä vaikka mitä (sitähän me äidit pelätäänkin eiks vaan?), koska on kotoa saanut vahvan itseluottamuksen ja tsempin. Muistatko miten kalkkiksilta omat vanhemmat tuntui lukioiässä ? vaikka parhaansa ne kai yritti. Me ollaan takuulla paljon rennompia keski-ikäisiä, kun ei edes tunnu keski-iältä vielä ?
Mä ymmärrän näistä sun ajatuksista, että aika on harhaa. Se vaan juoksee, eli mun jobi on nyt hyggeillä tässä alakoulutodellisuudessa niin kauan kun sitä kestää ? mut kyllä me selvitään ja kohta ollaan villejä viiskymppisiä joilla on parikymppiset lapset! Miäti!
En uskalla ees korjata, että meikähän on villi nelikymppinen, kun eka lapsi on parikymmentä. Ei helevetti. Ei pysty ajatteleen.
Mutta niin. On omituista verrata sitä silloista itseään tuohon omaan. Muistan kyllä olleeni varma ja itsenäinen jo silloin (tai ainakin tunteneeni niin), mutta miten oma lapsi tuntuu vaan aina niin pieneltä kaikkeen. Kuuntelen vähän huuli pyöreänä sen juttuja, kuinka se ottaa koulussa kantaa ja puuttuu asioihin, joissa on sen mielestä epäkohta. Se tuntuu paljon fiksummalta ja valmiimmalta kuin minä vielä parikymppisenäkään. Tai ehkä jollain tavalla vieläkään. Olen siitä ihan valtavan ylpeä.
Ja aika on harhaa. Tuntuu, että herään siihen todellisuuteen puolen vuoden välein. En tajua, mihin se katoaa.
Tuttuja tuumailuja. Aika hurahtaa eikä äidin sydän meinaa pysyä perässä. Mutta on ollut ihana huomata mun aikuisten poikien suhteen, miten kivoja miehiä heistä kasvoi ja millainen suhde nyt on heihin. Tänään 25v poti oksutautia Helsingissä ja kirjoitti, että kyllä kipeänä tarttis olla äidin hoivattavana ??aina ne on, omat lapset ???
Tuo on ihanan helpottavaa kuulla. <3 <3 <3