Tunnustin tuossa muutama päivä sitten Facebookissa, että kaikkein raskainta luovana yrittäjänä on pakollisten sälähommien tekeminen. Myönsin myös inhoavani kaikkea esimerkiksi laskutukseen ja kirjanpitoon liittyvää jopa niissä määrin, etten meinaa millään saada laskutettua. Mikä saattaisi tietysti pidemmän päälle muodostua ongelmaksi, koska tunnetusti rahaa ei yrittäjän tilille tipu, jos ei sitä muista viitsi asiakkailtaan pyytää.
Hyvin nopeasti sain kymmeniä hengenheimolaisia, jotka kokivat samaa ahdistusta paperirumban edessä. Ulospäin koko keskustelu saattaa vaikuttaa jopa ylimieliseltä. Että niin paljon on nyt porvareilla pätäkkää ettei edes laskuttaa tarvi. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Itse laskuttaminenkaan harvoin on edes kovin vaativa tai pitkä homma. Laskutusohjelmasta riippuen lyöt lukuja tiskiin, kaivelet mahdolliset liitteet mukaan ja laitat homman eteenpäin. Mutta se ryhtyminen. Kun haluaisi vaan uppoutua siihen, mistä tykkää ja minkä osaa, eikä puljailla kuittien ja numeroiden kanssa.
Tästä huonosta taipumuksestani ei myöskään kärsi kukaan muu kuin minä itse. Kun viikonkin ajan turhaan venyttää laskun lähettämistä, saa myös viikon kauemmin odottaa maksun saapumista. Oma moka.
Se, mikä todellisuudessa niin yrittäjyydessä kuin palkkatyöläisenäkin on kaikkein vaikeinta, on sen rahan pyytäminen. Kun asiakas pyytää sinulta tarjouksen, on pöytään osattava latoa ammattitaitoosi ja ajankäyttöösi nähden oikean kokoinen summa, joka kattaa mahdolliset kulut, mutta josta jää myös käypä summa viivan alle. Valitettavasti vielä en ole löytänyt pätevää opaskirjaa siihen, mikä tuollainen summa kulloinkin olisi, ja etenkin alkuun päädyin myymään osaamistani aivan polkuhintaan. Mikä ei ikinä ole hyvä. Liian alhainen hinta kertoo mun mielestä myös jonkinlaisesta ammattiylpeyden puutteesta. Että ei mulle tästä nyt sillai tartte maksella, ku ihan muuten vaan teen. Mutta kun jukoliste ei maksa näkyvyyspalkka asuntolainoja, eikä kaverinpalveluksesta saatu hyvä mieli kelpaa pankkikortin sijaan marketin kassalla.
Yrittäjänä nämä hommat oppii ehkä vähän kantapään kautta. Mutta entäs palkkatöissä sitten? Onko siellä helpompi istahtaa esimiehen nenän eteen ja kertoa, minkä arvoinen yritykselle kuukausittain on? Oman kokemukseni mukaan ei, päinvastoin.
Kun Valeäidin nauhoituksien podcast -jaksossa jokin aika sitten puhuttiin rahasta, intouduin kirjoittamaan kokemuksistani tämän. Mutta herätti keskustelu paljon muitakin ajatuksia. Hanne ja Satu puhuivat molemmat suoraan palkkasummista ja mietin, tottakai, kuinka kaukana tuo todellisuus on minun korkeakouluttamattomasta pikkukaupunkielämästäni. Lähinnä kuuntelin keskustelua myös ihaillen. Nämä naiset tiesivät, minkä arvoista työtä tekivät ja osasivat muodostaa osaamisestaan myös hintalapun. “Naiset, pyytäkää paljon palkkaa!” -kehoitus pitäisi myös minusta tuotteistaa vähintään t-paitamallistoksi, sekä koululaiskiertueeksi, jossa jo yläasteikäisille käytäisiin opettamassa, miten sitä rahaa oikeasti pyydetään.
Minä kun en esimerkiksi osaa. En ole koskaan saanut yhdestäkään palkkatyöstä kakkosella alkavaa kuukausipalkkaa. En, vaikka tiesin olevani työssäni todella hyvä, tehokas ja joustava. Mutta kun aloittaessani pyysin heti kärkeen liian vähän, enkä vaan koskaan pyytänyt enempää. Kun en kehdannut.
Ja mikäs sen otollisempi katkeroittaja kuin työ, jolle koet antavasi kaikkesi, mutta josta et koe saavasi samalla mitalla takaisin. Mutta kun se ongelma piileekin juuri meissä, jotka emme kehtaa. Tottakai yritys pitää sinut mieluummin pienemmällä palkalla tekemässä samaa duunia kuin syytää nollia palkkakuittiin vapaaehtoisesti. Sitä rahaa pitää ihan oikeasti pyytää. Perustella, miksi on korotuksen arvoinen ja seistä ammattitaitonsa takana. Ei siellä pöytänsä takana kannata nöyristellä ja odottaa, että kyllä nyt joku huomaa, kuinka hyvä minä olen, vaan ottaa asia rohkeasti esille.
Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Esimies voi sanoa ei. Hui. Tässä kohtaa voi miettiä, haluaako jatkaa samaa duunia samalla palkalla, vai avata silmät ehkä johonkin toiseen suuntaan.
Eikä tämä oikeasti mikään pelkkä naisten ongelma ole. Yhtä lailla ne osaa nöyristellä miehetkin. Tehdä pitkää päivää ja odottaa kiitos-kruunua kutreille, sitten jonain päivänä. Harmillisen harvoin niitä kruunuja vaan on näkynyt.
Niin. Helppohan täällä on paasata. Jos nyt itse tekisin töitä jossain muualla, yrittäisin puskea priimaa, joustaa joka suuntaan ja odottaisin, että joku nyt huomaisi, kuinka mun palkassa on viidensadan mentävä lovi.
Paljonko sitä rahaa sitten uskaltaa pyytää? Viime viikon PING Helsinki antoi erittäin hyvän ohjeen tähänkin.
“Pyydä sen verran, että vähän hävettää.”
-Päivi
Aahhaahaa loistava ohje! 😀 Patsi että tätä nöyristelijää hävettää ylipäänsä pyytäminen. Miten tyhmää. Täytys nyt hei keksiä tähän joku ratkasu kyllä.
Tuo just on se ongelma. Sitä omaa osaamistaan ja työtään on niin helppo vähätellä, vaikkei olis mitään syytä. Ei se pyytäminen kyllä helppoa ole, mutta uskon, että opittavissa. Vähitellen. 🙂
Sitten on niitä työnantajia, joiden kanssa ei voi edes neuvotella palkastaan: esim. julkinen puoli. Oikeastaan ei voi “hinnoitella” itseään, vaikka kokisi saavansa liian vähän palkkaa suhteessa vastuuseen, stressiin jne. koska palkka on valmiiksi määritelty erinäisiin sopimuksiin joiden mukaan sitä myös tarkistetaan. Jos taas ei olisi työehtosopimuksia, olisin yhdessä kauas taakse jääneessä työpaikassa saanut reilut 200 euroa alle minimipalkan aloittaessani työt. Kun on aina tehnyt töitä muille, sitä joskus haaveilee pääsevänsä vielä sellaiseenkin tilanteeseen, jossa omalle työlle voi asettaa itse hintalapun. Ideaa odotellessa ?
Joo, siis ihan totta. Näitä ohjeita on ehkä turha kokeilla kunnan hommissa, siellä ei taida juuri useassakaan duunissa tuota neuvotteluvaraa olla. Mutta niissä töissä, joissa on, sitä kannattaa oikeasti käyttää.
Vaikea homma.
Se on kyllä ihan totta, opettelemista vaatii!
Huh, tulin ekaa kertaa lukemaan tätä blogia ja heti näin mahti pläjäys! Oon ite tehnyt lähes polkuhintaan kunnallisella puolella useamman vuoden ajan erityisopen työtä, epäpätevänä siis koska gradu on yhä kesken. Eikä sillä, ei oo pätevänkään palkka nyt mikään päätähuimaava verrattuna työn vaativuuteen.
Nyt jäin vuoden alusta äitiyslomalle, ja en tiiä sekottiko tää lapsensaanti mun pään, mutta aloin ihan tosissani miettiä, millä lailla sitä vois hyödyntää omaa osaamistaan muualla ku peruskoulun maikkana. Niin, että kokis olevansa yhtä paljon hyödyksi kuin siinä duunissa, mutta niin että vois oikeasti huippuosaamisestaan pyytää sitä palkkaa niin että vähän hävettäis. 🙂
Tosi loistava teksti, kiitos!
Hei jes! Mahtava kuulla, kiitos!
Ja toikin on oikeesti ihan mietinnän arvoinen asia. Kun osaamista on, sille saattaisi olla kysyntää muuallakin kuin siellä ihan perinteimmässä paikassa.
Ja hei, tervetuloa toistekin vierailulle! 🙂
Kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta! Minun palkkani on alkanut kakkosella, kolmosella, nelosella, viitosella, kuutosella ja seiskallakin. Tällä hetkellä en ole palkkahaitarini yläpäässä, sillä halusin hidastaa tahtia: väsyin olemaan aina käytettävissä ja väsyin tekemään niin paljon töitä.
Kun on kerran onnistunut palkkaneuvotteluissa tietää, että onnistuu uudestaankin. Siitä syntyy positiivinen kierre.
Työhakemukseen kannattaa laittaa palkkapyynnöksi muutama sata enemmän kuin mitä haluaisit ja huomautus “josta olen valmis neuvottelemaan”. Sitten kun rekrytointiprosessin loppupuolella olet hurmannut tulevan työnantajasi, ei yleensä palkkapyynnöstä enää tarvitse neuvotella 🙂
Se, mistä et maininnut mitään oli tämä armaan maamme progressiivinen verotus. Vaikka tällä hetkellä bruttopalkkani on pari tonnia pienempi kuin pari vuotta sitten, käteen jäävä tulo on vain muutaman satasen pienempi… Tämä on se syy, joka ei kannusta urapolulle oravanpyörään vaan pikemminkin downshiftaamiseen. Yrittäjillä on eri asia, kun verotettavaa tulosta laskevat tulonhankkimiskulut, joihin kuulemma voi laittaa monenmoista 😉
Verotus on totta tosiaan oma lukunsa. Tuolta yläpäästä sitä kokemusta ei tosiaan ole, mutta pitää varmasti paikkansa tuo, mitä kerrotkin. Periaatteessa varmaan joka duunissa on se lakipisteensä, jonka jälkeen korotuksista ei käteen jää juuri sen enempää.
Yrittäjällä verotus on omalla tavallaan erittäin veemäinen, koska ennakot perustuvat arvioon. Etenkin näin alussa on vähän käsi päässä, että mitäköhän se sitten vuoden aikana tulee olemaan… 🙂
Nykyään on vaikea saada edes suosituspalkkaa; aina joku tekee halvemmalla. Onneksi uskallan edes pyytää??
No sekin on varmaan totta. Mutta toisaalta voi ehkä ajatella, että ehkä se ei sitten ole se oma paikka, jos ammattitaidosta ei olla valmiita maksamaan. Mutta ei tää kokonaisuus toki helppo ole. Vaatii paljon miettimistä ja uskallustakin. 🙂
Vinkkinä (jos et siis vielä ole sattunut törmäämään) Julian blogi: http://www.lily.fi/blogit/juliaihminen/miksi-olen-alkanut-puhua-rahasta
Mielestäni tuossa oli hyvin perusteltu, miksi siitä rahasta tulisi puhua. Postauksen lisäksi kommenteista löytyy yleensä hyviä näkökulmia/lisäyksiä aiheeseen.