Nyt se on sitten virallista. Mä olen siinä iässä. Nostalgisoin nuoruutta (kai se sit meni jo) ja muistelen vanhoja. Ehkä se tavallaan vaatii tietyn iän, että pystyy fiilistelemään itseään nuorena ja nättinä, kaipaamatta noihin aikoihin kuitenkaan takaisin.
Kaikki alkoi perjantaina, kun kävin tekemässä juttua lukion vanhoista ja intouduin somessa muistelemaan omia tanssejani kuusitoista (16!) vuotta sitten. Löysin arkistoistani kokonaista kaksi kuvaa noista kekkereistä, joista onneksi kumpikaan ei todistanut sitä faktaa, että minä ja parini oltiin ne, jotka kaatui. Jonkunhan se oli tehtävä. Yllättävää, että mä olin osallisena siihen jotenkin…
Tämä muistohupailu sai kuitenkin yllättäen huimat mittasuhteet, kun vanhat koulukaverit heittivät löylyä kiukaalle ja kuvia kehiin. Lopulta siinä nostalgiapäissämme perustaa pätkäytimme vuonna 2001 kirjoittaneille TYK:laisille ryhmän, jossa oli hetkessä 150 jollain tavoin tuttua naamaa jakamassa päivänvaloa kestämätöntä, skannattua kuvamateriaalia taidelukiolaisista vuosituhannen vaihteesta. Kaiken kruunuksi sovimme tapaamisen kesälle. Olen ollut tästä syystä hyvällä tuulella koko viikonlopun, kuinka siistiä, hei?!
Tuolta kultaiselta lukioajalta jäi useita hyviä kavereita ja ystäviäkin, kahden lapsen kummit ovat myös lukiokavereita. Hauska nähdä pitkästä aikaa myös muita etäisesti tuttuja naamoja ja nimiä, nähdä millaisia porukoista on tullut. Toisaalta nyt aletaan olla siinä ristiriitaisessa tilanteessa, jossa vaivihkaa kysellään, mitä sitten tapahtui. Joukossa on huikeita menestyjiä toimittajista, teatteri- ja tanssitaiteen ammattilaisiin, opettajiin ja muusikoihin. Sit oon mää. Tällanen yleis-säsäri. Vaikkakin just nyt aika onnellinen sellainen.
Mut ihan fiilareis tääl ny! Tervetuloa siis vanhuus, nää nostalgia-tripit on ihan meitsin heiniä!
-Päivi
Seuraa meininkejä myös nakkimutsin Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä.
Ikääntymisessä kyllä parasta on just tuo, että voi fiilistellä sitä nuoruutta ja silti olla aika vakaasti sitä mieltä, että nyt on kyllä paremmin. 🙂 Ja ikääntyneessä taidelukiolaisuudessa se, että luokkakavereista on tullut julkkiksia (vaikka sitten joutuukin hetken miettimään, olisiko itsestäkin tähän ikään mennessä pitänyt “tulla jotain”)
Joooo! Just noi molemmat ja kaikki! Noi oli omalla tavallaan elämän parhaat ja opettavaisimmat vuodet, ihan huikeeta settiä! 😀
Olin lasten kanssa katsomassa penkkariajoja ja huolettomasti heitin, että olen hei määkin kerran ollu.
Ja sitten laskemaan, kuinka paljon vettä on joessa virrannut tässä välissä, kuinka monta lastillista koulunsa päättäneitä kuorma-auto onkaan kuljettanut sen jälkeen, kun se minua ja ystäviäni kyyditsi…
(20 vuotta, äkkiä se aika kuluu)
Voi shit, toi on kyllä aina paha kun erehtyy laskemaan, montako vuotta omista on.. Auts!
Voi TYK! Niin vihasin ja rakastin sitä, nimim. abi vuosimallia 2002. Mekin pidetään TYK-kavereiden kanssa edelleen tiiviisti yhteyttä, ja se aikakausi muokkasi persoonaani kyllä peruuttamattomasti. Hyvään vai huonoon suuntaan, siitä en sitten sanokaan mitään. 😀
Voi TYK! Mä rrrrakastin joka hetkeä (tai aika on kullannut muistot), ne oli monin tavoin elämän parhaat vuodet. Oppivuodet oikein. 😀 Ja nimenomaan tuo oli varmasti se yksittäinen oppilaitois kaikista käymistäni, joka muokkasi minuutta eniten. Ja parhaimpaan suuntaan. 😀 Mutta siis mehän ollaan oltu siellä sit samaan aikaan, siistiä!
Mut hei, sä oot tähtibloggari! Mää ihan vaan lukija ?
No joo, heh heh! 😀 Vihdoin mä yhdistän sun kasvot ja nimen. Monesti katsoin että on sitten niiiin tuttu nainen, mutta ei leikannut. Nähdään kesällä, jookos?!
Joooooooo!