… ja sitten tulin kirjoittaneeksi näytelmän – Mannapuuroa ja mansikkaa ensi-illassa 7.11.2020

“Be careful what you wish for”, sanovat.

Kun vuoden 2019 ensimmäisenä päivänä listailin vähän flunssaisena toiveita alkavalle vuodelle, en osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan ennustaa, mitä tulevat kuukaudet toisivat tullessaan.

Lista oli mielestäni sopivan vähäeleinen ja helposti toteutettava, mutta silti näin jo marraskuun kynnyksellä joudun tunnustamaan etten ole sen enempää hakenut opiskelemaan, matkannut junalla maasta toiseen kuin leiponut Sacher-kakkuakaan. Lukenut olen kyllä enemmän ja kävellytkin kai sellaisen normimäärän.

Selkeästi tuolloin kyti myös jo vahvana tarve kirjoittaa jotain omaa. En osannut eritellä mitä, mutta erinäisiä sommitelmia, alkuja ja irrallisia pätkiä koneeni uumenista nyt löytyy. Siellä ovat tallessa, visusti virtuaalisessa pöytälaatikossa.

Sitten maaliskuussa näytölle pompahti yllättäen viesti.

“Huokaise ja lue rauhassa. Onko kukaan koskaan kysynyt sua näytelmäkirjoittajaksi?”

Vastasin tietysti kiljumalla “Ristus maaria”, kuten kuka tahansa vakavasti otettava ammattilainen. Sitten nauroin. Kikattelin hermostuneesti ajatukselle tarinasta, jonka loisin itse, jonka työryhmä ottaisi käsittelyynsä ja jota ehkä joku tulisi joskus katsomaan. Mutta että osaisinko minä?

Itselleni täysin epätyypillisesti en rynnännyt vastaamaan saman tien, vaan pyysin miettimisaikaa. MINÄ! Miettimisaikaa?! Kun esitin asian kotona, hämäläinen vastasi empimättä, että tottakai sää sen teet. Kun paras ystäväni alkoi käytännössä jo miettiä, mitä pukisi ylleen ensi-iltaan, aloin uskoa ajatukseen itsekin.

Kai mä sit voisin yrittää.

Ja sitäpaitsi, olisihan se ollut totaalinen vääryys 11-vuotiasta Päiviä kohtaan jättää käyttämättä tilaisuus kirjoittaa näytelmä lapsuuteni ehdottoman ysärisuosikin Neon 2 -yhtyeen musiikkiin. Suostuin siis.

Tietenkin suostuin.

Nyt, puoli vuotta ensimmäisistä ristusmaarioista, vieressä on yksi kokonainen käsikirjoitus, sellainen, joka ei jäänyt pöytälaatikkoon. Sellainen, jossa on paljon nostalgista musiikkia, ysäritunnelmaa, rakkautta, ystävyyttä, huumoria ja toivottavasti samaistuvuutta. Sellainen, jolla on ohjaaja, musiikkivastaava ja ensi-iltapäivä.

Sen kansilehdessä lukee Mannapuuroa ja mansikkaa, käsikirjoitus Päivi Sappinen. Tuntuu täysin absurdilta.

Näytelmän pohjana on Neon 2:n musa, jonka pohjalta tarina lähti syntymään. Ja keksitty tarina se nimenomaan on – sepite, fiktiivinen, ihan oma juttunsa, jossa ei kajota bändin vaiheisiin. Mutta uskon, että siinä on silti tosi paljon tuttua jokaiselle, joka on ollut joskus nuori, käynyt risteilyllä, elänyt 90-luvulla tai no, ylipäänsä elänyt.

Nyt olo on aika outo ja vähän ontto. Seuraavaksi vastuun ottaa loistelias ohjaaja Laura Hurme ja projektiin valittava työryhmä ja mun on aika astua vähän sivuun. Tää saattaa olla yhtä aikaa siisteintä ja pelottavinta, mitä olen koskaan tehnyt.

Mannapuuroa ja mansikkaa -musikaali saa ensi-iltansa Uudenkaupungin teatterissa lauantaina 7.11.2020. Ja koska elämyslahja on paras lahja, voittekin nyt kaikki mennä jo ostamaan siipoillenne ja ystävillenne liput pukinkonttiin. Käsikirjoittajanne (!!!) kiittää!

Mutta mitä mää nyt sit alan tehdä, voiko joku kertoa?!

-Päivi